Ryhmäkatselmus 2011

Suomen Pelastuskoiraliitto järjestää kerran vuodessa Ryhmäkatselmuksen, joka "on hälytystehtävissä palvelevien pelastuskoirien ja pelastuskoiraohjaajien taitotason testaustapahtuma". Meidän yhdistyksestä ei ole ollut joukkuetta katselmuksessa sitten vuoden 2004. Itse en ollut tuolloin vielä edes toiminnassa mukana. Tänävuonnakaan emme saaneet kokonaista joukkuetta omasta yhdistyksestä kasaan, mutta onneksemme OSE:ssa oli sama tilanne. Laitoimme hynttyymme yhteen ja saimme kasaan joukkueellisen ainakin melkein hälykoiria ja ihmisiä. Viimemetreillä kuitenkin porukastamme jäi pari osallistujaa pois, joten lähdimme katselmukseen vähän vajaalla joukkueella. Siihen päälle sain vielä itse flunssan juuri lähtöä edeltävänä päivänä. Päätimme kuitenkin lähteä sillä periaatteella, että teemme tehtävät jaksamisen mukaan ja jätämme sitten vaikka tehtäviä väliin, jos paukut loppuvat. Lopulta kokoonpanomme oli ryhmänjohtaja (jolla ei ollut kokemusta ryhmänjohtajana toimimisesta), Viivi ja minä (jolla oli eniten kokemusta, olenhan ollut mukana kokonaista kahdessa vai kolmessa hälytyksessä), Siiri ja Anni (koiralla ei kaikkia kokeita vielä suoritettuna, Anni ei ole tainnut olla yhdessäkään hälytyksessä) sekä Metka ja Jenni (koira suorittanut juuri kokeet, mutta kummallakaan ei taida olla takana hälytyksiä). Tällä kokoonpanolla suoritimme sitten kaikki rastit ainakin osittain. Mikään tehtävistä ei mennyt kirkkaasti läpi, mutta saimme kaikki ainakin rutkasti kokemusta ja jokainen löysi useammankin asian, joita pitää omalla kohdallaan treenata lisää. Onnistunut reissu siinä mielessä, että saatiin sitä, mitä lähdettiin hakemaankin: uusia kokemuksia sekä tietoa omista heikkouksista ja vahvuuksista.

Vanha kuva, ei katselmuksesta. Mikään kuvista ei ole sieltä.

Perjantaina oli tervetulijaispuhe ja tapahtuman suojelijan, eli Elisabeth Rehnin tervehdys. Rouva ministeri kätteli jokaisen osallistuja ja rapsutteli koiria. Viivi vähän missasi kansakuntamme yhden merkkihenkilön tapaamisen, koska katseli lähinnä maisemia, kun rouva ministeri halusi silittää neitä. Heti perjantain ja lauantain välisenä yönä tuli ensimmäinen "hälytys" vähän sen jälkeen, kun porukka oli päässyt nukkumaan pystyttämiinsä puolijoukkuetelttoihin Upinniemessä. Herätyksen jälkeen oli vartti aikaa olla tien vieressä täydessä varustuksessä kyytiä odottamassa. Kyyti oli sitten peräkärry henkilöauton perässä. Siihen sitten kapusimme yhdeksän ihmistä koirineen. Kyllä, siis myös Viivi oli kyydissä, eikä sanonut mitään muille koirille. Neitikoiralla oli myös hälytysvarustus päällään, joten Viivi haisteli koko matkan vaan metsäänpäin pieni nenä tuhisten. Olimme etukäteen päättäneet, että jos yöllä tulee hälytys, minä pysyttelen pois metsästä ja säästän voimiani lauantaita varten. Niin jäin Viivin kanssa sivummalle tehtävänannon ajaksi. Toisesta ryhmästä tultiin sitten kysymään, että löytyisikö meiltä ylimääräistä suunnistajaa. Joku vinkkasi minuunpäin ja niin sain kartan käteen, en ehtinyt juuri kissaa sanomaan, kun löytiin käteen toinen kartaa ja pyydettiin piirtämään kartamme oma alue, joka on numero 7. Kun minulle kerrottiin, kenelle menen suunnistamaan, kerroin koirakon ohjaajalle, että olen flunssassa ja suunnistan jaksamiseni mukaan. Ohjaajalle tämä oli ok, joten taas peräkärryn kyytiin ja viemään omaa koiraa takaisin autolle nukkumaan. Pimeässä suunnistaminen meni omasta mielestäni aika hyvin. Menimme koirakon kanssa vähän rauhallisempaa vauhtia ja jaksoin rämpiä aika hyvin. Aika loppuvaiheessa koira kuitenkin sai hajun ja lähti aika kauas melkoisella vauhdilla. Menimme perässä puolijuoksua. Tuon spurtin jälkeen minun oli ilmoitettava, että koirakon olisi parempi saada uusi suunnistaja. Sanoin, että juokseminen oli tähän oloon vähän liikaa ja että jos jään jatkamaan, minusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Pääsin sitten huilimaan ja koko suuretsintä päättyi muutenkin pian sen jälkeen. Oma kokemus tästä tehtävästä oli se, että uskaltaisin lähteä pimeäänkin suunnistamaan varsinkin, jos alueesta on kunnollinen kartta. Meillä oli aika selvärajainen alue ja karttakin oli tosiaan kunnon suunnistuskartta. Myös parini oli kokenut ja hyvällä suuntavaistolla varustettu. Hänellä tuntui olevan myös aikamoinen valokuvamuisti, koska hän tuntui tietävän aina, missä kohdassa aluetta olemme menossa. Ja minulla oli muuten uusi superlamppu, jonka ostin juuri viimeviikolla ihan katselmusta varten. Hyvä ostos! Senverran tuli silloin yöllä katsottua aluetta kartalta, että osasin paikallistaa sen Kansalaisen kerttapaikasta. Tässä aluetta. Meidän alue oli Mustalammen koillispuolella. Oli muuten ainakin pimeässä todella kaunis paikka. Jyrkänteitä todella oli ja alueella liikkuminen piti suunnitella aikalailla niiden mukaan. Tuonne jos pääsisi vielä joskus valoisalla katsomaan paikkaa.

Hälytyksen jälkeen jäikin sitten kokonaiset pari tuntia aikaa nukkua ennen aamuherätystä. Siitä se sitten lähti taas vauhtiin. Aamupalan jälkeen autoihin ja Kirkkonummen keskustaan. Katselmuksessa on ajatuksena, että ryhmät eivät etukäteen tiedä tehtäviä. Ryhmänjohtajalla annettiin vaan aina kirjekuori, jossa oli osoite ja aika, mihin mennessä pitää olla perillä. Perillä ohjeistettiin, että täysi hälytysvarustus päälle ja kaikki ryhmät jonoon koirineen. Sitten kerrottiin, että menemme esittäytymään Kirkkonummipäiville (vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan). Siellä sitten oltiin näytillä rivissä ja jokainen ryhmä kävi vuorollaan edessä pyörähtämässä. Viivikin oli taas ihan fiksusti, eikä rähissyt kenellekään, vaikka ympärillä oli kolmisenkymmentä koiraa ohjaajineen + Kirkkonummipäivien yleisö. Jälkeenpäin kuulimme, että yleisössä oli aiheuttanut eniten ihailua ja hämmästelyä juuri kaikkien koirien rauhallinen ja fiksu käytös.

Näytöksen jälkeen ryhmänjohtaja sai taas uuden kuoren ja lähdimme Ericssonin tehdasalueelle. Siellä pääsin Viivin kanssa toiseksi koirakoksi isoa hallia tarkistamaan. Emme saaneet hallin pohjapiirrosta etukäteen, vaan menimme toisen ryhmän kanssa halliin katsomaan, miltä siellä näyttää. Päädyimme siihen, että me (eli minä, Viivi ja suunnistajamme) lähdemme ulkokautta katsomaan, jos halliin pääsee sisälle rakennuksen toisestä päästä. Lähtisimme sitten sitä kautta toista koirakkoa vastaan. Noh, sisälle ei päässyt toisesta päästä, emmekä sitten ehtineet juurikaan mitään etsimään, kun se toinen koirakko jo löysi kadonneen hallista. Vein pikaisesti Viivin autoon ja lähdimme auttamaan toista partiota löytyneen kanssa. Meille jäi sitten tehtäväksi opastaa "ambulanssimiehet" tajuttoman uhrin luo. Muut koirapartiot etsivät toista kadonnutta tehdasalueen pihapiiristä ja lähialueilta. Sieltä se toinenkin kadonnut sitten löytyi ja saatiin "ambulanssiin". Siihen päälle palautekeskustelut ja seuraava kirjekuori käteen.

Seuraava rasti oli maastotehtävä ja minut päätettiin jättää ryhmänjohtajaksi, ettei tarvitse rämpiä kipeänä pitkin metsiä. Ennakkotietona oli, että hukassa on kaksi naista, jotka ovat olleet edellisenä iltana juopottelemassa varusmiesten kanssa. Suht nopeasti ensimmäinen nainen löytyi ja siinä vaiheessa meidän ryhmällä meni vähän pakka sekaisin. Löydetty oli kuulemma todella aidonnäköisesti meikattu sen näköiseksi, että hänet on raiskattu ja hakattu puolikuolleeksi. Lisäksi etsittävä oli ollut jonkun jyrkänteen alapuolella luonnottamassa asennossa ja "tajuttomana". Itse olin auton vieressä radiopuhelimen kanssa ja kyselin vain partion sijaintia ja että mitä siellä tapahtuu. Suunnistaja lähti sitten "ambulanssimiehiä" vastaan ja opastamaan heitä uhrin luo. Pienen suunnistusvirheen vuoksi tähän meni niin paljon aikaa, että emme ehtineet käymään aluetta loppuun. Toinen uhreista olisi ollut kuulemma lähellä ensimmäistä uhria, mutta häntä partiomme ei ehtinyt löytämään, koska tehtävärastin aikaraja tuli vastaan. Tässä kohtaa ryhmällämme oli koko reissun rankin hetki. Väsymys ja epäonnistumisen tunne yhdistettynä etsityn kunnon aiheuttamaan järkytykseen sai aikaan pienen hajoamisen. Itse olin ollut vain radiopuhelimen päässä auton vieressä, joten oli aika hyvässä kuosissa. Onneksi tässä välissä oli sitten päivän lounastauko, joten ryhmämme sai itsensä hyvin koottua seuraavaa tehtävää varten. Ehdimme lounastauolla myös kertaamaan siihen mennessä saatuja palautteita ja suunnittelemaan, miten toimimme jatkossa paremmin.

Seuraava tehtävä olikin joen varrella. Koska ryhmässämme oli vähän vähemmän jäseniä ja yksi uimataidoton, jouduimme tekemään vähän ehkä heikon suunnitelman alueen läpikäymiseen. Toinen koirapartio lähti kanootilla käymään läpi joen vastarantaa ja minä Viivin ja suunnistajan kanssa sitä rantaa, johon olimme saapuneet. Jouduimme odottamaan aika pitkään, että kanoottipartiomme pääsee lähtemään, koska meidän piti lähteä tuulen suunnasta johtuen vasta kanoottipartion jälkeen. Pienen odottelun jälkeen "johdosta" tuli tieto, että toisesta etsittävästä on näköhavainto ja meidät lähetettiin havainnon alueelle maastoetsintään. Kävelimme sitten rauhallisesti Viivin ja suunnistajan kanssa havaintopaikalle ja matkalla Viivi löysi yhden ihmisen. Se ei ollut kuitenkaan etsittävä, vaan joku ulkopuolinen. Ehkä kävelimme vähän liiankin hitaasti, koska aika loppui ennenkuin löysimme toisen etsittävän. Kanoottipartiomme oli löytänyt toisen uhrin silläaikaa, kun me kävelimme meille annettua kohdetta kohti. Viivi teki kyllä ihan hyvin töitä ja jäljestelikin aika tavalla matkalla kohteeseen. Varmasti alueella oli ollut ennen meitä jo monta partiota aikaisemmin ja Viivi haisteli niitä jälkiä. Olimme jo aika lähellä etsittävää, kun aikaraja tuli taas vastaan. Viivi sai pikaisesti käydä haukahtamassa etsittävällä (joka näytettiin meille). Mukana ollut testaaja oli sitä mieltä, että annetaan koiran tehdä löytö, vaikka aika jo loppui. Puolijuoksua takaisin lähtöpaikalla loppupalautteeseen. Se puolijuoksu oli taasen omalle kunnolleni vähän liikaa, pihisin ja hikoilin kuin pieni sika auton vieressä. Tästä rastista saimme vähän pyyhkeitä, kun lähtömme kesti niin kauan. Suunnitelma ei myöskään ollut paras mahdollinen, mutta sen tiesimmekin. Olosuhteiden pakosta päädyimme vähän heikkoon etsintäsuunnitelmaan. Muuten yhteistyömme oli kuulemma toimivaa. Itse olimme tyytyväisiä suoritukseemme, joka oli ehkä jotain 100-prosenttinen parannus edelliseen suoritukseen nähden.

Meidän päivän viimeinen rasti oli suunnistusrasti. Jäin ryhmänjohtajan kanssa autoille huilimaan, koska maasto näytti aikamoisen vaativalta. Jenni ja Anni lähtivät sitten intoa puhkuen juoksemaan suunnistusrastilta toiselle. Rasteilla oli kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sitämukaa, kun niitä minulle maastosta ilmoitettiin. Siinä odottaessa otimme Viiville yhden helpon löydön autojen vierellä ja kunnon haukutuksen maalimiehellä. Kun innokkaat suunnistajamme tulivat takaisin, myös Metkalle otettiin pieni palauttava treeni autojen vierellä. Siirille ei tarvinnut tehdä palautustreeniä, koska se oli saanut tehdä löydön jokirastilla. Viimeinen kirje avattiin ja siellä oli ajo-ohje seuraavan yön yöpymispaikkaan. Jes! Vesivessa ja oikea suihku tiedossa!

Yöpymispaikassa olisi ollut iltaruuan ja saunomisen jälkeen vielä illanviettoakin tiedossa, mutta minä menin nukkumaan. Univelka ja flunssa painoi kropassa jo senverran, että uni tuli nopeasti. Tosin yöllä heräsin välillä yskimään ja niistämään ja lisäämään vaatetta ja kääntämään kylkeä ja juomaan ja aivastelemaan... Aamusta selkäkin tuntui jo niin kipeältä, että oli pakko nousta. Ensimmäisen yön nukkuminen puolijoukkueteltassa jonkun isomman kiven päällä ja toisen yön majoitus lattialla makuualustan ja makuupussin kanssa oli tehnyt tehtävänsä minun selälleni. Olin varmaan nukkunut suurimman osan toisesta yöstä makuualustani vieressä, koska ainakin siitä monta kertaa heräsin. Siihen päälle sitten aamupalat, loppuyhteenvedot ja kotimatka. Nyt olen sitten kotona sairaslomalla flunssani kanssa. Jos nyt kysytään, että oli reissu sen arvoinen, että sinne kannatti lähteä huonokuntoisena, niin vastaan, että ehdottomasti oli! Toivottavasti pääsen mukaan ensivuonnakin ja silloin ilman flunssaa.

Hierojalla

Kaikki kolme karvakuonoa olivat hierojalla maanantaina. Vähän yllättävästi Viivi oli parhaassa kunnossa ja antoi hieroa itseään parhaiten. Peto hierottiin aika varovasti ja sillä oli tasaisesti koko kroppa jumissa. Leolla oli muutama tosi kipeä kohta.

Peto hierottiin ensimmäisenä. Koska Petskunen syö kortisonia, hieronta ei välttämättä sovi sille kovin hyvin. Sen vuoksi nyt tehtiin aika varovainen hieronta ja Pedon vointia pitää tarkkailla nyt muutama päivä. Kortisoni ei sovi kuulemma hieronnan kanssa yhteen kahdesta syystä; koska kortisoni vähentää kipua ja koska kortisoni on hormoni. Hieronta vaikuttaa hormoneihin, joten kortisonin ja hieromisen yhteisvaikutusta on vaikea ennustaa. Eilen illalla Peto oli vain väsynyt, kuten muutkin koirat hieronnan jälkeen. Tiistaiaamuna en havainnut mitään isompia "oireita", Peto ainakin söi normaalisti ja teki ulkona aamuasiat tavalliseen tapaan. Ehkä Peto oli vielä aamullakin vähän rauhallisempi kuin yleensä. Muuten ei mitään kummempaa raportoitavaa. Seurailemme Petosen vointia ja viemme herran uudelleen hierottavaksi, jos pahoja oireita ei tule. Hieroja ei uskaltanut käsitellä Pedon jumeja vielä kovin paljon. Peto ei myöskään uskaltanut rentoutua kovin hyvin, mutta kyllä sekin osan ajasta näytti nauttivan käsittelystä.

Seuraavaksi oli Viivin vuoro. Ajattelin, että jätetään Leo helpoimpana tapauksena viimeiseksi, mutta yllättäen Viivi rentoutui hierottavaksi tosi hyvin. Oikea takajalka oli vähän jumissa ja sen hieromista Viivi kommentoi pienellä murinalla. Muuten neidistä kuului suurimman osana ajasta vain nautinnollista tuhinaa. Myös takapää oli vähän tiukka, mutta ei kuulemma pahasti. Hierojan mielestä Viivi tuli aika hyvään kuntoon jo tällä yhdellä kerralla, eikä neitiä ole tarvetta hieroa aivan heti uudelleen. Olen hieronut ja venytellyt Viiviä aika paljon itse, joten ehkä Vinkunen oli jo oppinut, että se on hyvä juttu. Sen vuoksi se itselleen epätyypillisesti antautui vieraan ihmisen käsiteltäväksi nätisti. Ja ehkä omasta hieromisesta ja säännöllisestä venyttelystä on ollut hyötyäkin, koska neitikoira oli niin hyvässä kunnossa. Hieno tyttö!

Viimeisenä sitten Leo, jonka oli aluksi tosi vaikea rauhoittua ja rentoutua. Leon mielestä oli tosi tylsää tulla makoilemaan kiinnostavaan paikkaan. Hieroja sanoi jo ulkona Leon liikkeitä katsoessa, että liikkeistä päätelleen jumeja löytyy. Ja löytyihän niitä. Leolla oli lantio (vai olisikohan se osa ennemminkin vyötärö) aika jumissa. Mutta etujalat olivat vielä enemmän jumissa, varsinkin vasen etujalka. Leo vähän jopa vinkui, kun vasenta etujalkaa hierottiin. Kun mietimme syitä jumituksiin, niin vasen etujalka selittyisi ainakin sillä, että se oli vasen takajalka, joka oli tikattuna. Ehkä takajalka on ollut kipeä ja Leo on kompensoinut tajalkaa käyttelemällä vastaista etujalkaa enemmän. Etupään jumitus saattaa johtua myös "tötterön" käytöstä ja jostain muustakin. Leohan painii ja leikkii Viivin kanssa aika paljon, joten ehkä se leikkiessään tekee paljon etupäätä rasittavia äkkinäisiä liikkeitä. Hieroja myös sanoi, että Leolla ei ole juurikaan ns. syviä lihaksia. Uiminen olisi siihen hommaan kuulemma hyvää liikuntaa ja yleensäkin kaikki, missä koira tekee liikkeitä rauhallisesti. Hmm... mikähän se sellainen liikuntalaji mahtaisi olla, missä Leo liikkuisi rauhallisesti?

Pojille varasin uuden hieronta-ajan vajaan kolmen viikon päähän. Peto on vaikuttanut aikalailla normaalilta ainakin tähän mennessä, joten sen voi varmaankin hieroa uudemman kerran. Leolla olisi hyvä saada kroppa tasapainoon, niin lihakset kehittyvät tasaisemmin.

Hyvän mielen treenejä

Sattuipa kohdalle sellainen lauantai, että koti oli imuroitu jo arki-iltana, samoin nurmikko leikattu. Pyykkiäkin olin ehtinyt pesemään. Lauaintaille ei siis ollut kovinkaan paljon kotitöitä rästissä. Se meinaa, että on aikaa katsella telkkua ja lenkittää koiria.

Aamupäivästä vein Leon ja Pedon lenkille. Alle tunnin lenkki teki taas tehtävänsä, koska ainakin meillä oli aika lämmin. Samalla lenkillä katsastin lähipeltojen tilanteita, että mitkä on jo puitu. Päässä muhi jo suunnitelma iltapäivää varten...

Muutamaa tuntia myöhemmin pakkasin sitten jälkimerkit, muovipurkit ja vinkulelun kyytiin ja ajoin pyörällä tapahtumapaikalle. Meidän lähellä on pieniä metsäplänttejä ja peltoja teiden välissä. Asutusta ja teitä on näiden peltojan ympärillä senverran lähellä, että en ole koskaan vienyt koiria noille pelloille juoksentelemaan. Jäljen sinne kyllä voi vetää, kun koirat ovat kytkettyinä. Eli eikun tuumasta toimeen.

Leolle tuli reilu 400 metrin jälki, jossa oli reilusti alustanvaihtoja. Pelto lähti metsästä (n. 20 m), jonka jälkeen tuli pieni pelto-osuus (n. 80 m). Pellolta metsään, jossa myös yksi esine (n. 100 m). Taas pellolle (n. 100 m) ja siitä metsään, jossa taas esine (n. 80 m). Lopuksi vielä pätkä pellolla ja lopussa palkkana namipurkki ja lelu (n. 50 m). Yritin tehdä jäljen suurimmaksi osaksi myötätuuleen, mutta kyllä tuolla jäljelle sivutuultakin osui. Ja ehkä tuosta maastosta johtuen tuuli tuntui pyörivän aika tavalla. Joka kerta, kun tulin metsästä pellolle, tuntui, että tuulee eri suunnasta. Totesin jälkeä tehdessä, että pelto-osuudet olivat aika aurinkoisia ja tuulisia. Päätin, että en annakaan jäljen vanhentua niin pitkään, kun alunperin suunnittelin.

Viiville vielä pieni pätkä niitetylle heinäpellolle ja paljon purkkeja. Jälki oli ehkä jotain 80 metriä pitkä ja siinä oli loppupalkan lisäksi kaksi purkkia.

Pyörällä kotiin, vähän odottelua ja koirat autoon. Leon jälki ehti vanhenemaan noin tunnin. Herralla tuntui olemaan tällä kerralla intoa vähän liiankin kanssa, vinkumista ja puhinaa kuului jo siinä vaiheessa, kun laitoin sille jälkivermeitä päälle. Jälki nousi tien vierestä hyvin ja sitten mentiin läpi ensimmäisen ryteikön. Metsän ja pellon välissä oli pieni oja ja siihen Leo pysähtyi ehkä puoleksi sekunniksi haistelemaan, että mihin jälki jatkuu. Sitten oltiinkin pellon puolella. Siinä Leo meni aikamoista siksakkia mutta pysyi jäljellä vähän juuri ja juuri. Tämä osuus jäljestä oli aika voimakkaassa sivutuulessa ja sen vuoksi Leo teki aika paljon koukkauksia jäljen vasemmalle puolelle. Tultiin metsään ja vauhti taas lisääntyi. Esineestä Leo touhotti ensin ohi, mutta palasi itse takaisin ja pienen mietinnän jälkeen otti hanskan suuhunsa ja toi sen minulle. Jostain syystä Leo veti sen jälkeen pari kertaa vähän väärään suuntaan ja päästinkin sen menemään muutaman metrin. Sitten jäin kyllä odottamaan ja käskin koiran viereeni. Yritin rauhoittaa koiraa vähän, koska se oli ihan fiiliksissä. Jälki-käskyllä homma jatkui taas vauhdikkaana oikeaan suuntaan. Olin kävellyt polkua pitkin metsässä aika pitkään, kunnes lähempänä peltoa olin kaartanut polulta pois. Siinä Leo meni vähän kaarroksen ohi ja meinasi jatkaa polkua pitkin. Aika nopeasti Leksa kuitenkin huomasi, että jälki ai jatkunutkaan ja pienellä kaarroksella oikea jälki löytyi. Taas pellolle ja tämä pätkä meni jo paremmin. Leo veti tasaisesti ja sain kävellä perässä narun päässä. Metsäosuus lähti taas vauhdilla ja esineestä vähän ohi. Leo pyöri hetken, löysi hanskan ja toi sen minulle. Homma jatkui vauhdikkaasti metsäosuuden läpi ja tultiin viimeiselle peltopätkälle. Pellolla oli vähän paikka paikoin vettä ja ehkä siitä johtui vähän epätasainen jäljestäminen. Tällä osuudella Leo myös pysähtyi kaksi kertaa ja kääntyi katsomaan minua. Jatkoi kuitenkin jäljestämistä itse. En osaa sanoa, miksi se teki niin. En mielestäni nykinyt ainakaan narusta mitenkään. Olisiko ollut sitten vaan sitä, että emme ole aikaisemmin tehneet vielä näin pitkää jälkeä ja Leo kääntyi kysymään, että jatkuuko tämä vielä pitkään. Loppupalkka löytyi ja purkista Leksa ei välittänyt pätkääkään. Loppupalkaksi siis lelun heittelyä samalla, kun kävelimme autoa kohti. Harmittaa, kun en huomannut katsoa, miten kauan jäljen ajamiseen meni. Sanoisin arviolta, että noin 5 - 10 minuuttia.

Aikamoinen vauhti herralla oli, sitä pitäisi saada vähän hillitymmäksi. Ehkä jälkeä olisi uskaltanut vanhentaa enemmänkin. En kuitenkaan halunnut tehdä liikaa vaikeuttamisia samalla jäljelle. Tuossa oli jo pituutta enemmän kuin yleensä, samoin alustanvaihtoja. Olen kyllä aikaisemminkin tehnyt sellaisia jälkiä, jotka menevät pellolta metsään tai metsästä pellolle. En kuitenkaa niin, että alusta vaihtuu monta kertaa saman jäljen aikana. Metsässä Leo näyttää pysyvän jäljellä paremmin, pellolla "haravoidaan" vähän enemmän. Esineet Leo näyttäisi haistavan, mutta kun vauhtia on noin paljon, niistä mennään ensin ohi. Leo menee vähän niinkuin tyylillä, että "Hei, mitä tuossa oli". Sitten se pysähtyy ja pyörii vähän aikaa, kun se paikantaa sitä jotain, joka siinä äsken vilahti. Aika suuri riski on vielä, että asineet jäävät metsään. Hyvänä asiana kuitenkin se, että Leo toi hanskat pyytämättä, eli se tietää, mitä niille esineille pitää tehdä. Ehkä seuraava jälki on metsässä ja enemmän vanhennettu. Josko sillä saisi vauhtia vähän hidastettua. Luulen, että nameja Leolle on turha laittaa jäljelle suoritusta hidastamaan, koska ei se tunnu jäljellä juuri syömisestä piittaavaan. Onkohan tämä joku viettijuttu sitten, että se on jollain sellaisella viettialueella, johon ei kuulu syöminen? Saalisviettiköhän se sitten olisi? Joka tapauksessa lelu on palkkana toimivampi jäljellä.

Viivi jälki meni taas tyypillisesti. Mielestäni se ei jäljestänyt yhtään, mutta kuitenkin kaikki purkit löytyivät. Välillä neiti meni nenä pystyssä, kun pitäisi mennä nenä alhaalla. Metsässä osaan edes hetkittäin sanoa, onko Viivi jäljellä vai ei. Pelolla en tiedä yhtään. Ehkä se kuitenkin jäljestää, mutta minä en vaan näe sitä, en sitten pätkääkään. No, Vinkuselle tuli hyvä mieli ja purkit eivät jääneet peltoon. En osaa analysoida asiaa oikein enempää, Viivin kanssa on jäljestämisen jälkeen usein vähän sekava olo... "Mitä juuri tapahtui? Jäljestettiinkö me?".

Yöllä meillä oli sitten vielä hakutreenit pimeässä. Leo sai jäädä kotiin, vain Viivi pääsi hakuilemaan. Harjoitukset alkoivan iltakymmeneltä ja päättyivät puoli kahden maissa yöllä. Meitä oli matkassa viisi ihmistä ja viisi koiraa ja kaikilla tuntui olevan fiilis huipussaan. Illan teemana tuntui olevan pimeätreenit kera jekkkujen. Melkein jokaiselle oli suunniteltu jonkinlainen källi, oli se sitten maalimies alueen ulkopuolella tai jotain muuta. Itselleni osui kohdalle sitä jotain muuta. Viiville oli tavallaan kolme maalimiestä, joista ensimmäinen alueen ulkopuolella. Suunnistin pimeässä vaan niin huonosti, että löysimme tämän ukon hyvin, koska olin itsekin vähän alueen ulkopuolella. Kun tulimme lähemmäs toista maalimiestä, näin hänen heijastimensa kuusen alta. Viivikin oli jo menossa oikeaan paikkaan. Mutta mitä ihmettä, yhtäkkiä metsästä meitä lähestyy yksi lamppu ja kuuluu rytinää. Viivi oli jo kuusen alla haukkumassa maalimiehelle, kun yksi treenikaverimme juoksi ohitsemme ja sanoi jotain "Meni iltalenkki vähä pitkäksi". Viivi ei häiriintynyt juoksijasta yhtään, mutta minä katsoin touhua suu auki tyyliin "Mitä täällä tapahtuu?!?". Kun näin sen lähestyvän valon, aloin miettimään, että ollaanko me muka tien vieressä ja tuleeko tuolta tosiaan tähän aikaan joku ulkopuolinen lenkkeilijä. Treenikaverit saivat makeat naurut ja nauratti kyllä itseäkin. Onneksi koira ei välittänyt jekusta tuon taivaallista, se vain haukkui maalimiehelle ja vaati nakkejaan. Viivi on joskus ollut tosi herkkä omille mokailuilleni, mutta kai se on tässä vuosien varrella jo tottunut hoitamaan hommat minusta huolimatta :) Tosi hyvä treeni meille ja viihdyttävä muillekin. En tiedä, johtuiko se vuorokauden ajasta, mutta kaikilla tuntui olevan tosi rento ja hyvä fiilis. Iltaan mahtui muutama muukin naurukohtaus ja lopuksi oli vielä pullatarjoilukin. Voiko treeni tästä paljon paremmaksi enää mennä? Kelikin oli aivan loistava, lämmin syysyö. Lämpöä oli vähän toistakymmentä astetta, eikä tuullut juuri yhtään. Vesisadetta ei saatu niskaamme pisaraakaan ja hyttysiäkin tuntui olevan jo vähemmän kuin keskikesällä.

Pelastuskoirailua

Pari kirjoitusta sitten kerroin, että olen Leon kanssa syksyn rauniokurssilla ja otan vain Viivin mukaan maastoharjoituksiin. Jo tällä viikolla poikkesin omasta säännöstäni. Leon rauniotreenejä ei ollut tällä viikolla, joten otin maastoharjoituksiin molemmat mukaan. Viiville hakua, Leolle jälkeä.

Ohjeisin maalimiehet taasen ilmeisen huonosti, koska molemmat olivat piilossa eri alueella, mitä olin tarkoittanut. Onneksi Viivi pieni Pelastaja hoiti homman kotiin. Se lähti tieltä niin määrätietoisen näköisenä metsään, että lähdin sen perään. Sanoin vain muille, että ei se lähde tuolla tavalla kuin hajulle. Ja en ehtinyt montaa askelta ottaa metsään päin, kun haukku kuului jo vähän matkan päästä. Toinenkin etsittävä löytyi aika nopeasti ja Viivin treeni oli siinä. Suunnittelin ottavani Viiville tällä kerralla vaikeita piiloja ja tavallaan treeni meni suunnitelmien mukaan. Etsittävät eivät olleet mitenkään erityisen hankalissa piiloissa, mutta alueen löytäminen oli vähän hankalaa. Pitää nyt kyllä itse todella skarpata maalimiesten ohjeistamisessa. Meillä on ilmeisesti liian pitkään ollut liian kiinteä porukka, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa koirat. Nyt kun mukana on uusia, niin ohjeistamiseen pitää kiinnittää vähä toisella tavalla huomiota.

Leolle otin parinsadan metrin jäljen vieraan ihmisen tallaamana. Unohdin jälkimerkit kotiin, joten jäljestä oli merkitty sinisellä kakkapussilla vain alku ja loppu. Todella hyvä minulle, koska en meinaa millää uskaltaa luopua jälkien merkkaamisesta. Jälki ehti vanheta reilun tunnin ja niin lähdimme jäljelle uuden Super Grip-liinamme kanssa (jälkiliinan keskelle on kudottu kumista nauhaa sekaan, jolloin liinasta saa paremman otteen). Jäljentekijä käveli perässämme, koska halusin kuitenkin jonkinlaista varmistusta mukaan. Alussa kysyin, että lähtikö Leo oikealle jäljelle. Yhdessä kohdassa Leksa meni yhdestä mutkasta ohi ja etsi jälkeä vähän pidemmän aikaa. Siinäkin varmistelin tekijältä, että lähtikö Leo oikeaan suuntaan. Oli kyllä hyvä fiilis itsellä, kun osasin suurimman osan jäljestä lukea koiraa edes kohtalaisesti. Leolle voisi varmaan tehdä jo paljon pidempiäkin jälkiä, mutta kun viime jäljestä oli niin pitkä aika, halusin ottaa varman päälle. Jäljellä ei ollut myöskään muita esineitä kuin jäljen lopussa muovipurkki (joka Leo toi minulle nätisti). Heti iski taas kipinä, että jälkeä pitää treenata lisää. Ehkä jo tänään menen tekemään jonkinlaisen jäljen lähipelloille. Jospa tekisi sellaisen jäljen, joka kulkee pellolla ja metsässä...

Petosen touhuja

Tiistain agility meni pitkästä aikaa hyvin. Pedolla ei edelleenkään ole vauhtia samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta muuten se meni ihan reippaasti ja sinne, mihin ohjasin. Ehkä olin itsekin vähän paremmin kartalla tällä kertaa. Olen miettinyt, että miksi Petosen vauhti on hidastunut. Onko Petonen kipeä, vai onko sillä jostain muusta syystä motivaatiota vähemmän kuin ennen? Olen kallistunut tuohon jälkimmäiseen, eli motivaation puutteeseen. Aika monessa treenissä on peräkkäkin ollut ehkä minun osaamistasolleni vähän liian vaikeita juttuja. Sitten kun on pitänyt ottaa samoja juttuja monta kertaa uudelleen, Pedolla on ehkä into laskenut. Pidän kuitenkin mielessä, että vauhdin hidastuminen ja motivaation lasku voi johtua kivustakin. Täytyy tarkkailla Petosta taas vähän enemmän. Sitä kun on itse niin vaikea huomata, jos koira rauhoittuu pikkuhiljaa jokun lihasjumin vuoksi. Mitään muuta kipuoireilua en ole Pedossa huomannut, se on mielestäni ollut yhtä pirteä kuin ennenkin, melkein ehkä jopa energisempikin.

Toisaalta Pedolle on tullut ihan muutaman viimeviikon aikana vähän niin kuin eroahdistuksen oireita. Monesti kun tulen töistä kotiin, oven takana odottaa hullunlailla läähättävä Peto ja kuolalammikko (eli se on läähättänyt oven takana pidemmän aikaa). Olen kuvitellut, että Pedolla jäi joku tilanne päälle, kun se lomalla joutui olemaan muutaman kerran yksin kotona kovalla ukonilmalla. Ainakin tuntuu siltä, että Peto on ollut ahdistuneempi niinä päivinä, kun on satanut tai ollut vähän niinkuin painostava ilma. Joinakin päivinä Peto on kuitenkin tullut ovelle vastaan ihan selvästi omasta koristaan, eli se on ollut nukkumassa.

Nyt kun yhdistelee pari asiaa, eli agilityssa hidastuneen vauhdin ja omituisen läähättelyn yksinollessa, saadaan summaksi... mitä? Itse olen päässäni yhdistänyt kaikenlaiset muutokset käytöksessä siihen, että koira on kipeä. Voisikohan tässä olla siitä kyse? Olen suunnitellut muutenkin, että Viivi ja Peto pitäisi hierottaa ihan koirahierojalla. Itse möyhennän koiria säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta oikeaksi hieronnaksi sitä ei voi sanoa. Kuitenkin olen huomannut, että Viivillä ja Pedolla on molemmilla kropassaan sellaisia kohtia, joiden hierominen on niiden mielestä epämukavaa. Viivillä se kohta on "alaselässä" ja Pedolla keskemmällä selkää. Tällä viikolla kun nypin Viivistä karvoja, siitä löytyi selästä uusi kohta, josta karvoja ei olisi saanut nyppiä. Taidan laittaa tutulle koirahierojalle sähköpostia heti...

Raunioita ja rantavahtia

Ilmoitin Leon kahdeksan kerran rauniokurssille, joka pidetään tässä syksyn mittaan Lapualla. Ensimmäinen kerta meni aika kivasti, Leolla oli kolme melkein umpparia. Ensimmäisen kanssa oli vähän ongelmaa, mutta muut kaksi menivätkin sitten jo helpommin. Ajattelin, että käyn Viivin kanssa yksin pelastushakutreeneissä sen ajan, kun Leo on rauniokurssilla. Näin Viivi saa vähän enemmän huomiota ja ehkä paremmin suunniteltuja treenejä. Leo saa vaihtelua ja uusia kokemuksia. Leksan kanssa tuntuu olevan vähän tärkeämpää, että sen kanssa harjoitellaan mahdollisimman erilaisia juttuja, se kun vähän pehmeämpiluonteisena ei suhtaudu kaikkiin uusiin asioihin niin luontevasti. Viivin kanssa ei ole tarvinnut juuri miettiä, että ilmaiseeko se erikoisessa piilossaolevaan tai erikoisesti käyttäytyvää maalimiestä. Yleensä ongelmia ei ole juuri ollut. Leon kanssa olen tullut siihen tulokseen, että ilmaisuongelmat johtuvat ehkä kuitenkin siitä, että tilanne on sille jollain tavalla uusi ja erikoinen. Mutta kyllähän paimenkoiran kuuluukin olla herkempi kuin terrierin. Vielä kun ohjaajakin sen ymmärtää. Elikkäs Viiville lisää huomiota ja kahdenkeskistä aikaa, Leolle uusia piiloja ja uusia ihmisiä.

Tänään oli aika lähellä se, että Viivin harjoituksia ei tarvitse enää suunnitella. Neiti meinasi hukkua oman jääräpäisyytensä vuoksi. Olimme viikonlopun kaverien mökillä koirien kanssa (omistavat itsekin koiria, joten olimme tervetulleita koko perhe). Koira uiskentelivat enemmän ja vähemmän koko viikonlopun mökin rannassa, eikä mitään ongelmia ollut. Nyt sitten tänäaamuna koirat joutuivat kiertämän rantaan vähän enemmän kaislikon kautta, kun vene oli eri kohdassa kuin aikaisemmin. Viivillä ja Pedolla on tapana napsia heiniä ja lumpeenlehtiä mukaansa vedestä ja yleensä lehdet ja heinät tulevat suosiolla mukaan. Voitte jo ehkä arvata, että tällä kertaa yksi heinä ei sitten lähtenytkään pohjasta irti. Katsoimme mökin terassilta, että Viivi jäi jumiin ja juoksimme laiturille katsomaan, mistä on kyse. Viivi yritti ja yritti päästä eteenpäin paniikissa, eikä ymmärtänyt päästää heinästä irti, Yritimme huudella laiturilta, että "päästä irti siitä heinästä...Irti!... IRTI!!", mutta Viivi ei kai paniikiltaan ymmärtänyt avata suutaan. Oskari juoksi vaihtamaan uikkareita jalkaan ja minä jäin vahtimaan, että Viivi pysyy pinnalla sen aikaa. Pari kertaa meinasin jo hypätä veteen vaatteet päällä, mutta Viivi pysyi pinnalla juuri ja juuri. Oskari sitten tulikin jo takaisin ja kahlasi hakemaan pöllöpään pois vedestä. Heti kun Oskari nosti Viiviä, neidin suu aukesi ja heinä putosi veteen. Otin Viivin kainaloon ja käärin pyyhkeen sisälle. Jonkinlainen paniikki Viivillä tuntui olevan päällä, kun koko koira oli ihan jäykkä ja tutiseva. Ehkä vettä oli vähän mennyt henkeenkin, ainakin Viivi röhisi ja pihisi normaalia enemmän. En tiedä sitten, olisiko Viivi päästänyt heinästä irti, jos olisi vajonnut kokonaan pinnan alle. Ei nyt kuitenkaan jääty katsomaan vierestä, että miten tilanne päättyy. Eipä olisi ollut ensimmäinen uimataitoinen koira, joka hukkuu.

Itse valvon jatkossa ehkä koirien uimista aika hysteerisesti ainakin jonkin aikaa. Viiville ei tuntunut jäävän mitään traumoja, iltapäivällä se jo riehui rantavedessä normaaliin tapaan. Ehkä panikoimme vähän turhaankin, mutta pakkohan se oli mennä auttamaan, kun neiti ähisi ja puhisi ja katsoi meitä silmät pesuvadin kokoisina (nojoo, eihän tuo koko koirakaan ole pesuvadin kokoinen, mutta...). Tarina olkoon muistutuksena itselle ja muillekin, että kannattaa vahtia niiden koirien uimista, vaikka olisivat kuinka tottuneita uimareita.

Boing, boing, ding, dong

Sunnuntai. Leon tokotreenit. Takana sairasloma ja huomattavasti normaalia vähäisempi liikunta ja aktivointi. Yllättäen näiden tekijöiden summana olikin aika onnistuneet treenit. Kaikki muu meni loistavasti paitsi paikallamakaaminen. Ei mitään yllätystä siinä, että paikallamakuu oli rauhaton.

Seuraamisessa älytön into ja Leo meinasi vähän edistää. Kun muistin kävellä reippaammin, homma sujui hienosti. Tein käännöksiä ja suoria. Pysähdyksiä ja juoksemista. Kaikki meni hyvin. Perusasennot meinasivat aluksi mennä vinoon, mutta kun vaadin keskittymistä, nekin olivat suoria. Leo pystyi olemaan hiljaa, vaikka kierrokset olivat tosi korkealla. Hyvä, hyvä :)

Otin vielä avoimen luokan liikkeestä seisomisen, eli kävellään koiran taakse ja sitten vasta sivuun. Siinä lähti kääntämään. Laitoin sitten pallon Leon eteen, niin eipä kääntynyt enää mukana. Sitten pidin tauon ennenkuin homma lähtee lapasesta. Loppupalkkana vähän purkkiruokaa, jota Leo söi aivan kuin ei olisi ikinä ruokaa nähnyt.

Kun herralla nyt kerran oli vauhtia, ajattelin tehdä vielä jotain vauhdikasta. Ruutuharjoituksissa Leo haukkuu vähemmilläkin kierroksilla, joten sitä en viitsinyt ottaa. Elikkäs noutoa ja luoksetuloa, niin jätkä saa juosta. Otin metallikapulalla aluksi pari kapulan tuomista sivulle. Ja Leo ei pyöritellyt kapulaa suussaan yhtään. Ja malttoi odottaa sivussakin hienosti, että otan kapulan suusta. Ohhoh. Sitten vielä pari piiitkää ja vauhdikasta noutoa. Otin Leksan sivuun ja heitin kapulan. Sitten jätin koiran odottamaan, menin kapulan luo ja heitin sitä vielä kauemmas. Sitten takaisin koiran viereen ja noutokäsky. Vauhtia riitti ja kapulaa tuotiin pureskelematta. Kun Leo oli tulossa takaisinpäin kapulan kanssa, heitin pallon itsestäni taaksepäin ja vauhti jatkui. Vielä toinen niin, että heitin kapulan kerralla niin kauas, kun tyttöheitolla lentää. Kapula jäi pystyyn, mutta annoin Leolle kuitenkin noutokäskyn. Herra lähti vauhdilla. Kääntyi vähän ennen kapulaa katsomaan, että heitänkö jo palloa. Kun en heittänyt, kapula nätisti suuhun ja vauhdilla takaisin. Tällä kerralla odotin, että Leo oli jo melkin perillä ennenkuin heitin pallon. Vielä yksi luoksetulo niin, että kun Leo oli jo melkein perillä, heitin taas pallon taaksepäin. Tyyppi touhotti niin kovasti pallon kanssa, että kaatui kyljelleen, kun yritti tehdä liian tiukan käännöksen.

Sitten lopuksi (niin, näiden vauhdikkaitten harjoitteiden jälkeen) ne paikallamakuut, jotka odotettavasti eivät menneet niin kovin mainiosti. Paikallamakuurivin lähettyvillä vielä joku agilityharrastaja harjoitteli puomin alastulokontakteja ja Leo katsoi sitäkin touhua korva tötteröllä (nimenomaan vain toinen korva, koska ovat eriparia ;) ) Jäin sitten aika lähelle seisomaan ja kielsin kaikenmaailman pään pyörimiset ja maan haistelemisen. Kyllä siinä hyviä pätkiäkin tuli. En nyt oikein tiedä, mitä tekisin tuon paikallamakaamisen kanssa. Leo on nyt itse keksinyt tarjota paikallamakuussa katsekontaktia, mikä sekin olisi tietysti aika toimiva vaihtoehto...alokasluokassa. Mutta kun ylemmissä luokissa mennään piiloon, niin mitäs sitten. Ehkä jatkamme vielä niitä leuan maassapitämisharjoituksia.

Kuvat eivät muuten (onneksi) ole niistä tokotreeneistä. Leo ei ole kuitenkaan vielä äitynyt ihan haukkumaan paikallamakuussa.

Pelastuskoirailua

Pelastuskoirahommien kesätauko on virallisesti ohi. Eilen oli ekat treenit ja kyllä niistä osasi taas nauttia. Vesisateesta, nokkosista sun muusta huolimatta. Leo sai jäädä kotiin tötterönsä kanssa, mukaan pääsi vain Viivi-Vinkula.

Halusin Viiville isomman etsinnän näin tauon jälkeen. On se aina hyvä katsoa, missä mennään ja onko jotain, mitä pitäisi ehdottomasti harjoitella. Viiville harjoiteltavaa ei niinkään tullut, mutta meille ihmisille kyllä. Suunnistamisen kanssa oli vähän ongelmia. Suureksi osaksi siksi, että kartalla näkyi vain joku yksi polku ja ojia. Se polku oli suureksi osaksi umpeenkasvanut ryteikkö isomman ryteikön keskellä. Ja ainahan se menee niin, että siellä metsässä niitä ojia on about viisinkertainen määrä kartalle merkittyihin nähden. Maalimiehet olivat tulkinneet karttaa eri tavalla kuin me etsijät ja sen vuoksi heidän löytämisensä kesti odotettua kauemmin. Kolmesta etsittävästä yksi oli sovitulla alueella. Onneksi se yksi osasi sanoa, että etsittävät ovat kyllä eri paikassa kuin mitä sovittiin.

Toinen etsittävä oli ryteikössä ojan varrella ja se piilo osoittautui aika hankalaksi. Ilmeisesti oja kuljetti hajua vähän matkan päähän piilosta, mutta tuulettomasta säästä johtuen hajua ei ollut sitten piilon lähellä. Viivikin sai hajun jo kaukaa ja lähti oikeaan suuntaan itsevarmasti. Sitten vähän ennen piiloa se kääntyikin poispäin ja jatkoi nenä pystyssä väärään suuntaan. Piilon lähellä olikin kaksi ojaa, joista ilmeisesti molemmat veivät haju piilosta poispäin. Pienen kiertelyn jälkeen Viivi löysi etsittävän, mutta vasta, kun sattui menemään riittävän lähelle. Parille muullekin koiralle otettiin sama piilo Viivin jälkeen ja jokaisella oli enemmän tai vähemmän ongelmia löytää etsittävää tuosta paikasta. Hyvä treeni siis ohjaajalle, piti vähän miettiä ojan virtaamissuuntaa (jota ei tietenkään ollut karttaan merkitty) ja sen perusteella päätellä, missä etsittävä mahtaa olla.

Kolmaskin etsittävä löytyi, kun saimme vähän vinkkiä, mihin suuntaan kannattaa lähteä. Vinkkiä kysyimme siis sen vuoksi, että emme olleet tässä vaiheessa enää olenkaan sillä alueella, joka kartalta oli sovittu läpikäytäväksi. Etsittävien eduksi on sanottava, että tämä väärä alue, jolla he olivat, oli kuitenkin parempi kuin se oikea alue, joka oli melkein läpipääsemätöntä ryteikköä. Kun Viivi oli ensimmäisenä, niin päätimme ottaa muillekin koirille etsinnän sille "väärälle" alueelle, koska siellä pystyi kulkemaan. Ja kun ne alueen rajatkin nyt olivat suunnilleen tiedossa.

Ihan hyvä, että meille on tulossa tässä syksyn mittaan suunnistuskurssi. Tosin huonon kartan lukeminen on aina hankalaa, kokemuksen myötä tietysti sitäkin oppii enemmän. Lisää vaan harjoituksia vieraille alueille huonon (eli yleensä n. 10 + vuotta vanhan) kartan kanssa. Ja kyllähän tässä jo jotain suunnitelmia tehtiinkin tulevaisuutta ajatellen...