Back in Business

Koirat voivat liikkua normaalisti, samoin minä. Jee! Tai jos oikein rehkin, niin edelleen lihastulehdus muistuttelee olemassaolostaan. Mutta pystyn lenkkeilemään suht normaalisti. Suureksi osaksi siksi, että ostin nastakengät. Monta vuotta olen harkinnut kyseistä investointia, mutta en ole vaan malttanut ostaa kalliita Icebugeja. Nyt ostin ja olisi pitänyt vaan malttaa jo aikaisemmin. Elämä helpottui ehkä jotain 500 prosentilla. Tai ainakin lenkkeily :)

Seija was here

Peto ei ole viettänyt työpäiviä hiljaa nukkuen :( Naapuri ilmoitti, että Petsku on haukkunut iltapäivisin. Peto on raapinut myös tuulikaapin ovea. Ja melkein joka päivä, kun tulen töistä, Pedon sitruunapanta on tyhjä. Vaikka täytän sen joka aamu. Että voi pylly! Laitoin DAP-haihduttimen takaisin seinään, jos se rauhoittaisi. Kokeilin yhtenä päivänä jättää Pedolla vähän askarreltavaakin, mutta se ei tainnut auttaa. Ehkä vaikutus oli päinvastainen, koska juuri silloin sitä ovea oli raavittu. Nyt kun olen päässyt liikkumaan, olen yrittänyt tehdä pidempiä lenkkejä ja väsyttää koiria edes fyysisesti. Sorppa vaan naapurit, tällä hetkellä en pysty tämän parempaan. Ellen keksi jotain uutta taikatemppua, joka ei ole vielä tähän mennessä tullut mieleen. Ihan nyt viimeaikoina naapuri ei ole enää ilmoitellut metelistä. Että ehkä lenkkien pidentäminen on kuitenkin auttanut. Toivoa sopii.

Nyt kun on ollut enemmän vapaata, olen yrittänyt panostaa koiriin keskimääräistä enemmän. Huomasin oikeastaan pari viikkoa sitten, että en ole tarjonnut koirien pääkopille juurikaan tekemistä pitkiin aikoihin. Olen ajatellut, että niiden päät ovat ihan riittävän sekaisin muutosta ja fyysinen väsytys riittää niille. Ainakin minulle se on riittänyt viimeaikoina vähän liiankin hyvin. Ylimääräiset löhöilyvapaat ovat täyttäneet minunkin akkujani, joten nyt on sitten ollut koirillakin ohjelmaa. Eilen piilottelin nakinpaloja ympäri asuntoa varmaan puolisen tuntia. Tänään metsälenkillä kävin ensin yksikseni piilottelemassa esineitä metsään ja lähdin koirien kanssa metsään vasta sitten. Leo keksi heti, että tässä on joku juttu ja sen nenä aukesi samaan aikaan auton takaluukun kanssa. Se toi minulle suurimman osan esineistä, mutta Petokin löysi ainakin pari. Tosin se ei tuonut niitä. Viivi toi yhden myös. Piilottamieni esineiden lisäksi Viivi ja Leo löysivät kumisen frisbeen palasen. Siitä seurasi sen kokoluokan pileet, että koirien mielestä sen frisbeen täytyi olla jotenkin tosi erityinen aarre. Sillä sitten leikittiin ja minä heittelin lelua koirille. Autolle tullessa meitä oli sitten neljä märkää ja kuraista kaveria, mutta kaikkien hymy ulottui varmaan korviin saakka. Pitäisi muistaa itsekin, että kaikki koirien kanssa tekeminen ei pitäisi olla niin ryppyotsaista. Täytyy muistaa pitää hauskaa jatkossakin.

Treeneissäkin olen vähän käväissyt, mutta en jaksa niistä nyt kirjoitella. Pidetään tämä nyt vaan tämmösenä hyvän mielen postauksena joulun kunniaksi. Vaikka se kai virallisesti meni jo. Itse itselleni julistama joulurauha jatkuu kuitenkin edelleen. Se julistus sisältää semmosta, että en saa suuttua koirille. Tämmönen pipon löysääminen voisi vaikka jalkautua muihinkin kuin vaan joulun aikaan. Jänskä tunne tämmönen rentona oleminen ;)

Auringonnousu makkarin ikkunasta kuvattuna

Vähän ontuvaa menoa

Käytin Viivin ja Leon osteopaattisella hierojalla. Aika monta nikamalukkoa niksauteltiin auki molemmilta, Viiviltä enemmän. Koska koirahieroja on myös ihmisten fysioterapeutti, niin kysäisin samalla vähän omasta pikkuvaivastani.

Mun takareisi on ollut enemmän ja vähemmän kipeä jo muutaman kuukauden, mutta vaivan kanssa on pystynyt elämään ja olemaan ihan hyvin. Ehkä tämä liukastelu ja jäykistely on syynä siihen, että nyt ei pystynyt enää olemaan ja elämään. Sain lääkäriltä viikon alussa tulehduskipulääkkeet ja suosituksen vähentää liikkumista vähäksi aikaa. Eipä tuon jalan kanssa juuri pystynytkään alkuviikosta liikkumaan. Pienenkin lenkin jälkeen sain raahautua melkein itkua vääntäen kotiin jääpussin päälle istumaan. Diagnoosina oli tulehtunut lihas takareidessä. Koirat ovat nyt sitten tämän viikon olleet minimilenkeillä ja ne pienetkin lenkit on menty aika hiljaa. Nyt alkaa näyttämään siltä, että porukka kaipaisi jo vähän enemmän liikuntaa. Onneksi kipulääkkeet ovat auttaneet ja pystyn tällä hetkellä kävelemään jo melkein normaalisti. Niin että eiköhän tässä pian päästä kunnon lenkille. Tässähän ei olisi ollut niinkään ongelmaa, jos olisin voinut ajaa johonkin korpeen ja päästää koirat vaan irti. Mutta kun niksauttelukäsittelyn vuoksi Viivi ja Leo saavat liikkua vaan rauhallisesti ja mielellään ravaten nyt vielä pari päivää. Hankala yhtälö kyllä. Onneksi tässä on jo valoa näkyvissä tunnelin päässä. Pitää vaan toivoa, että jalka tosiaan on parantuntu, eikä se ole vaan tuo kipulääke, joka saa olon paremmaksi.

Mutta tämmöstä tällä kertaa. Toivottavasti tämä vaiva menee ny näin vähällä ohi ja minä jatkan koirien lenkitystä kivuttomuudesta nauttien. Ja tämän jälkeen siitä varmaan muistaakin taas nauttia ainakin vähän aikaa.

Niinjoo, naapureilta ei ole tullut nyt mitään kuulumisia. Toivottavasti se tarkoittaa, että koirat ovat olleet hiljaa. Eikä sitä, että naapurit eivät vaan jaksa enää jauhaa asiasta...

Tilanne perjantaina

Kirjaan nyt tänne, mitä olen tuon haukkumisen kanssa tehnyt ja mikä on tuntunut auttavan. Jos vaikka joskus täytyy miettiä vielä samoja asioita. Tai jos joku muu painii samojen ongelmien kanssa.

Tähän mennessä parhaat tulokset on tullut tämmösellä yhdistelmällä:

DAP-haihdutin

Jokaisella oma sitruunapanta

Kaikki verhot kiinni

Radio riittävän lujalle. Sillä tuntuu olevan suuri merkitys, että ääntä on riittävästi.

Valot päälle niin, että ei ole liian pimeää.

Pientä puuhaa aamuksi. Itse olen tunkenut hampaidenputsausluut Kongien tai vastaavien sisään.

Aamulla rauhallinen meininki, ei mitään kiihdyttävää. Eli ei leikitä, eikä tosiaan heitellä mitään palloa pihalla. Ruuan jälkeen vain n. 10 minuutin aamupisilenkki ja sitten koirat sisään Kongien kanssa puuhaamaan.

Näillä toimenpiteillä olen saanut koirat hiljaisiksi ainakin kahdeksi päiväksi. Avuliaat naapurit ovat ilmoitelleet puhelimitse ja sähköpostilla, että miten päivät ovat menneet ja minkälaista haukkumista on kuulunut. Kiitos heille avusta! Itsellänikin on ollut aika paska fiilis tästä asiasta monestakin syystä, joten ihan ääneen lausuttu kiitos piristi kyllä päivää. Hienoa, että taloyhtiössämme tuntuu asuvan ymmärtäväistä väkeä, vaikka varmasti vuorotyöläisiä on aika paljon ottanut pattiin haukkuvat koirani viimeiset pari viikkoa.

Keskiviikko ja torstai olivat siis menneet hiljaisuuden vallitessa. Perjantaina Peto oli aloittanut haukkumisen n. klo 15:45 ja oli haukkunut siihen noin puoli kuuteen saakka, kun tulin kotiin. Haukkuminen ei ollut ollut ihan jatkuvaa, välillä Peto oli ollut hetken hiljaakin. Ilmeisesti se odotti minun tulevan kotiin normaaliin aikaan. Se oli tömähtelystä päätellen myös hyppinyt tuulikaapin ovea vasten ja niin Peto tekeekin, kun tulen kotiin. Täytyyhän sen nähdä se heti, kun avaan ulko-oven ja tulen näkyviin ikuisudelta tuntuneen työpäivän jälkeen. Itse epäilen, että sen on pomppinut ja haukkunut aina, kun se on kuullut jonkun auton menevän ohi. Kun en ole sitten tullutkaan, se on jäänyt kuulostelemaan seuraavaa autoa.

Tämä homma voikin olla jo vähän vaikeampi korjata. Uskon ja toivon, että tämä voisi kuitenkin korjaantua ajan kanssa, kun arki uudessa asunnossa lähtee rullaamaan ja Petokin muistaa, että en tule kotiin aina samaan aikaan. Haukkuminen mihinkään aikaa päivästä ei ole kiva, mutta jos on pakko haukkua, niin ehkä tuo kellonaika voisi olla se vähiten harmia aiheuttava.Tämä viikko menee joka tapauksessa toivon mukaan hyvin, koska Peto meni jälleen hoitoon Oskarille. Jäämme siis seuraamaan tilanteen edistymistä.

Ja tulihan sitä palautetta :(

Tapahtui eräänä päivänä, että ovikello soi odottamatta. Ajattelin, että toivottavasti siellä ei ole kukaan uusista naapureista. Vaan olihan siellä. Ja juuri niiden uutisten kanssa, että koirani huutavat päivisin. *Huokaus*

Nyt olisi sitten hyvät neuvot tarpeen. Asiat, jotka EIVÄT ole auttaneet tähän mennessä:

Tarkat aamurutiinit. Asiat tehdään samassa järjestyksessä aamuisin ja poistun asunnosta melko vähäeleisesti huutaen ovelta "Heippa!". Näin ole tehnyt jo vuosia ja kuvitellut sen kertovan koirille jotain. Ehkä se kertookin. Sen, että matte on nyt poissa monta tuntia ja voi huutaa ihan rauhassa?

Verhot kiinni, että eivät näe pihalle. Tuulikaappiin valot päälle, että koirat eivät olisi ihan pimeässä. Kumpikohan on parempi, pimeä vai valot päällä?

Radio päälle, että eivät kuulisi kaikkia ääniä. No se oli vasta tänään ekaa päivää. Ehkä laitan sen vähän lujemmalle huomenna. Ei kuitenkaan niin lujalle kannata laittaa, että naapurit häiriintyvät siitä.

Sitruunapanta X 2. Leolla se toimii ainakin vähän, terrierit ovat jo oppineet, että ei sitä sitruunaa pitkään riitä. Ehkä haen kuitenkin kolmannenkin. Saavat sitten edes runtua tasapuolisesti kaikki... kunnes sitruuna loppuu.

DAP-haihdutin on ollut asunnossa jo pari päivää ennen muuttoa hajuaan levittelemässä ja on seinässä edelleen. En tiedä, auttaako se mitään. Koirat ovat kyllä edelleen aika rauhallisia, kun olen kotona. Varmaan siksi, kun ovat riehuneet täällä päivällä.

Mitä aion vielä kokeilla:

Edelleen tarkat aamurutiinit. Voisin ehkä tehdä aamuisin pidemmän lenkin (eli nousen viideltä ylös...)?

Enemmän valoja päälle. Jos se pimeys onkin yksi jännä tekijä?

No se radio kovemmalle. Jos se vaikka auttaisi?

Yksi sitruunapanta lisää.

Koirille jotain ajanvietettä. Ehkä jotain isoja luita purtavaksi. Ei pieniä luita, eikä puruluita, vaan oikeita isoja luita. Tai jotain semmosta.

Yleensäkin lisää liikuntaa ja muuta aktiviteetteja koirille. Ehkä niillä on vaan tylsää? En ole hetkeen opettanut mitään uusia temppuja ja Leonkin tokoilu on ihan minimaalista. Jotenkin ei muka aika riitä. Ja nytkin kuitenkin on aikaa kirjoittaa blogiin...

Laitoin tänään naapureiden postilaatikoihin viestin yhteystietojeni kanssa varustettuna. Pahoittelin koirien aiheuttamaa meteliä ja kerroin, että yritän korjata tilannetta. Pyysin ilmoittamaan, haukkuvatko koirat vai ovatko ne hiljaa. En tosiaan itse kuule töihin saakka, mitä ne täällä päivisin tekevät.

Ja pitihän sitä vähän itkeätirauttaakkin. Välillä vaan epätoivo iskee ja sitä miettii, että kuinka paljon enemmän minä oikeasti pystyn tekemään. Ja jos jäljelle jää vain se yksi ratkaisu, niin kenestä olisin valmis luopumaan... en kenestäkään. Varsinkaan, jos en ole yrittänyt kaikkea. Täytyyhän tähän löytyä joku muukin ratkaisu.

Kotiutumista

Nonni, nyt sitä ollaan sitten uudessa kodissa. Tähän mennessä vaikuttaa siltä, että muutto meni koirien kannalta ihan hyvin. Jokunen päivä meni kyllä ihan minimaalisilla lenkeillä. Onneksi Leo pääsi edes yhtenä päivänä lenkille Siirin ja Piitun kanssa. Siitä Annille iso kiitos :) Uudessa asunnossa koirat ovat tuntuneet rauhallisilta, ehkä ostamani DAP-haihdutin tosiaan toimii. Lenkit ovat yhtä häsläämistä, kuten aina uudessa paikassa. Eivät nuo tunnu muistavan, että olemme käyneet tutustumassa naapurustoon useammankin kerran viimeisen kuukauden aikana.Nyt kun olen vihdoin saanut melko lailla kaikki tavarat purettua laatikoista, niin ehkä aikaa ja jaksamista jää jo koirien lenkittämiseenkin. Tulevina päivinä on siis todennäköisesti luvassa lisää lenkkimaastoihin tutustumista sekä koirien ja pesuhuoneen pesemistä. Maanantai-iltana kerkesin edes jonkinlaiselle peltolenkille otsalampun valossa ja kyllä sitä vauhtia koirissa riittikin. Eipä noille eläkeläisillekkään sovi kovin monen päivän laiskottelut. Tietysti ihan kiva, että ovat edelleen kunnossa :)

"OmnoNomnOmm..."

Hakutreeneissä (joista en ole ollut pois muutonkaan takia...) Leo on harjoitellut pimeässä kokonaan peitettyjen ihmisten ilmaisua ja viimetreeneissä tein sen kanssa pistoja. Peitettyjen ilmaisussa ei ollut odotettuja ongelmia, eli haukku alkoi hyvin. Leo oli kuitenkin tunkenut pressun alle ja yrittänyt varastaa palkkalelua maalimiehiltä. Tämä oli tietääkseni ensimminen kerta, kun Leksa ns. "sikaili" jokaisella maalimiehellä. Ajattelin sen johtuvan vaan siitä, että ihmiset oli peitetty ja Leo yritti tunkeutua ihmisten luo. Noh, seuraavissa treeneissä otin sitten pistoja sen vuoksi, että ajattelin ottaa vähän hallitumpaa tekemistä Leon kanssa. Ja Leksapoika olikin sikaillut joka maalimiehellä. Se haukkuu nätisti 10 - 15 haukkua ja sen jälkeen saattaa tökkiä maalimiestä. Ilmeisesti se vaatii palkkaansa vähän turhan innokkaasti. Nyt kun ongelma on tiedossa, sille voi tehdä jotain. Jatkossa ohjeistan maalimiehet kieltämään, jos Leo tungeksii. Lisäksi voisin palkata useammin Leksan itse, jolloin se ei ehkä vaatisi palkkaa niin kärkkäästi maalimieheltä. Jos näillä konsteilla ei päästä toivottuun tulokseen, niin täytyy miettiä palkan laittamista esim. jalan alle tms, jolloin Leolla ei ole tarvetta tunkea "naamalle", kun kerran palkka ei ole siellä suunnassa.

Lisää vielä sopeutumisesta uuteen kotiin. Tiistaina jätin ensimmäistä kertaa koirat yksin koko työpäivän ajaksi. Viivi portin taakse olkkarin ja keittiön puolelle, pojat eteisen ja makkarin puolelle. Lisäksi pojille sitruunapannat varmuuden vuoksi. Kun tulin kotiin, sain kävellä autolta rauhallisesti omalle ulko-ovelleni, vaan hiljaisuus vastasi. Kun avasin oven, näin ensimmäiseksi, että koirat erottava portti on auki. Sen jälkeen näin, että kaikki kolme hilluvat innoissaan tuulikaapin oven takana. Äkkiä tuulikaappi auki ja Viivi kainaloon. Yllättävää kyllä, en löytänyt Pedosta ainuttakaan reikää. Ei kai noilla terriereillä ole juurikaan ongelmia, kun minä en ole paikalla. Minä se aiheutan suurimman osan jännityksestä, koska jännitän itse. Lisäksi tietysti mun huomiosta täytyy vähän kilpailla. Joo, tiedän kyllä, mitä kaikenmaailman koirakuiskaajat sanovat minun johtajantaidoistani. Niitä ei juurikaan ole. Tähän sopii sanonta "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia" ;)

Viivi turvallisesti porttinsa takana

Toinen kotiintulo tänään uuteen asuntoon ei ollutkaan sitten enää yhtä hiljainen. Tässä uudessa kämpässä on semmonen huono puoli, että kun tulen autolla kotiin, koirat kuulevat sen jo kaukaa. Ajan asunnon ohi autokatokselle ja sieltä sitten köpöttelen ovelleni. Koiran varmaan huutavat koko sen ajan naapurien suureksi iloksi. Palautetta odottaessa sitten vaan...

Se on mun keittiö. Me likes :)

KiireKiire

Nyt on ollut kyllä vähän enemmän kiire ja sama tahti vaan jatkuu. On treenattu kyllä normaalisti, niistä ei ole juuri kummoista kerrottavaa. No Viivin iso treeni osoitti, että sen käyttö hälytyksissä isommille maastoalueille on turhaa. Viivi ei irtoa jalasta kuin hajulle. Muuten sitä saa melkein työntää metsässä eteenpäin. Olkoon nyt kuitenkin hälyryhmässä niin kauan, kun kokeet ovat voimassa. Kyllähän se kuitenkin tietyllä tasolla toimii edelleen hyvin.

Peto keksi tuossa jokunen viikko sitten, että hän voisi vaikka eroahdistua. Joka päivä töistä tullessa kotona odotti panikoiva koira kera kuolaisen ja pissaisen makuuhuoneen. Ahdistus huipentui lopulta taas suolistotulehdukseen ja veriseen ripuliin. Peto pääsi onneksi Oskarille hoitoon antibioottikuurin kanssa. Nyt herra palautui kotiin ja tuntuu olevan ennallaan. Luulen, että paniikki lähti käyntiin siitä, että asunnon lähellä möyräsi kaivinkone. Nyt kaivinkone on lähtenyt ja Peto tuntuu olevan rauhallisempi. Toivotaan, että tuo oli joku ohimenevä mielenhäiriö.

Leo jatkaa häsläämistään vanhaan malliin. Tai oikeastaan se häslää nykyään enemmän kuin ennen. Sekin on jotenkin ihan ylivirittynyt. Ehkä viimeaikojen kiireet ovat huomaamattani aiheuttaneet sen, että olen tehnyt lyhyempiä lenkkejä, tai jotain. Koko porukka tuntuu olevan jotenkin ihan hyrränä.

Helpotusta ylikierroksiin ei ole näkyvissä ainakaan hetkeen. Muutan parin päivän kuluttua uuteen asuntoon ja olen sen vuoksi aloittanut Pedolle jo Serene UM -kuurin. Haen ehkä uuteen asuntoon myös DAP-haihduttimen. Uudessa asunnossa on pieni aidattu piha, joten koirat pääsevät edes siihen riehumaan jatkossa. Kunhan nyt ensin selvittäisiin muutosta ilman suurempia ahdistuksia. Olen yrittänyt nyt valmistella koiria tulevaan muuttoon silläkin, että olemme käyneet joitakin kertoja lenkillä uusilla kulmilla.

Voipi olla, että seuraavaakin päivitystä saatte hieman odotella. Mutta ehkä laitan sitten jotain kuvia uudesta (omasta) kämpästä.

Leon iso treeni

Meillä on pelastuskoiratreeneissä jokaisella vuorollaan iso treeni. Leon treeniin tilasin 1,5 - 2 kilometrin jäljen viimeviikon maanantaina. Ja sitä sain, mitä tilasin. En vaan tiennyt tilausta tehdessä, että mitä tulin tilanneeksi...

Jälki oli aika tasan kaksi kilometriä pitkä, mutta jäljen ajamisen jälkeen matkamittari näytti meidän kulkeneen 2,5 kilometriä. Eli "hieman" harhauduttiin yhdessä kohdassa. Leo nosti ilmeisesti ilmasta jäljen toisen "lenkin" ja oikaisi sinne. Sitten se lähti takajäljelle ja löysi esineen, josta palkkasin. Siinä vaiheessa Leksa taisi itsekin huomata, että nyt ei mene homma ihan niin kuin pitäisi, mutta se ei osannut kääntyä oikeaan suuntaan. Siitä seurasi sitten melkoista pyörimistä ja hyörimistä, että löytäisimme takaisin jäljelle ja oikeaan suuntaan. Armottoman hyörinnän jälkeen löysimme takaisin jäljelle ja loppupätkä meni sitten taas jo ihan erinomaisesti. Alla kuva meidän jäljenajosta. Siitä ei sinäsä ihan selviä, missä se oikea jälki menee, mutta tuon yhden pyörimiskohdan siitä kyllä ymmärtää:

Treenistä opin, että Leo osaa näköjään jäljellä vaihtaa myös ilmavainuun. Olen siihen asiaan ihan tyytyväinen, koska pelastuskoiralle tärkeintä on, että etsittävä löytyisi nopeasti. Eli jokaista lenkkiä ja silmukkaa ei kannata jäljestää. Olen ollut siinä uskossa, että Leo ei kovin helposti nosta nenäänsä jäljellä, mutta kyllä se näköjään senkin voi jossain tilanteessa tehdä. Toinen (ei-niin-hyvä) juttu oli tuo takajälkihomma. Sitä Leo ei ole aikaisemmin tehnyt. Ehkä se sitten johtui siitä, että kun löysimme jäljelle, se haistoi lähellä olevan esineen ja meni sen vuoksi takajälkeä? Vaikea sanoa. Kolmanneksi opin, että Leo jaksaa todennäköisesti jäljestää pidempään kuin mitä minä jaksaisin sen perässä yhteen kyytiin kulkea. Tuolla jäljellä meni aikaa melkein 1,5 tuntia, eikä siinä pidetty juuri taukoja. Muutaman kerran juotin koiran pikaisesti. Ehkä noin pitkällä jäljellä kannattaisi pitää jonkinlainen pidempikin tauko, mutta sitä en ole koskaan tullut harjoitelleeksi. Ehkä kannattaisi ;) Taas pitää kysyä joltain kokeneemmalta, että miten tuollainen tauko kannattaisi toteuttaa, ennen kuin lähden itse kokeilemaan jotain ihan typerää.

Joka tapauksessa hyvä treeni meille. Paljon taas opin uutta jäljestämisestä. Siinä lajissa olen kyllä tosiaankin ihan keltanokka, vastahan olen sitä muutaman vuoden harrastellut. Ai mitenniin hidas oppimaan?

Jo perinteeksi muodostunut Lohtajan leiri

Olisikohan tämän nyt ainakin viides tai kuudes kerta, kun suuntasin syksyllä Vattajalle pelastuskoirailemaan. Tällä kerralla Leo tuli mukaan treenaamaan ja Viivi lähinnä maskotiksi ja seuraneidiksi. Peto pääsi isännälleen hoitoon ja metsästelemään.

Leirillä oli rento tunnelma, joskin osallistujia olisi saanut olla enemmänkin. Tällä vähän pienemmällä osallistujamäärällä toki treenit saatiin vedettyä läpi vähän rennommalla tahdilla ja jokaisen koiran treeniin pystyttiin käyttämään enemmän aikaa. Ja monenmoista sitä ehdittiinkin viikonlopun aikana tekemään.

Perjantai-iltana harjoittelimme majoitusparakin lähettyvillä piha-alueella ja rakennuksissa. Leksalle tilasin kaksi kadonnutta periaatteella "en halua tietää, mihin he menevät". Etsintäsuunnitelma ei oikein pitänyt, kun Leo lähti huitelemaan heti lähdöstä eri suuntaan kuin mihin minä olin suunnitellut. Lähdin sitten perään, koska Leolla oli selvästi haju etsittävästä. Ensimmäinen kadonnut olikin katoksessa "näkkäri"kasan päällä. Ajatuksena oli ollut, että Leo haukkuisi maasta kasan vierestä. Mutta Leksa halusi ihan välttämättä kiivetä kasan päälle ihmisen luo. Muutaman epäonnistuneen kiipeämisyrityksen jälkeen Leo seisoi kuin seisoikin kasan päällä, mutta ei saanut oikein haukuttua, kun jo pystyssä pysyminen näytti olevan työn ja tuskan takana. Huusin maalimiehelle, että hän voisi auttaa Leksaa ja käskeä sen haukkua. Käskyn saatuaan Leo sai haukuttua joten kuten ja sai siitä palkan. Noh, lelu putosi Leon suusta maahan ja kun se lähti lelun perään, se valui kahden näkkärin väliin ja jäi jumiin. Minä pidin Leksaa paikallaan maasta käsin ja maalimies nosti Leon peräpään pinteestä pois. Kun sain nostettua Leon maan tasalle, se riehui lelunsa kanssa ja sai sillä purettua jännityksensä. Etsintä jatkui Leon sinkoillessa suunnilleen haluamaani suuntaan, eikä alueelta tuntunut löytyvän toista ihmistä. Vihjailujen jälkeen ymmärsin, että en ollut tarkistanut alueella olevia rakennuksia oikeastaan ollenkaan (idiootti!). Kun lähdin rakennuksia kiertämään, niin Leo merkkasi heti yhden oven, joka sitten aukesikin ihan rivasta vetämällä. Hmmm... olin käynyt yhtä toista rakennusta kokeilemassa aikaisemmin ja se oli lukittu. Jotenkin sitten kai päässäni päättelin, että ne on varmaan kaikki lukittu. Sieltähän se toinenkin etsittävä sitten löytyi peräkamarista suljetun oven takaa. Leo merkkasi oikean huoneen tosi hienosti ja teki pimeässä huoneessakin hyvin työnsä. Heti ensimmäisestä treenistä opin, että Leon kanssa pitää harjoitella ilmaisua erilaisilla alustoilla ja minun pitää muistaa huomioida alueella olevat rakennukset kiertämällä ne koiran kanssa kunnolla. Molemmat jutut minun pitäisi kyllä jo tietääkkin, mutku... Ei voi aina ja kaikkea muistaa. Sanoinkin, että heti ensimmäinen treeni oli niin hyvä, että jos lähtisin nyt kotiin, niin olisin saanut jo leiriltä mukaani vaikka kuinka paljon uusia eväitä treeneihin.

Kuva otettu jonkin sortin tutkatornista.
Ei se varmaan ainakaan ampumista varten ollut rakennettu...

Viivikin sai tehdä treenin perjantai-iltana. Halusin kaksi ihmistä rakennukseen, mutta olin ilmaissut itseni erittäin epäselvästi. Kiersin ja kiersin rakennusta Viivin kanssa, mutta sitä toista ihmistä ei löytynyt mistään. Viivikin jo turhautui ja ilmaisi vanhoja piiloja, kun puskin ja puskin sitä tarkistamaan jokaisen kaapin ja oventaustan. Kävi sitten ilmi, että se toinen ihminen ei ole rakennuksessa lainkaan. Kaikki olivat ymmärtäneet, että halusin yhden ihmisen rakennukseen ja toisen mihin tahansa koko etsittävälle alueelle. Olin yrittänyt sanoa, että yksi ihminen siihen tiettyyn huoneeseen ja toinen mihin tahansa sinne rakennukseen. Ilmeisesti olin sitten jättänyt sanomatta sen ratkaisevan sanan "rakennukseen" siinä harjoitusta tilatessani ;) Kun sitten ymmärsin lähteä käymään läpi koko aluetta, niin se toinenkin ihminen löytyi puuladosta. Viivin kanssa ei ollut mitään erikoisempaa opittavaa. Se on tommonen omalla tasollaan toimintavarma pikku pelastuskone :)

Lauantaina aamupäivällä Leolle tehtiin harhajälkiharjoitus. Harha oli n. tunnin oikeaa jälkeä vanhempi. Ennen harhaa oli yksi esine, pian harhan jälkeen toinen ja jäljen lopussa kolmas. Jälkeä oli n. 200 metriä ennen harhaa ja about saman verran sen jälkeen. Tällä kerralla Leo hidasti vähän harhan kohdalla ja nosti nenää ilmaan. Sitten se laski nenän takaisin maahan ja jatkoi oikean jäljen ajamista. Onnistunut treeni siis. Olin tietysti tyytyväinen onnistuneeseen treeniin, mutta olisi vaan niin kiva tietää, että mistä se johtuu, että välillä onnistuu ja välillä ei. Oliko se se, että harha oli selvästi vanhempi? Vai johtuiko se siitä, että ennen harhaa oli esine, joka "leimauttaa" koiran paremmin siihen oikean jäljen hajuun? Pitää varmaan seuraavassa harhatreenissä muuttaa yhtä asiaa kerrallaan ja katsoa, miten mikäkin vaikuttaa. Seuraavaksi tehdää joko niin, että harha onkin vaan esim. puoli tuntia oikeaa jälkeä vanhempi TAI niin, että ennen harhaa oikealla jäljellä ei ole esinettä.

Iltapäivällä meillä oli ohjelmassa hiekkaharjulla ja "hiekka-aavikolla" treenaaminen. Alueelta löytyy torneja ja poteroja. Ajattelin ottaa sitten Leksan harjoituksen teemaksi ylhäällä ja alhaalla olevat maalimiehet. Samaan treeniin piti tietysti tunkea sitten vielä röllipukuinen maalimies, kun kerran sellainenkin oli tarjolla. Elikkäs yksi ihminen oli puussa, toinen poterossa ja kolmas makasi heinikossa röllipuku päällään. Etsintäsuunnitelma ei oikein pitänyt taaskaan, koska "aavikolla" oli niin hyvä tuuli, että Leo sai maalimiehistä hajun aika kaukaa. Se lähti juoksemaan heti aluksi siellä puussa olevalle maalimiehelle päin. Sain Leon käännettyä, mutta takaisinpäin juostessa se sai hajun "röllistä" ja juoksi sinne. Puku ei hämännyt herraa lainkaan, vaan ilmaisu oli ihan normaali. Toisena sain ohjattua Leo sinne poteron suuntaan ja siellä Leksalle tulikin hankaluuksia. Se olisi halunnut mennä alas maalimiehen luo, mutta mistään kohdasta ei muka pystynyt menemään. Annoin Leksan etsiä sopivaa kohtaa melko pitkään, mutta lopulta se päätti haukkua sitten sieltä maan tasolta. Kehuin siitä ja yritin houkutella Leksan alas menemällä itse edellä. Leon mielestä yritin houkutella sitä kuolemaan, eikä se suostunut tulemaan alas perässäni. Lopulta nostin sen puoleenväliin poteroa ja siitä se sitten tajusi jo itse mennä alas ja haukkumaan maalimiehelle. Palloleikkien jälkeen nostin Lerppusen taas puoleenväliin ylöspäin ja siitä herra pääsi jo itse maan tasalle. Nyt se sai luvan juosta sitten sinne kauempana puussa olevalla maalille. Eihän se tietysti ihan heti löytynyt, Leksa joutui paikallistamaan kadonnutta vähän aikaan. Kiersin piiloon Leon kanssa vähän matkan päästä, että se osuisi siihen kohtaan, johon haju tulee parhaiten. Oikeasta suunnasta Leo sitten ymmärsi juosta puun luo ja parin kierroksen jälkeen herra hoksasi katsoa ylöspäin. Hyvän haukun jälkeen puusta putosi vinkupallosukka Leon suureksi iloksi.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa metsää ja siellä muutama rakennus. Halusin ottaa Lerpulle peitettyjä maalimiehiä, koska aina välillä sillä on vähän ongelmia ilmaisun aloituksessa peitettyjen maalimiesten kanssa. Taas otettiin melkoinen lentävä lähtö, mutta tällä kerralla olin tiukkana sen kanssa, että Leon pitää mennä siihen suuntaan, mihin minä ohjaan. Ohjautuihan se sitten oikeaan paikkaankin, eikä ilmaisujen kanssa ollut ongelmia. Kaksi maalimiestä palkkasi haukun aloituksesta ja kolmannella otettiin pidempi haukku. Homma meni siinä mielessä hyvin, että kahdella ensimmäisellä olin itse aika lähellä, kun ilmaisu alkoi ja kolmannella olin kauempana. Että sattui tulemaan ihan luontevasti ilmaisutkin tilatun mukaisesti.

Ehdimme ottamaan toisenkin pikakierroksen vielä koirille ja otin Leksalle sitten vielä yhden maalimiehen rakennuksen katolle. Siitä näytti tulevan haju aika kauas, joten taas mentiin juoksujalkaa koiran perässä. Vähäsen aikaa Leon piti tarkennella, että missähän se ihminen luuraa, kun haju tulee siihen rakennuksen nurkalle, mutta ketään ei näy. Pienen ihmettelyn jälkeen Leo kai sitten tajusi, että ihminen on katolla, koska se päätti aloittaa haukkumisen siihen suuntaan. Kadonnut tuli sitten näkyviin katon reunalta ja muutaman haukun jälkeen Leksa sai jälleen vinkupallosukkansa.

Siinäpä se oli viikonlopun leiri lyhyesti kerrottuna. Paljon sitä vaan ehdittiinkin treenata. Niin ja unohdin jopa mainita, että lauantaina oli lounaan jälkeen pienet tottistreenitkin. Ja ensi vuodelle paikka on jo varattu uudelleen. Tilaisin samanlaisen sään ja yhtä mukavaa treeniseuraa, kiitos. Luulen, että jälkimmäisen suhteen ei tule ongelmia. Kiitos järjestäjälle ja kaikille mukana olleille!

"Tuolla se on, mutta miten sinne pääsee..."

Tässä taloudessa on nyt sitten kaksi hälykoiraa

Leo läpäisi viimeyönä hyväksytysti haun loppukokeen pimeässä. Nyt sillä on sitten suoritettuna jäljestä peruskoe ja hausta loppukoe. Meidän yhdistyksen vaatimusten mukaan Leksalla on siis hälykoiralta vaadittavat koetulokset kasassa.  Ja kun Viivin viimeisin taidontarkastus on voimassa kevääseen saakka, niin minulla on siis tällä hetkellä kaksi koiraa hälytysvalmiudessa. Aika hieno fiilis! Viivi siirtyy nyt vähän enemmän varakoiraksi ikänsä ja kokonsa vuoksi. Ehkä sitä voi käyttää johonkin pienempiin juttuihin tai vaikka toisena koirana jollain pienellä alueella, jolle halutaan tuplavarmistus.

Mun pelastajat. Varakoira ei oikein arvosta uutta "statustaan" ;)

Leon koe meni läpi arvosanalla Hyvä. Itse olin sitä mieltä, että Leo ei työskennellyt ihan niin hyvin kuin mihin se pystyy. Toki asiaa vaikeutti ainakin omasta mielestä se, että alueelle piti lähteä melkein täysin tuulen alapuolelta. Kaikista maalimiehistä piti mennä vähän niin kuin ohi, että koira voi saada niistä hajun. En tiedä johtuiko se sitten siitä vai vähäisesta pimeätreenaamisesta, mutta Leo ei vaikuttanut mielestäni niin itsevarmalta kuin yleensä. Kyllä se kuitenkin paransi loppua kohti, kun pääsimme alueen toiseen päähän ja etenemään aluetta tuulta vastaan. Siinä vaiheessa yksi maalimies oli vielä löytymättä, mutta se löytyi melko nopeasti, kun tuulen suunta oli oikea. Alueella oli siinä kohdassa vähän leveämpi oja ja minä arvoin, että mistä kohdasta yritän yli. Sanoinkin, että jos koira nyt ilmaisee, niin menen yli mistä kohdasta vaan. Sieltähän se haukku sitten kuului pusikosta ja ojan yli mentiin niin, että takapuoli meinasi revetä :D Kokeessa se on aina vaan niin helpottava tunne, kun se kolmas maalimies löytyy.

Näin se tämäkin - vähän erilainen - kesä meni sitten ohi. Kaikenlaista sitä on mahtunut minun ja koirien elämään viimeisten kuukausien aikana. Eteenpäin on kuitenkin menty ja mennään edelleen. Oikeastaan ihan hienokin fiilis tämä tämmönen "uuden alku" monessa mielessä.

Meidän nykyistä lenkkimaastoa

Että tämä postaus ei menisi ihan hehkuttamiseksi (taas), niin pitää avautuakkin vähän. Tässä meidän nykyisessä naapurustossa asuu yksi berninpaimenkoirauros, jota lenkitetään aika usein vapaana. Ilmeisesti se sitten yleensä tottelee aika hyvin, tai sitten omistaja vaan antaa sen mennä tervehtimään muita koiria, koska "se on kiltti". Se on nyt tullut tervehtimään meitä kolmesti. Ensimmäisellä kerralla kaappasin Viivin kainaloon siinä toivossa, että pojat eivät aloittaisi rähinää. Pientä pullistelua siinä oli nähtävissä puolin ja toisin, mutta tilanteesta selvittiin lähes ongelmitta. No toisella kerralla minä sitten ajattelin, että annan kitapurjeiden laulaa ja huudan kaikin voimin EI ja POIS. Yleensä irtokoirat väistävät hullua emäntää. Mutta ei tämä koira, siihen se jäi pällistelemään ja mun koirat rähisi mun mukana. Berni päätti tulla vielä vähän lähemmäs ja siinä vaiheessa Peto yritti purra sitä. Leo lähti hommaan mukaan ja herra berniäkin rupesi jo vähän vituttamaan. Samaan aikaan minä huudan kuin pieni eläin ja se bernin omistajakin ymmärsi jo laittaa juoksuksi siellä jossain metsässä, mistä hän sitten ikinä tulikin. Kovasti omistaja pyyteli anteeksi ja sanoi, että "ei se tee mitään". Sanoin, että omat koirani kävivät kyllä sen päälle ja useimmat koira puolustautuvat, kun niiden päälle hyökätään. Jalat vapisten jatkoin matkaa. Ja eipä mennyt montaa päivää, kun kävelimme herran bernin talon ohi. Yleensä se on pihassa pitkässä remmissä, mutta nyt huomasin kohdalla, että se on irti. Yritin perääntyä vähin äänin, mutta herra berni oli jo nähnyt meidät ja lähti tulemaan jälleen kerran kohti. Tällä kerralla Peto ja Leo eivät enää epäilleet sekuntiakaan, vaan kävivät heti päälle, kun berni tuli puruetäisyydelle. Kiljuva ja komentava omistaja tuli jahtaamaan koiraansa, joka murahteli jo omistajalleenkin, koska tilanne oli varmasti sille aika uhkaava. Kun herra berni oli saatu kiinni, raahasin omat koirani pois paikalta mitään sanomatta. Oli vähän sellainen tunne, että jos avaan suuni, niin sieltä tulee ulos melko painokelvotonta tekstiä. Ehkäpä herra bernin omistaja näki kyllä otsastani kasvavan "sarven" ilman sanojakin.

Olen nyt sitten vaihtanut vähän lenkkeilyreittejäni, että tuohon koiraan ei tarvitsisi törmätä enää kertaakaan. Tosin voisin sanoa, että vahinko on jo tapahtunut, koska aikaisemmin melko koirasosiaalinen Leo on ruvennut kyttäämään vieraita koiria ja välillä se jopa murisee niille. Eli nyt pitäisi sitten taas aloittaa ohitus- ja sosiaalistamistreenit Leksan kanssa. Että sen takia vituttaa aika hemmetisti. Toisekseen luulen, että herra bernilläkin on jo koiriani kohtaan melkoisesti antipatioita ja seuraavalla kerralla sekin käy jo päälle. Luulisin, että sen rähinän jälkeen saisin lapioida ainakin toisen tai jopa molemmat pikkuterrierini jätesäkkiin :(

Nooh, every cloud has a silver lining. Kun olen joutunut muuttamaan lenkkireittejäni, niin olen löytänyt yhden aika mageen polun herra bernin talosta ihan toiseen suuntaan. Ehkä tässä lähipäivinä saan koluttua läpi sen polun kaikki sivuhaarat ja saan käsityksen, että mihin joka paikkaan sitä pitkin pääsee.

Uusi polku syysasussaan

Pikainen tilannepäivitys

Peto-Petskunen sai eläinlääkäriltä 10 päivän penisiliinikuurin ja minä sain ohjeeksi seurata tilannetta. Jos punainen alue laajenee tai tummuu, minun pitää ottaa uudelleen yhteyttä. Eivät sielläkään osanneet sanoa, että mikä ötökkä Petoa on mahdollisesti purrut. Arvelivat kuitenkin, että Peto on sille jollekkin aika todennäköisesti suuresti allerginen. Ja että reaktio olisi voinut olla vielä hurjempi ellei Peto söisi kortisonia säännöllisesti.

Jo tiistaina, kun meillä oli se elänlääkäriaika, jälki oli mielestäni jo hieman vaalentunut. Ja nyt se menee koko ajan parempaan suuntaan. Tässä hämärässä otettu kuva tältä illalta:

Elikkäs lähtötilanteeseen nähden meillä voidaan erittäin hyvin. Tai eipä tuo Petoa ole vaivannut oikein missään vaiheessa. Mikä sinällään on aika ihme, kun katsoo tuota maanantaina otettua kuvaa.

Kun elämä muuttuu

Kerrotaan nyt ihan virallisesti ja suoraan, että olen muuttanut koirien kanssa yksin kerrostaloasuntoon noin kolme kuukautta sitten. Elämä on siis muuttunut melkoisesti ja toisaalta hyvin vähän.

Koirien kanssa eläessä tietyt arjen rutiinit pysyvät samoina. Ne on pissitettävä, lenkitettävä ja ruokittava hyvin samaan tapaan kuin tähänkin saakka. Tosin nyt ei ole sitä omaa 300 neliön aidattua pihaa, johon koirat voisi päästää juoksemaan. Pienenpieni oma piha tähän asuntoon kuuluu ja päästän koirat joskus iltaisin siihen pikapissalle. Muuten suurin osa ulkoilusta tapahtu remmissä ja koko kiljuva hunnilauma yhdessä. Koska jos joku joutuu jäämään yksin asuntoon, kun muut pääsevät mukaan, niin se yksi hunni protestoi yleensä melko äänekkäästi. Joitakin kertoja olen onnistunut lenkittämään koirat osissa viikonloppuisin tai lomapäivinä. Tässä vaiheessa olen muutenkin saanut kehitettyä melko toimivat systeemit uudenlaisen arjen pyörittämiseen. Oman lisämausteensa tuo tietysti se, että Viiviä ja Petoa en pidä sisätiloissa samassa tilassa juuri ollenkaan. Asunto on kylläkin valittu sen mukaan, että koiria on helppo pitää erillään.

Kun nämä karvakasat ovat tottuneet juoksemaan vapaana joka päivä, niin jatkuva remmilenkkeily ei tunnu sopivat niiden fysiikalle mitenkän parhaalla mahdollisella tavalla. Olen kyllä vienyt koiria edes johonkin juoksemaan vapaana ainakin pari kertaa viikossa. Näin kesällä ne ovat myös päässeet uimaan monta kertaa viikossa (ja sen seurauksena minä saan imuroida monta kertaa viikossa...). Kovasta yrittämisestä huolimatta varsinkin Viivin kroppa on mennyt aika jumiin. Se hierottiin juuri eilen ja perjantaina neiti hierotaan taas. Huomasin Viivistä jopa itse, että se on todella hieronnan tarpessa, koska se liikkuu ihan oudosti. Pitänee miettiä, miten saisin järjestettyä pikkukavereille enemmän vapaana juosemista.

Pikkuhiljaa kuitenkin tuntuu, että olemme sopeutuneet tähän uudenlaiseen elämään. Minä olen oppinut, että näin lähellä rannikkoa koiria ei pidä päästää jokaiseen heinikkoon (olen nyppinyt koirista tämän kesän aikana punkkeja enemmän kun koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä) ja että kaupungissa puput ovat paljon kesympiä kuin tuolla "maalla". Ne idiootit jäävät töllistelemään ja varmistamaan, että koirat ovat varmasti havainneet heidät, ennen kuin pötkivät pusikkoon laiskasti pomppien. Koirat ovat oppineet, että missä taloissa on koiria (niiden kohdilla pitää puhista varmuuden vuoksi, vaikka mitään ei sillä kerralla näkyisikään) ja Peto on oppinut, mistä risteyksisä käännytään kotiin (ja Peto vetää aina vastakkaiseen suuntaan). Perussettiä siis.

Koiratreeneissä olen käyny hyvin pitkälti samaan tapaan kuin ennenkin. Olen nyt ainakin tässä kesällä ottanut aina kaikki koirat mukaan. Siellä ne sitten kiljuvat autossa. Talvella täytyy kehitää varmaankin joku toisenlainen systeemi tai hankkia Pedolle lämminvesipullot autoon. Tai jotain. Otetaan nyt kuitenkin yksi ongelma kerrallaan aina sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Ja tänään tuli vastan tällainen ongelma:

Eilen Peto ei todellakaan näyttänyt tältä, enkä aamullakaan huomannut mitään. En tosin ehkä kurkannut edes sen mahan alle. Mutta töistä tullessa se näytti tältä. Jätin tänään koiratreenit väliin ja jäin tarkkailemaan herran nivusia. Viimeisen 3 - 4 tunnin aikana Peto on vaikuttanut pirteältä, eikä tuo tumma alue ole levinnyt. Lähden kohta hakemaan työläppäriäni työpaikalta, että voit tehdä huomenna töitä etänä (onneksi esimieheni on myös koiraihminen ja ymmärtää tällaiset tilanteet). Eläinlääkäriin menemme huomenna päivällä. Tuosta näkee selvästi, että joku ötökkä Petoa on purrut, mutta mikä ihme voi saada aikaan tuollaiset jäljet? Ehkä huomenna selviää lisää.

Perusjälkikoe suoritettu :)

Jee, Leon pimeäjälkikoke meni viikonloppuna läpi! Nyt sillä on sitten SPeKL:n perusjälkikoe suoritettuna hyväksytysti. Kokeessa on kaksi koeosiota, toinen tehdään valoisalla ja toinen pimeällä. Molemmissa kokeissa on noin kilometrin pituinen jälki, jossa on neljä käyttöesinettä ja ihminen jäljen lopussa. Neljästä esineestä kolme pitäisi löytää maaimiehen lisäksi, että koe on hyväksytty. Niin ja jälki pitää päästä loppuun määräaikaan mennessä. Päivällä aikaa on puoli tuntia ja pimeällä 45 minuuuttia. Ja on myös oleellista, että koira löytää sen jäljen alussa, että koko jäljelle päästään.

Leolle koe tuntui olevan aika helppo. Yhdessä kohdassa se haisteli ja pyöri normaalia enemmän ja jäljen jatkuessa jäin miettimään, että miksiköhän Leo käyttäytyi niin. Kun olimme päässeet loppuu ja löytäneet "etsittävän", kysyin häneltä, että sattuiko hän kenties kaatumaan jälkeä tehdessään. Oli siellä kaaduttu kuulemma ihan kunnolla selälleen :) Että ehkä se oli sitten se kohta, jota Leo tutki niin hartaasti. Löysimme myös kaikki neljä jäljelle jätettyä esinettä, eli koe meni meidän osalta oikeastaan aika täydellisesti. Kyllä, olen tyytyväinen :)

Kuva jälkitreeneistä

Itselleni koepäivä oli sitten vähän raskaampi. Työntekijöitä kokeeseen ei ollut saatu mitenkään liiaksi ja näin jokaiselle lankesi aika paljon tehtävää. Päivällä kävin tekemässä toiselle kokelaalle kilometrin jäljen ja lopuksi keräsin siihen jälkeen liittyvät laput ja jäljennostoalueen krepit metsästä. Päiväjälkikokeiden jälkeen oli pieni tauko, joten kävin kotona syömässä ja nukkumassa pienet päikkärit. Olin siellä jälkikoepaikalla semmoset reilu kome tuntia ja koko sen ajan satoi. Yksi vaatekerta jouti tässä vaiheessa siis kuivumaan.

Seuraavaksi kokeet jatkuivat hakukoealueiden tallaamisen merkeissä. Koepaikalle piti saapua iltaseitsemäksi. Tuli siinä tallattua kuutisen hehtaaria metsää, joista toinen kolmen hehtaarin alue kahteen kertaan. Minut oli merkitty suunnistajaksi pimeäkokeeseen ja kävin vielä itsekseni pikkukoirien kanssa katsomassa alueen ja maalimiesten piilot toistamiseen. Tallomisten jälkeen oli minulla pieni ruokatauko ja sitten oli se meidän jälki. Siellä sain mennä Leon perässä reippaasti niin, että hiki vaan tippui nenänpäästä. Tämän jälkeen ehdin taas istahtaa hetkeksi ja sitten oli vuorossa se suunnistussessio. Eli vielä pari tuntia metsässä rampimistä. Kun oma työvuoro loppui sinnä neljän - puoli viiden aikaan aamulla, olin kyllä aika kuitti. En päässyt kuitenkaan lähtemään kotiin, koska oli laittanut autoni sillä tavalla fiksusti mottiin. Sain odotella vielä lähes kuuteen saakka, että pääsin lähtemään. Vaikka mikäs siinä, aika kului nopeasti ihmisten kanssa rupatellessa. Kun sitten olin kotona vähän ennen puoli seitsemään aamulla, niin koirien ruokinnan ja suihkun jälkeen ei tarvinnut juuri unta odotella. Mekoinen rupeama! Mutta on se aina sen arvoista, vaikkakin raskasta. Yhdistykselle saatiin tämän kokeen myötä yksi hälytystasoinen koira lisää ja kaksi läpäistyä taidontarkastusta varmistivat kahdelle jo hälytystyhmässä olevalle koiralle pätevyyden kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Sitä vartenhan minä tätä teen ja sen vuoksi muutkin tekevät saman minulle, kun minä olen kokeessa. Hirveästi nähdään vaivaa, että saadaan sitten mennä etsimään eksyneitä marjastajia kaatosateessa yöaikaan ;) Harrastuksensa kullakin.

Sata vuotta myöhemmin

Tällä kerralla en aloitakkaan tylsästi treenikuulumisista, vaan yritän kertoa jotain muuta. Muistelen vaikka lomaa, joka tuntuu olevan ja satojen vuosien päässä. Olenhan ollut töissä jo kaksi päivää.

Lomareissulla tuli tosiaan käytyä siellä Ikeassa. Ostin uusia petivaatteita. Syy numero 1: Omistan aika vähän ehjiä petivaatteita. Peto kun petaa joskus aika tarmokkaasti tuota sänkyään (jossa minäkin saan siis välillä nukkua). Niin että eipä tartu varpaat pussilakanoiden reikiin. Syy numero 2: Koska Peto nukkuu sängyssä (ja minäkin välillä), niin peti tosiaan näyttää siltä, että koira nukkuu siellä. On karvoja ja hiekkaa vaikka muille jakaa. Siksi ostin yhden sellaisen "beessin" setin. Se taitaa olla jopa trendikäs, vaikka itse sitä ostaessa ajattelin sen olevan hiekanvärinen. Ei kato erotu ne hiekkamuruset niin hyvin. Pedolle uudet petivaatteet kelpasivat:

Silloin eräänä päivänä (lomalla) kävimme siellä jäljestämässä ja mustikassa. Peto on saanut jo siniset vauhtiraidat pois nahastaan. Mutta siellä mustikoita poimiessa Annin poimuriin (niin, se käytti tosiaan poimuria. Mustikoiden keräämiseen) sujahti aika villinvärinen toukka. En tiedä, onko Anni vieläkään ehtinyt tunnistaa lajia, vaikka siitä otettiin kuvakin sitä varten. Mikä tämä on?  Tuo keltainen pompularaita tuossa selässä on myös "karvaa". Toukalla oli oikein kunnon irokeesi.

Itse jäljestyksestäkin otettiin/yritettiin ottaa kuvia. Hankalaahan se vähän on, mutta Anni sai napattua minusta ja Leosta ainakin tällaisen kuvan:

Tuo treenitasku ei kyllä imartele kenenkään muotoja, se on sanottava. Ihan kuin olisi kakka housuissa. Se on vesipullo siellä takataskussa. Laitetaan siis kropan muhkurat treenitaskun syyksi. Se vääristää kuvaa. Ja tuo kuvakulmakin on aika erikoinen, senkin takia näytän läskiltä...

Sitten se treenillinen osuus. Perjantain tokotreeneissä Leon kanssa tehtiin kaikenlaisia erikoisuuksia. Treenien vetäjä oli keksinyt (löytänyt netistä) hauskan "radan", joka sisälsi aika paljon elementtejä eri liikkeistä. Siinä tuli luoksetulon pysäytyksiä, kaukokäskyjä, hyppyä, noutoa ja ruutua ainakin. Sain huomata, että Leo ei ehkä sittenkään osaa ruutua oikein hyvin, kun se tehdään jollain muulla tavalla, kun liikkeenomaisesti. Ja jos Lerppu saa valita, että hakeeko se noutokapulan, vai meneekö hypylle, niin noutokapula vie voiton. Se ei ollut yllätys.

Sunnuntaina oli kokeenomaiset treenit ja voisihin sitä vaikka ilmoittautua johonkin tokokokeeseen pitkästä aikaa. Suurimmaksi osaksi homma meni hyvin. Liikkeiden aloituksiin minun täytyy edelleen panostaa lisää. Jos Leo jää seuraamisissa ensimmäisellä askeleella vähänkin huuhailemaan, niin ei se siitä kovin helpolla paremmaksi muutu. Mutta jos herra on heti alussa mukana, koko liike menee yleensä hyvin. Itse avoimen luokan liikkeet Leo osaa aika hyvin. Se on enemmänkin siis tuo virehomma, joka meillä pissii. Aina ja edelleen.

Maanantaina oli sitten tottistreenit. Minä treenaan nyt erikseen BH-koetta ajatellen. Jospa sen saisi joskus suoritettua... Siellä otin nyt sitten niitä liikkeiden aloituksia. Eli perusasentoa ja siinä katsekontaktia. Välillä palkka (lelu) pelkästä sivulletulosta, välillä siinä olosta ja kontaktista. Välillä seuraamiseen lähtemisestä jne. Ehkä se siitä. Ja tein myös paikallaolon samalla, kun toinen koira treenasi liikkeitä. Sekin meni hyvin. Näyttäisi siltä, että oikeastaan tuo BH-kokeen paikallaolo on Leolle helpompi, kun tapahtuu asioita. On jotain, mitä katsella. Ei tarvi vaan pötkötellä hiljaisuuden vallitessa.

Ja tänään aion pitää lepopäivän kaikenlaisesta treenaamisesta. Nyt pitäisi vaan sulkea tämä kone ja lähteä lenkittämään koirat. On niin väsy, että ehkä pääsen tänään jopa ajoissa nukkumaan. Ehkä.

Auringonlasku yhtenä lomapäivänä. Sata vuotta sitten.

Harhailua

Innokas jälkitreenaaja Anni laittoi tänään heti aamu(päivästä) viestiä, että olisiko tänään jälkitreenit. Ja minähän siihen, että voisipa ollakkin. Metsään siis.

Aluksi minä lähdin tekemään Siirille kulmatreenijälkeä ja Anni meni tekemään Leolla harhajäljen. Sen jälkeen oli ohjelmassa mustikanpoimintaan Piitun ja Pedon kanssa. Noin tunnin kuluttua lähdin tallaamaan Leksalle sitä varsinaista jälkeä. Harhajälki oli siis noin tunnin - puolitoista sitä oikeaa jälkeä vanhempi. Tein Leolle n. 300 metrisen jäljen, joka ylitti harhajäljen noin 200 metrin kohdalla. Leon varsinainen jälki ehti vanhentua noin tunnin.

Tällä kerralla harhatreeni meni hyvin. En tiedä, johtuiko se siitä, että harha oli aika paljon oikeaa jälkeä vanhempi, vai siitä, että harhajäljen tekijä kulki jäljestäessä perässä. Olipa syy  mikä tahansa, niin saatiin Leolle onnistunut treeni. Se sujahti harhajäljen yli aika lailla siihen reagoimatta. Tai en ainakaan huomannut mitään erikoista siinä harhan kohdalla. Seuraavalla kerralla voisi ehkä kokeilla jo sitten sitä, että harhajäljellä ja oikealla jäljellä ei olisi niin paljon eroa ajallisesti. Näkisi sitten, että onko Leo oikeasti oppinut vielä mitään, vai oliko tämänpäivän treeni vaan "liian" helppo. Olen tietenkin tyytyväinen, että saatiin onnistunut harjoitus. Mutta en anna nyt kuitenkaan vielä itseni uskoa, että Leo olisi tajunnut tämän harhajälkijutun. Parin vaikean jälkitreenin jälkeen on kuitenkin hyvä saada välillä onnistumisia.

Harhajälki piirretty kartaan jälkikäteen ulkomuistista. Jotenkin noin se meni. 

Lomailua ja jälkeilyä

Toinen kahden viikon lomapätkä alkoi viimeviikolla ja lähdimme Riikan kanssa reissuun heti viimeviikon maanantaina. Etukäteen yritin jo psyykata itseäni, että reissu ei välttämättä tule olemaan ihan rentouttava kuuden koiran kanssa. Aatu pääsi kuitenkin hoitoon, eli reissuun lähti vain viisi koiraa. Mutta kun yksi niistä on Viivi, niin reissu ei kuitenkaan tulisi olemaan ihan helppo.

Maanantain ajelimme Ouluun ja olimme yötä Nallikarissa halvimmassa mahdollisessa mökissä. Viivi ja Shiro laitettiin kumpikin omaan häkkiinsä ja lisäksi Viivin häkkiin laitettiin päälle pyyhe, että se ei koko ajan murise Shirolle. Yö saatiin kyllä nukuttua koirien puolesta, toki Riikan kanssa hihittelimme myöhäälle yöhön, kunnes minä nukahdin. Jotkut vaan ovat enemmän iltaihmisiä ja toiset aamuihmisiä. Minä lukeudun tuohon jälkimmäiseen ihmisryhmään.

Tiistaiaamupäiväksi olikin sitten jo sovittu jälkitreenit Oulun maastoihin. Heräsimme hyvissäajoin ja taisimme mennä siihen halpaan, että nyt on hyvin aikaa, eikä mihinkään kiirettä. Eli myöhästyimme treeneistä yli puoli tuntia. Onneksi Oululaiset ovat leppoisaa väkeä, eikä saatu edes kunnon haukkuja. Leolle tilasin noin kilometrin jäljen mukavaan kangasmetsään. Kävi sitten niin, että jäljellä oli harhajälkiä (eli jonkun muun kuin jäljentekijän jälkiä) riittämiin ja Leo lähti harhoille ihan kiitettävästi. Ainakin yksi harha oli todistettavasti oikeaa jälkeä tuoreempi, koska jäljelle jätetty sukka oli nostettu puun oksalle roikkumaan. Itse jälki ei siis mennyt ihan putkeen, mutta juuri tuollaisista treeneistä sitä oppii. Eli nyt pitää harjoitella Leon kanssa harhajälkiä sen sijaan, että vaan suunnittelisin harjoittelevani niitä.

Jälkitreenien jälkeen matka jatkui kohti Kuusamoa. Kun tien varressa oli kyltti, että saavutaan poronhoitoalueelle, niin poroja rupesi pomppimaankin melkein joka puskasta. Ennen majapaikkaa auton edesta, takaa ja vierestä oli juossut jo ainakin 20 poroa ja yksi hirvi. En kyllä uskaltanut ajella sataa vaan köröttelin kahdeksaakymppiä. Eikä muuten väsyttänyt tippaakaan, vaikka yleensä pitkät automatkat ovat vähän puuduttavia. Perillä meitä odotti melkoinen luksusmökki edelliseen yöhön verrattuna. Lomakylän pitäjä kertoi, että yöksi on luvattu sadetta ja seuraavallekin päivälle melkoista tuulta vesisateen lisäksi. Yöllä kuuntelimme Riikan kanssa sadetta ja myöhemmin kuulimme, että sen yön aikana oli satanut 40 milliä vettä. Melkoinen myräkkä siis!

Mun ja Pedon peti Kuusamossa

Keskiviikkona lähdimme säävaroituksista huolimatta kiertämään Pienen karhunkierroksen. Riikan logiikan mukaan huono sää tarkoittaa vaan sitä, että saamme kävellä rauhassa. Eipä ole liiemmälti muita kulkijoita. Kyllä niitä muitakin retkeilijöitä tuli vastaan, mutta hyvällä säällä niitä olisi varmasti ollut vielä enemmän. Näin jälkeenpäin voin todeta, että retkeily kolmen koiran kanssa ei ole kovin mukavata. Varsinkin, kun kaikkia on pidettävä remmissä kokoajan. Joskus puolenvälin jälkeen keksin laittaa edes Viivin remmin kiinni reppun rintaremmiin, niin kädet pääsivät vähän vähemmällä. 12 kilometrin reissun jälkeen oli kyllä käden ja jalat puhki. Maisemat olivat kyllä hienot. Voisin kiertää kyllä saman lenkin joskus toistekin, mutta ilman koiria kiitos. Tai ainakin vaikka vaan yhden koiran kanssa.

Näköalaa Kallioportilta

Myllykosken kuohuja

Takaisin mökille ruuanlaittoon ja sauna lämpiämään. Ruuan ja saunan jälkeen kello lähtentelikin jo puoltayötä ja taisin nukahtaa taas vähän kesken illanvieton. Minä se olen sitten rattoisaa seuraa ;) Onneksi kerkesin edes ruokkia ja pissattaa koirat ennen nukahtamistani.

Viivi oli eristettynä keittiöön. Muut odottaa ruokaa esteen takana.
(Kuvaaja: Riikka Bragge)

Torstaina oli sitten ohjelmassa mökin siivous ja lähtö etelää kohti. Suunnitelmana oli, että etsimme jonkun majapaikan jostain Kuopin läheltä. Iisalmen kohdalla käännyimme sitten ensimmäiselle vastaantulevalle leirintäalueelle. Tarkisin nyt Iisalmen sivuilta, että paikka oli nähtävästi tuo Koljonvirta Camping. Mökki oli jälleen sellainen edullinen, eli ei siitä sitten sen enempää. No sängystä voin sanoa senverran, että patja oli vähän sänkyä isompi, eli nukkuessa tuli sellainen "seimimäinen" olo :)

Perjantaina suihkun ja mökin siivouksen jälkeen nokka kohti Kuopiota ja Ikeaa. Nyt on myönnettävä, että tämä oli ensimmäinen kertani Ikealla. Ja nyt oli sitten muuten aika paljon ostettavaa. Selvisimme kuitenkin ulos parissa tunnissa ja vain jokusen satasen köyhempinä. Sitten vaan kotia kohti auto melkein kattoon saakka pakattuna. Perillä kotosalla oli joskus kymmenen jälkeen illalla. Purkasin kaikki matkatavarat ja ne ostokset, joten nukkumaan maltoin mennä vasta kahden maissa. Ja lauantaina piti heti aamusta saakka laittaa uusia verhoja ja mattoja ja pyyhkeitä ja petivaatteita ja kippoja ja lamppuja ja ja ja kaikkea paikalleen.

Sunnuntaina piti päästä jo treenaamaan sitä harhajälkeä. Ja toden totta, tässäpä minulle ja Leolle asia, jota meidän todellakin täytyy treenata. Leo lähti ehkä jokaiselle vastaantulevalle harhajäljelle sen ihan tekemällä tehdynkin harhajäljen lisäksi. Harhajäljen tekijä oli nimittäin nähnyt, että sinne Leon jäljen suuntaan oli mennyt pari marjastajaa. Leksa lähti sen tehdyn harhajäljen lisäksi ilmeisesti niiden marjastajien meno- ja paluujäljelle. Onneksi oikeaa jälkeä oli kuitenkin vielä edes pieni pätkä kaikkien harhailujen jälkeen. Sain Leon menemään oikeaa jälkeä sen loppupätkän ja sain koiran palkattua oikean jäljen lopussa olevan esineen löytämisestä. Mutta melkoista säätöä ja harhailua se oli kyllä melkein koko jälki. Leksakin oli jo sen näköinen, että mitä hemmettiä täällä ollaan tekemässä. Hän yrittää jäljestää ja minä en päästä.

Kun tässä nyt on tullut peräkkäin kaksi hankalaa treeniä, niin tekaisin tähään Leksalle pienen palauttavan jäljen. Siitä tuli sellainen n. 300 metrin pätkä, jossa oli alussa yksi esine, että saan palkattua jäljen löytämisestä (joka sekin osoittautui tällä kerralla hankalaksi. Johtui ehkä melkoisestä sivutuulesta?). Sitten oli ihan vaan sitä jälkeä ja lopussa esine. No oli tällä jäljellä kyllä melkoista ryteikköä, mutta se ei ole ainakaan tähän mennessä ollut Leksalle koskaan mikään ongelma. Ehkä sinne ryteikköön jää oikeastaan vaan enemmän jäljentekijän hajua, joten se saattaa olla koiralle jopa helpompaa kuin ihmisen mielestä sellainen mukavampi maasto. Jälki ehti muhia maastossa kolmisen tuntia ja se näkyi ajoittain vähän rauhallisempana vauhtina. Muuten tällä jäljellä ei ollut kyllä mitään erikoista. Eli palauttavana harjoituksena mielestäni ihan onnistunut. Leo sai todennäköisesti varmuuden siitä, että mitä siltä jäljellä odotetaan. Eli seuraavaksi voidaankin taas harjoitella niitä harhajälkiä.

Tämän päivän jälki kartalla keltaisella

Viivi Oulusa

Tämä on vauhtinouto...

Olin 6.-7.7. Korrien Tämä On valmennuksessa kuunteluoppilaana. Olen käynyt samaisten tyyppien viettiseminaarissa joskun aikaisemmin ja osa ajatuksista oli ennestään tuttuja. Kertaus on se kuuluisa opintojen äiti, joten paljon juttuja jäi kyllä haaviin tälläkin kerralla.

Luento aloitettin oppimisteorioilla. Hommahan perustuu aika pitkälti siihen, että koira tietää, mitä se saa palkaksi. Oikea tunnetila ja vire tulevat siitä. Luennolla kerrottiin, kuinka (koe)suoritus menee todennäköisesti pieleen, jos homma lähee heti alussa väärällä vireellä käyntiin. Ensimmäisessä seuraamisessa koira katselee maisemia ja ohjaajakin tulee epävarmaksi. Siitä on hankala sitten päästä enää oikeaan fiilikseen. Tutultahan tuo kuulosti... Monesti kokeessa ne ensimmäisen askeleet seuraamisessa kertovat aika pitkälle, mitä tuleman pitää. Todellakin tuttu tunne, sekä hyvässä että pahassa.

Juha aloittaa oikean tunnetilan opettamisen jo 7 - 8-viikkoselle pennulle. Hän kertoi hyvin tarkasti, miten hän homman tekee. Kuulostihan se helpolta. 10 - 15 treenikerran jälkeen koiran pitäisi olla jo melko tavalla oikeassa vireessä "ohjesanan" kuullessaan. Tämä juttu oli minulle aikaisemmalta luennolta tuttu, mutta nyt koko homma kerrottiin tarkemmin. Olen yrittänyt tehdä Leon kanssa vähän oikeaa asiaa, mutta johdonmukaisuus minulla on puuttunut kyllä tässä(kin) asiassa. Luennosta innostuneena olen kyllä nyt viikon aikana tehnyt muutaman treenin ja kokeillut, mikä minulla ja Leolla toimisi. Nähtäväksi jää, miten onnistun sössimään harjoitukset tällä kerralla ;)

Koska kyseessä oli tottisseminaari, viettijuttuja ei käyty läpi kovin tarkasti. Jonkinverran niistäkin kuitenkin kerrottiin, ovathan ne olennainen osa tottiskoulutusta. Taas kuunnellessa tajusin, mitä olen tehnyt väärin. Olen todella huono hyödyntämään laumaviettiä koulutuksessa. Kun puhuttiin siitä, miten moni opettaa koiralta laumavietin pois, tunnistin itseni niistä jutuista. Minä se tuputan nakkia ja/tai lelua silloinkin, kun koira voisi oikeastaan haluta rapsutuksia ja kehuja. Ehkä se voisi jopa palkkautua niistä. Olen jotenkin vaan opettanut itseni palkkaamaan koiraa melkein ainostaan ruualla ja leluilla. Joskus on käynyt niin, että ruoka on loppunut ja lelu on jossain kauempana. Silloin olen kehunut ja eipä Leo ole sitä pahakseen pistänyt. Yritän jatkossa muistaa tämän asian paremmin. Kunnes sen taas unohdan. Ja menen uudelle luennolle kuulemaan jälleen, että tällainen viettikin on koiralla olemassa. Pitää käydä kai luennoilla vähän useammin.

Lisäksi luennolla annettiin hyvät ohjeet siihen, miten testataan, pitääkö koira enemmän ruoka- vai lelupalkasta. En kerro sitä teille arvoisat molemmat lukijani ;) Menkää luennolle. Itse aion testata Leksan kanssa tämän, vaikka luulen sen pitävän leluista enemmän. Ihan oman oppimisen takia voisin testata Viivinkin. Olen palkannut sitä lähes ainoastaan ruualla koko sen eliniän, joten se ehkä tottumuksesta haluaa sitä enemmän. Tai sitten se osoittaa hyvin selvästi haluavansa lelua enemmän ja voin todeta kouluttaneeni Viiviä väärällä palkalla tähän saakka. Ehkä en teekkään testiä Viiville...

Luennon loppupuoli käytiin sitten läpi jokainen PK-tottiksen liike ja miten Juha sen on omille koirilleen opettanut. Kovin oli pilkuntarkkaa. Ehkä se onkin se syy, miksi minä kisaan tokon avoimessa luokassa pienissä paikallisissa kisoissa ja Juha suojelun MM-tasolla. Juha käyttää alussa aika paljon apuja ja hävittää ne sitten vähitellen melko nopeasssa tahdissa. Hänellä on ajatuksena, että koiraa autetaan alussa niin paljon, että se oppii tekemään liikkeen täsmälleen oikein alusta saakka. Noutoon sain mielestäni uusia ideoita. Testasin niitä perjantain tokotreeneissä. Se onkin sitten oma tarinansa se.

Tein siis Leolle mm. vauhtinoutoja. Eli kapula heitetään mahdollisimman kauas ja kun koira juoksee kapulan kanssa takaisinpäin, lähdetäänkin juoksemaan karkuun lelun kanssa. Olen tehnyt näitä aikaisemminkin, mutta se ei ole tuntunut toimivan Leolle. Ajatuksena on se, että koira juoksisi ohjaajan päin yhtä kovaa, kun kapulalle päin. Leo jääkin vaanimaan ja odottamaan, että "koskahan muija kääntyy". Ajattelin, että olen tehnyt harjoitukset jotenkin väärin, kun näin on käynyt. Sen vuoksi ajattelin kokeilla nyt vielä uudemman kerran. Efekti oli edelleen sama. Kuitenkin kun käännyn, Leo pudottaa kapulan ja lähtee TÄYSIÄ juoksemaan perään ja kiinni leluun. Tällä kerralla kävi vaan niin hauska juttu, että kun Leo oli kita auki syöksymässä leluun kiinni, minun pohkeeni tuli vähän eteen. Leo-poika ei siitä hämääntynyt, vaan kävi leluun kiinni apinan raivolla (totta kai, kun tuolla tavalla yritetään estää). Nyt on sitten pohkeessa melkoinen ruhje ja vertakin siitä vähän valui. Sanoisin siis, että vauhtinouto tällä reseptillä ei sovi Leolle. Tai ei ainakaan minulle. En halua pohkeisiini tällaisia jälkiä jokaisen noutotreenin jälkeen:

Pahoittelen huonoa kuvanlaatua. Omasta pohkeesta on hankala saada hyvää kuvaa

Tuon onnettomasti päättyneen vauhtinoudon jälkeen kokeiltiin toki vielä muutakin. Eihän treeni nyt yhteen pieneen törmäykseen ja vertavuotavaan pääty (totuuden nimissä on sanottava, että huomasin vasta paljon myöhemmin, että pohkeessa on reikä ja siitä valuu verta). Ainakin tämän treenikerran perusteella näytti, että Leon kanssa kannattaa tehdä sellaisia treenejä, että noutokapula laitetaan jonkin esteen eteen. Näin Leo joutuu vähän hidastamaan ja keskittymään siihen kapulan ottamiseen. Siihen kapulalle ärähtimiseen tuokaan ei tuntunut auttavan. Se vauhtinouto muuten tuntui myös lisäävän kapulalle murinaa. Leolla kun tuppaa nuo kierrokset nousemaan kaikissa juoksemisjutuissa. Nyt jälkeenpäin tuli kyllä mieleen, että myös ruudun kanssa oli vastaavaa ongelmaa aikaisemmin. Eli Leo saattoi haukkua ruutuun mennessään. Se taidettiin saada pois sillä, että Leo ei päässyt ruutuun, jos se haukkui. Pitääpä miettiä, miten samaa voisi soveltaa noutokapulan kanssa. Siinä on vaan se ongelma, että yleensä Leksa murahtaa juuri ennen kuin se ottaa kapulan suuhunsa. Siinä vaiheessa kukaan normaalilla itsesuojeluvaistolla varustettu ihminen ei kyllä yritä enää nykäistä kapulaa pois Leon ulottuvilta (kts. edellinen kuva...)

"No anteeks! Nolottaa..."

Yksi juttu, mikä taas kerran oli itselle se hyvä muistutus, oli se palkan suunta. Muistan sanoa tästä kyllä muille kouluttaessani, mutta itse en aina tunnu sitä muistavan. Mutta ehkä nyt muistan ainakin sen, että omaa jalkaa ei pidä laittaa koiran ja palkan väliin. Varsinkaan, kun koira juoksee vauhdilla n. 20 metrin kiihdytyksen jälkeen.

Synttärisankarit

Viivi-Vinkula saavutti yhdeksän vuoden iän 7.7.2013. Kuvasta päätellen Viivi olisi ehkä tarvinnut synttärilahjaksi kunnon trimmaamisen. Luulen kuitenkin, että päivänsankari arvosti enemmän sitä uintireissua, metsälenkkiä ja herkkuruokaa :)

Petosen syntymäpäivä oli sitten 9.7. ja Petskusella tuli mittariin kahdeksan vuotta. Pikkukaverit ovat nyt sitten molemmat virallisesti veteraaneja. Pertin synttäripäivälahja oli metsälenkki kuraojineen. Ja tietty ylimääräiset herkut.

Jees, Pedon kielikin on jo 8-vuotias

Mikä ketäkin motivoi

Olin Leksan kanssa keskiviikkona 19.6. SPeKL:n hakukokeessa. Tällä kerralla oli kyseessä loppukokeen päiväosuus. Eli kolme hehtaaria maastoa, kolme maalimiestä ja puolisen tuntia aikaa.

Olin aika luottavaisin mielin, koska mielestämme meidän osaamistason pitäisi riittää kokeen suorittamiseen enemmän kuin hyvin. Mutta ainahan sitä voi kokeessa tulla esiin joku sellainen ongelma, mitä ei ole saatu harjoituksissa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa rupesi vähän epäilyttämään, kun edelliset kokelaat tulivat metsästä punakoina ja pettyneinä. Koealueella oli aika vaihteleva maasto; osaksi aika mukavaa kangasmetsää, sitten todella jyrkkä rinne (heti kunnon mäki) ja vielä sellainen niitty, jossa kasvoi sellaista nenään saakka ulottuvaa heinää ja koiranputkea sekä todella tiheitä puskia. Ensimmäinen ihminen löytyi aika nopeasti sieltä kangasmetsän puolelta maakuopasta. Toinen oli ihan alueen kulmassa, rinteen alla, joen rannassa. Viimeisenä Leo löysi niityn ryteikössä olevan ihmisen. Sanoisin, että tällä kerralla onnistuminen johtui useammastakin asiasta. Yksi oli, että osasin tehdä mielestäni aika toimivan etsintäsuunnitelman. Osasin kerrankin miettiä säätä ja maastomuotoja. Toinen juttu oli se, että Leo on aika liikkuva koira. Varsinkin siellä niityllä koiran piti mennä aika läheltä oikeaa puskaa, että maalimies löytyi. Kolmas hyvä juttu oli Pelastusopistolla opittu uusi tapa toimia. Siellä oltiin sitä mieltä, että jos koira on hyvin liikkuva, sitä ei pidä rajoittaa liikaa kutsumalla vähän väliä, täytyy vaan itse liikkua ripeämmin. En kutsunut Leksaa muistaakseni kertaakaan muuta kuin silloin, kun se meni tai oli menossa alueen ulkopuolelle. Muuten lähdin vaan reippaasti sen perään, kun se lähti irtoamaan. Olen nyt vihdoinkin oppinut (ehkä) eron Leon normaalin toimintaetäisyyden ja sen, kun se lähtee hajulle, välillä. Leo ei lähde ainakaan yleensä kovin kauas kuin ainostaan hajun perässä. Silloin sitä ei tietenkään kannata kutsua, vaan on mentävä perään. Ainakin tällä kerralla menetelmä osoittautui toimivaksi. Tietysti koemaasto oli osaksi senverran harvaa metsääkin, että näin suurimmaksi osaksi, miten ja missä koira liikkuu. Onnistuin jopa näkemään ainakin kerran, kun Leo sai hajun maalimiehestä. Sen taitaa Leon kohdalla nähdä parhaiten hännän asennosta. Ja kyllä se liikkuminenkin muuttuu vähän toisennäköiseksi, jollain tavalla määrätietoisemmaksi. Enivei, koe meni läpi ja saimme jokaisesta osiosta arvosana "erinomainen". Pakostikkin tulee sellainen olo, että olemme harjoitelleet oikeita asioita, palkkaus on saatu kuntoon ja olen oppinut luottamaan tuohon koiraan. En edes jännittänyt kokeessa oikeastaan ollenkaan. Kuopion viikon jälkeen pieni kolmen hehtaarin alue kolmen maalimiehen kera tuntui kakunpalalta. Varsinkin siksi, että etukäteen tosiaan tiesi, että alueella on se kolme ihmistä peitteeseen kääriytyneenä :)

Kuva juhannuslenkiltä. Menossa mukana Aatu, Sylvi ja Shiro

Tällä viikolla järjestin omalle ryhmälle sitten Hälytreenit (isolla Hoolla). Olin ehkä vähän liioitellut ja laittanut samaan treeniin aika monta hankalaa juttua. Ensinnäkin koko annettu alue ei rajautunut mitenkään kovin selviin maastokohtiin. Toisekseen alue oli aika hankala jakaa kahdelle koirakolle, koska mitään erityisiä jakoa helpottavia maastonkohtia ei ollut. Etsittävänä oli kaksi ihmistä, josta toisen olin laittanut alueen ulkopuolelle. Tarkoituksena oli, että koirakko olisi saanut lammen yli hyvät reaktiot etsittävästä ja he olisivat pystyneet sanomaan, että lammen vastaranta pitää tarkistaa. Toinen etsittävä oli kulkenut alueen läpi yhteen kulmaan ja jäänyt sinne. Koirakoilla pitäisi siis olla mahdollisuus nostaa jälki, mutta etsittävän pitäisi löytyä myös ilmavainulla.

Noh, treeni ei mennyt ihan putkeen. Lammen toisella puolella olevasta ihmisestä ei saatu kunnon reaktioita, koska tuuli tyyntyi melkein olemattomiin. Koira oli vähän nostellut nenää, mutta koiranohjaaja oli tulkinnut pienet nostelut siitä johtuviksi, että lammen vastarannalla oli myös rakennuksia. Toinen koirakoista oli reagoinut jälkeen, mutta ohjaaja ei ollut sitä huomannut tai osannut tulkita (jälkeenpäin treenin purussa sitten hoksasi, että koira oli tehnyt jotain siinä jäljen kohdalla). Alueen kulmassa oleva ihminen meinasi jäädä kokonaan löytymättä, koska kumpikin koirakko oli kuvitellut kulman olevan sen toisen koirakon aluetta. Tämä johtui siitä, että alue oli tosiaan hankala jakaa. Treenin lopuksi metsästä tuli kaksi turhautunutta koiranohjaajaa. Treenin purussa kumpikaan ei löytänyt oikeastaan mitään hyvää omasta toiminnastaan, eikä treenien suunnittelijakaan saanut oikein kiitosta. Seuraavalla kerralla taidan tehdä helpomman treenin. On totta, että vaikeitakin juttuja pitää treenata, eikä aina voi onnistua ja olla vaan kivaa. Mutta ehkä välillä olisi kiva kokea onnistumisenkin tunteita. Muuten tulee sellainen olo, että "ei me osata mitään, eikä me voida koskaan mennä hälytyksiin". Tässä kohtaa voisin vedota erään kurssikouluttajan sanoihin. Hänen mukaansa jos rupeaa tuntumaan siltä, että me osataan kaikki ja ollaan sairaan hyviä, niin kannattaa katsoa peiliin. Jos vielä senkin jälkeen on yhtä erinomainen olo, kannattaa myydä koko koira pois. Kukaan ei osaa kaikkea, eikä kukaan ole täydellinen. Tämän kyseisen kouluttajan tavoitteena oli pudottaa maan pinnalle kaikki. Ehkä munkin suunnittelema treeni oli sitten sellainen vähän samanhenkinen, tosin ainakin osittain tahattomasti.

Olen sitä nyt sitten tässä viimepäivinä miettinyt, että mistä tuo sitten johtuu, että toiset jatkavat tätäkin harrastusta vastoinkäymisistä huolimatta. En voi väittää, että minullakaan olisi aina ollut motivaatio ihan kohdillaan. Aina väilllä sitä on miettinyt ainakin Viivin kanssa, että viedäänkö me treeneissä vaan muiden aikaa, kun meistä ei koskaan kuitenkaan tule mitään. Aika sinnikkäästi olen kuitenkin ilmaantunu viikkotreeneihin ja muiden avustuksella oppinut harjoittelemaan niitä vaikeitakin asioita välttelyn sijaan. Ja tämä on sellainen asia, jossa ne treenikaverit ovat kullanarvoisia. Siis sellaiset, jotka sanovat melko suoraan. Ehkä en aina sillä hetkellä pysty ottamaan kritiikkiä vastaan oikealla asenteella, mutta ehkä yön yli nukuttuani olen monesti huomannut, että taisivat sanoa ihan aiheesta. Itse pidän hyvänä asiana, että minutkin välillä pudotetaan maanpinnalle, jos meinaa pissi nousta hattuun. Leon kanssa niin voisi käydäkkin, koska se on niin hyvä koira. Viivin kanssa ei ole juuri ollut sitä ongelmaa, että kuvittelisin meistä liikoja ;) Viivikin toimii omalla tasollaan hienosti, mutta on siinä paljon puutteita. Suurin osa varmasti ohjaajasta johtuvia. Ja ei tuosta Leostakaan voi tulla huippukoiraa ohjaajasta johtuen. Ehkä olen jollain tavalla vaan ylittänyt jonkun rajan. Olen päässyt siitä "Meistä ei ikinä tule mitään" -vaiheesta siihen "Jos harjoittelemme tarpeeksi, me opimme tämän" -vaiheeseen. Nykyään epäonnistuminen ei johda enää epätoivoon, vaan pikemminkin lisää treeni-intoa siinä mielessä, että päätän opetella senkin asian paremmin. Onko se sitten se, että kun on saavuttanut jonkun rajapyykin omasta mielestään, niin sen jälkeen pystyy mihin vaan, jos vaan jaksaa treenata. Ei minullakaan tietty joka päivä ole hyvä päivä. Kyllä välillä tulee sellainen olo, että hittoon koko koiraharrastus, koirat ja varsinkin yhdistystoiminta. Olenhan minäkin nainen ;) Tänään kuitenkin näillä fiiliksillä. Lupaan tulla tänne myös avautumaan, kun sattuu huono päivä kohdalle. Ei mene koko blogi liian siirappiseksi.