Olin aika luottavaisin mielin, koska mielestämme meidän osaamistason pitäisi riittää kokeen suorittamiseen enemmän kuin hyvin. Mutta ainahan sitä voi kokeessa tulla esiin joku sellainen ongelma, mitä ei ole saatu harjoituksissa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa rupesi vähän epäilyttämään, kun edelliset kokelaat tulivat metsästä punakoina ja pettyneinä. Koealueella oli aika vaihteleva maasto; osaksi aika mukavaa kangasmetsää, sitten todella jyrkkä rinne (heti kunnon mäki) ja vielä sellainen niitty, jossa kasvoi sellaista nenään saakka ulottuvaa heinää ja koiranputkea sekä todella tiheitä puskia. Ensimmäinen ihminen löytyi aika nopeasti sieltä kangasmetsän puolelta maakuopasta. Toinen oli ihan alueen kulmassa, rinteen alla, joen rannassa. Viimeisenä Leo löysi niityn ryteikössä olevan ihmisen. Sanoisin, että tällä kerralla onnistuminen johtui useammastakin asiasta. Yksi oli, että osasin tehdä mielestäni aika toimivan etsintäsuunnitelman. Osasin kerrankin miettiä säätä ja maastomuotoja. Toinen juttu oli se, että Leo on aika liikkuva koira. Varsinkin siellä niityllä koiran piti mennä aika läheltä oikeaa puskaa, että maalimies löytyi. Kolmas hyvä juttu oli Pelastusopistolla opittu uusi tapa toimia. Siellä oltiin sitä mieltä, että jos koira on hyvin liikkuva, sitä ei pidä rajoittaa liikaa kutsumalla vähän väliä, täytyy vaan itse liikkua ripeämmin. En kutsunut Leksaa muistaakseni kertaakaan muuta kuin silloin, kun se meni tai oli menossa alueen ulkopuolelle. Muuten lähdin vaan reippaasti sen perään, kun se lähti irtoamaan. Olen nyt vihdoinkin oppinut (ehkä) eron Leon normaalin toimintaetäisyyden ja sen, kun se lähtee hajulle, välillä. Leo ei lähde ainakaan yleensä kovin kauas kuin ainostaan hajun perässä. Silloin sitä ei tietenkään kannata kutsua, vaan on mentävä perään. Ainakin tällä kerralla menetelmä osoittautui toimivaksi. Tietysti koemaasto oli osaksi senverran harvaa metsääkin, että näin suurimmaksi osaksi, miten ja missä koira liikkuu. Onnistuin jopa näkemään ainakin kerran, kun Leo sai hajun maalimiehestä. Sen taitaa Leon kohdalla nähdä parhaiten hännän asennosta. Ja kyllä se liikkuminenkin muuttuu vähän toisennäköiseksi, jollain tavalla määrätietoisemmaksi. Enivei, koe meni läpi ja saimme jokaisesta osiosta arvosana "erinomainen". Pakostikkin tulee sellainen olo, että olemme harjoitelleet oikeita asioita, palkkaus on saatu kuntoon ja olen oppinut luottamaan tuohon koiraan. En edes jännittänyt kokeessa oikeastaan ollenkaan. Kuopion viikon jälkeen pieni kolmen hehtaarin alue kolmen maalimiehen kera tuntui kakunpalalta. Varsinkin siksi, että etukäteen tosiaan tiesi, että alueella on se kolme ihmistä peitteeseen kääriytyneenä :)
 |
| Kuva juhannuslenkiltä. Menossa mukana Aatu, Sylvi ja Shiro |
Tällä viikolla järjestin omalle ryhmälle sitten Hälytreenit (isolla Hoolla). Olin ehkä vähän liioitellut ja laittanut samaan treeniin aika monta hankalaa juttua. Ensinnäkin koko annettu alue ei rajautunut mitenkään kovin selviin maastokohtiin. Toisekseen alue oli aika hankala jakaa kahdelle koirakolle, koska mitään erityisiä jakoa helpottavia maastonkohtia ei ollut. Etsittävänä oli kaksi ihmistä, josta toisen olin laittanut alueen ulkopuolelle. Tarkoituksena oli, että koirakko olisi saanut lammen yli hyvät reaktiot etsittävästä ja he olisivat pystyneet sanomaan, että lammen vastaranta pitää tarkistaa. Toinen etsittävä oli kulkenut alueen läpi yhteen kulmaan ja jäänyt sinne. Koirakoilla pitäisi siis olla mahdollisuus nostaa jälki, mutta etsittävän pitäisi löytyä myös ilmavainulla.
Noh, treeni ei mennyt ihan putkeen. Lammen toisella puolella olevasta ihmisestä ei saatu kunnon reaktioita, koska tuuli tyyntyi melkein olemattomiin. Koira oli vähän nostellut nenää, mutta koiranohjaaja oli tulkinnut pienet nostelut siitä johtuviksi, että lammen vastarannalla oli myös rakennuksia. Toinen koirakoista oli reagoinut jälkeen, mutta ohjaaja ei ollut sitä huomannut tai osannut tulkita (jälkeenpäin treenin purussa sitten hoksasi, että koira oli tehnyt jotain siinä jäljen kohdalla). Alueen kulmassa oleva ihminen meinasi jäädä kokonaan löytymättä, koska kumpikin koirakko oli kuvitellut kulman olevan sen toisen koirakon aluetta. Tämä johtui siitä, että alue oli tosiaan hankala jakaa. Treenin lopuksi metsästä tuli kaksi turhautunutta koiranohjaajaa. Treenin purussa kumpikaan ei löytänyt oikeastaan mitään hyvää omasta toiminnastaan, eikä treenien suunnittelijakaan saanut oikein kiitosta. Seuraavalla kerralla taidan tehdä helpomman treenin. On totta, että vaikeitakin juttuja pitää treenata, eikä aina voi onnistua ja olla vaan kivaa. Mutta ehkä välillä olisi kiva kokea onnistumisenkin tunteita. Muuten tulee sellainen olo, että "ei me osata mitään, eikä me voida koskaan mennä hälytyksiin". Tässä kohtaa voisin vedota erään kurssikouluttajan sanoihin. Hänen mukaansa jos rupeaa tuntumaan siltä, että me osataan kaikki ja ollaan sairaan hyviä, niin kannattaa katsoa peiliin. Jos vielä senkin jälkeen on yhtä erinomainen olo, kannattaa myydä koko koira pois. Kukaan ei osaa kaikkea, eikä kukaan ole täydellinen. Tämän kyseisen kouluttajan tavoitteena oli pudottaa maan pinnalle kaikki. Ehkä munkin suunnittelema treeni oli sitten sellainen vähän samanhenkinen, tosin ainakin osittain tahattomasti.
Olen sitä nyt sitten tässä viimepäivinä miettinyt, että mistä tuo sitten johtuu, että toiset jatkavat tätäkin harrastusta vastoinkäymisistä huolimatta. En voi väittää, että minullakaan olisi aina ollut motivaatio ihan kohdillaan. Aina väilllä sitä on miettinyt ainakin Viivin kanssa, että viedäänkö me treeneissä vaan muiden aikaa, kun meistä ei koskaan kuitenkaan tule mitään. Aika sinnikkäästi olen kuitenkin ilmaantunu viikkotreeneihin ja muiden avustuksella oppinut harjoittelemaan niitä vaikeitakin asioita välttelyn sijaan. Ja tämä on sellainen asia, jossa ne treenikaverit ovat kullanarvoisia. Siis sellaiset, jotka sanovat melko suoraan. Ehkä en aina sillä hetkellä pysty ottamaan kritiikkiä vastaan oikealla asenteella, mutta ehkä yön yli nukuttuani olen monesti huomannut, että taisivat sanoa ihan aiheesta. Itse pidän hyvänä asiana, että minutkin välillä pudotetaan maanpinnalle, jos meinaa pissi nousta hattuun. Leon kanssa niin voisi käydäkkin, koska se on niin hyvä koira. Viivin kanssa ei ole juuri ollut sitä ongelmaa, että kuvittelisin meistä liikoja ;) Viivikin toimii omalla tasollaan hienosti, mutta on siinä paljon puutteita. Suurin osa varmasti ohjaajasta johtuvia. Ja ei tuosta Leostakaan voi tulla huippukoiraa ohjaajasta johtuen. Ehkä olen jollain tavalla vaan ylittänyt jonkun rajan. Olen päässyt siitä "Meistä ei ikinä tule mitään" -vaiheesta siihen "Jos harjoittelemme tarpeeksi, me opimme tämän" -vaiheeseen. Nykyään epäonnistuminen ei johda enää epätoivoon, vaan pikemminkin lisää treeni-intoa siinä mielessä, että päätän opetella senkin asian paremmin. Onko se sitten se, että kun on saavuttanut jonkun rajapyykin omasta mielestään, niin sen jälkeen pystyy mihin vaan, jos vaan jaksaa treenata. Ei minullakaan tietty joka päivä ole hyvä päivä. Kyllä välillä tulee sellainen olo, että hittoon koko koiraharrastus, koirat ja varsinkin yhdistystoiminta. Olenhan minäkin nainen ;) Tänään kuitenkin näillä fiiliksillä. Lupaan tulla tänne myös avautumaan, kun sattuu huono päivä kohdalle. Ei mene koko blogi liian siirappiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti