lauantai 19. joulukuuta 2015

Pikakuulumiset

Kiire metsään (ilman koiria!), joten ihan pikaiset kuulumiset tähän väliin.

Menen metsään ilman omia koiria, koska Leksa ei ole vieläkään ihan kunnossa :( Se oli menossa jo hyvään suuntaan ja sain lopulta luvan kokeilla normaalia elämään sen kanssa pari viikkoa. Eli treneenaamista ja kävin jopa tokoilemassa pitkästä aikaa. Oli aivan mahtava fiilis saada oma Leksa takaisin. Treenaaminen tuntui älyttömän hienolta. Sitten se hieroja tuli ja kertoi, etä Leon vasen etujalka on taas aika jumissa :( Ei kestä normaalia riehumista se. Nyt on taas muutaman päivän remilenkkeilykuuri ja sen jälkeen maksimissaan tunnin irtilenkkejä. Ei kovaa riehumista ainakaan ennen seuraavaa käsittelykertaa. Siinä meni ne haaveet pitkistä metsälenkeistä jouluna. Hieman kyllä harmittaa :( Varasin tammikuulle Leksalle ajan ortopedille. Tutkitaan nyt tuo jalka sitten kunnolla. Toivottavasti siellä olisi kuitenkin vaan jotain kovemman luokan pehmytkudosvauriota, eikä mitään vakavampaa. Olen vakaasti päätänyt, että Leo tule vielä kuntoon.


Viiville kuuluu normaalia Viiviä. Tuossa se riehuu mukana, välillä paremalla tuulella ja välillä kärttyisempänä. Viivi ei oikein arvosta remmilenkkeilyä, mutta vapaana metsässä se spurttailee kyllä. Eli ilmeisesti mummon jaksamisessa ei ole ongelmia, sen mielestä remmilenkkeily vaan on tylsää. Nuorempanahan sen kanssa oli oma ohjelmanumeronsa, jos täytyi mennä yli 3 km remmissä. Viivi tylsistyi niin paljon, että se keksi aina jotain pientä ylimääräistä. Vähän samaa tapahtuu vielä nykyäänkin. On se sitten joku risu, jonka kanssa täytyy ottaa juoksuskelia ja loikkia ja sekoittaa remmit. Tai sitten voi ihan vaan hyppiä mua vasten ja vaatia toimintaa. Ja nykyään uutena juttuna, että Viivi käy tarkistamassa matkan varrella kaiki ojarummut. Jos vaikka herra tai rouva kettu olisi pesiytynyt sinne. Tähän mennessä niin ei ole vielä käynyt kertaakaan, mutta ehkä sekin päivä tulee vielä :)


Ja sitten vielä kiva uutinen: Näyttäisi siltä, että Viivi saa uuden purulelun helmikuulla :) Viimeyönä minä taisin saada joululahjan hieman etuajassa. Meinasin aamulla revetä liitoksistani lukiessani tätä päivitystä :D

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Rakennusetsintää

LRPK:n pikkujoulu oli tänä vuonna aikaisemmista vuosista poiketen yhteistreeni. Tämä tuntuikin olevan hyvä idea, koska osallistujia taisi olla ennätysmäärä. Teemana meillä oli rakennusetsintä ja paikkana Syreenin koulu Teuvalla. Kiitos tilojen lainaamisesta :)






Fiksua tai ei, minä osallistuin molempien koirien kanssa. Viivin treenien teemana tuntui olevan ohjaajan haastaminen ;) Leon treeneissä yritettiin pitäytyä ei-niin-liukkailla alustoilla. Ekalla kierroksella otettiin pitkää ilmaisua, toisella kierroksella vaikeampia piiloja.

Viivi oli tuttuun tapaan ihan intona. Häntä taisi heilua molempien treenien alusta loppuun saakka. Ekalla kierroksella meille oli keksitty aivopähkinäksi sillä tavalla hankala piilo, että vaikka Viivi löysi maalimiehen ja ilmaisi hänet hienosti, minä ei meinannut käsittää, mihin ihminen on piilotettu. Maali oli sellaisen ison vedettävän laatikon takana hyllyn alla. En yritä selittää, koska ette ymmärrä kuitenkaan ilman kuvaa. Viivi haukkui ihan oikeassa kohdassa, mutta minä vaan tuijotin tyhjää laatikkoa. Sanoin, että Viivi taitaa nyt virheilmaista, koska on niin intona. Mutta kun mummeli haukkui riittävän pitkään ja suunnilleen osoitti etutassullaan oikeaan paikkaan, niin minunkin päässäni tapahtui jonkinlainen reaktio ja tajusin katsoa laatikon taakse. Ja siellähän se kokoontaitettava maalimiesparka oli ja pidätteli nauruaan. Toisella kierroksella taas Viiville oli laitettu piiloon kolme ihmistä, vaikka olin tilannut kaksi. Siinä sitten naureskellen kysyttiin, että oletteko katsoneet varmasti koko alueen. Vahingoniloisista ilmeistä ja sarkastisistä äänensävyistä osasin lukea, että tässä on taas joku jekku. Viivi-parka oli varmaankin ihan helisemässä mun kanssa, kun en tajunnut sen vihjeistä mitään. Että näin siinä käy, kun lähtee etsimään vähän takki auki ja väärällä asenteella. Itse saa pitkän nenän ja koira saa hyvän treenin.





Leon kanssa otettiin ensimmäinen kierros rauhallisesti, eikä sillä ollut mitän erikoisempi piiloja. Katsottiin vähän, että miten se liikkuu ja uskallammeko ottaa seuraavalla kierroksella jotain vaativampaa. Ilmaisut olivat odotetusti innokkaita ja hyviä. Toiselle kierrokselle tilasin vaikeampia piiloja, mutta ei mitään sellaista, että tarvitsee kiipeillä. Ja sitä sain mitä tilasin. Varsinkin toinen piilo aiheutti päänvaivaa, koska Leo ei selvästä merkkaamisesta huolimatta oikein paikallistanut maalimiestä. Itse en nyt sitten oikein katsonut alueella oleviin kaappeihin, koska olin aikaisemmin katsonut niihin ja todennut, että kaapeissa on hyllyjä. Eli niihin ei mahdu piiloon. Mutta virnistelevät treeni"kaverini" olivat jälleen tosiystäviä. Yhdestä kaapista oli otettu hyllyt pois ja sinne oli laitettu ihminen piiloon. Löytyihän se sitten lopulta, kun älysin kurkata niihinkin kaappeihin, joihin ei ihminen mahdu.



Kuva: Greger Fågelberg


Ei mua oikeesti harmita, että mua jekutetaan. Koirille ei saa tehdä epäreiluja treenejä, mutta ohjaajaa saa vedättää kyllä. Eipä pääse nousemaan pissi päähän, kun aina välillä muistutellaan omasta kuolevaisuudesta.

Tervetuloa treenaamaan Etelä-Pohjanmaalle :D


Nyt sitten seurailen, että miten Leksan kroppa kesti päivän harjoitukset. Yritin ainakin hoitaa lämmittelyt ja jäähdyttelyt suht kunnolla ja takki oli myös päällä koko ajan treeniaikaa lukuunottamatta. Omalle pääkopalle treeni teki ainakin hyvää. Huomasin about puolessa välissä toista kierrosta, että mulla on pitkästä aikaa sillä tavalla hyvä olo, joka tulee vain koiratreeneissä. Se on ihan omanlaisensa euforian tila, jonka saa vain siitä, kun näkee koiransa onnellisena <3





En löytänyt Viivistä tämän onnellisempaa kuvaa...

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Talvi tuli hetkeksi

Lumi on vaan ihan parasta! Sisälle kulkeutuvan kuran määrä vähenee huomattavasti ja koiratkin on ihan intskana. Viivi pomppii lumessa samaan tapaan kun nuorenakin. Tosin nyt sen spurtit on paljon lyhempiä. Leokin varmaan pomppisi, jos se saisi pomppia. Myönnän, että päästin sen kerran lyhyesti lumeen juoksemaan. Siihen mennessä se oli jo viidesti nykäissyt remmissä niin, että jokainen riuhtaisu tuntui mun selässä. Eli oletettavasti ne tuntuivat myös Leon niskassa ja selässä. Että kumpikohan on sitten se suurempi synti, pitää se remmissä vai päästää juoksemaan...






Noh, maanantaina hieroja antoi luvan, että Leksan saa päästää juoksemaan. Rauhallisesti, ei mitään riehumista vielä. Eikä liian pitkiä lenkkejä. Mutta sitä saa pitää vapaana ihan luvan kanssa! Jiihaa! Alkuperäiset vammakohdat ovat nyt aika hyvin kunnossa. Mutta koska Leo on varonut kipeitä kohtia, niin sillä on lihasjumeja muualla kropassa. Niitä tässä nyt hoidellaan vielä kuntoon. Ymmärrykseni mukaan jumitukset olivat kuitenkin vähentyneet jo parissa viikossa. Ja taas parin viikon päästä on uusi hieronta-aika. Silloin nähdään, miten Leksan kroppa nyt kestää vapaana olemista. Toivotaan parasta. Kävin eilen jo pienellä mettälenkillä koirien kanssa ihan vaan siitä ilosta, että mä voin.

Siitä Leksa meni pannassa roikkuvan valonsa kanssa


On tämäkin ollut taas uusi kokemus koiranomistajana. Että koira teloo itsensä tuollaiseen kuntoon ja asian kanssa kärvistellään pari kuukautta. Rahaakin on palanut ihan kivasti. Lisäksi olen ollut melkein identiteettikriisissä, kun en ole päässyt treenaamaan koirien kanssa. Yllättäen sitä kuitenkin saa iltansa kulumaan kaikenmaailman riennoissa. Olen täpissyt tuon kameran uuden putken kanssakin, kun sillä saa otettua ihan uudenlaisia kuvia. Hyvä investointi tähän väliin. Toivottavasti tuo harrastuskaveri olisi kuitenkin pian kunnossa, niin voisin palata elämässäni normaaliin päivärutiiniin. Ehkä tämä treenitauko on sulattanut myös ajoittaiset motivaatio-ongelmat huspois.





Tätä kirjoittaessa lumi on oikeastaan jo sulanut melkein kokonaan pois. Huolsin tuossa juuri nastakengät, että pääsen koirien kanssa kävelylle. Fiilistelyn vuoksi tässä postauksessa on kuitenkin muutama viikonloppuna otettu kuva. Olihan se hieno reissu. Toivottavasti tälle talvelle riittää lunta vielä uudelleenkin, niin pääsee nuo mun haukut myös nauttimaan kunnon reissusta talvisessa metsässä.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Miten me tänään voidaan?

Minä olin tänään niin "kaukaa viisas", että lähdin aamusta jälleen koirien kanssa metsään. Hieroja tuli iltapäivällä tunnustelemaan sekä Viivin että Leksan. Arvasin, että Leksalle tulee taas remmilenkkeilykuuria. Ja kyllähän Viivinkin kanssa saa taas ottaa muutaman päivän rauhallisemmin.






Viivillä oli jumituksia siellä täällä. Lähinnä valjaiden kohdalla ja luonnollisesti takaselässä. Eli siellä ylimääräisen nikaman kohdalla. Hieroja oli mielissään siitä, että Viivillä on kuitenkin edelleen lihakset olemassa kropassa. Tuomioksi saatiin, että Viivi on ikäisekseen ihan ookoo kunnossa.





Leksalla sairaslomailu jatkuu. Selässä ja lavoissa oli lihasjumituksia kunnolla. Myös vasemman etujalan lihakset olivat kireät. Remmilenkkeilyä napsahti taas yli viikko, eli seuraavaan hoitokertaan saakka. Eli olipa hyvä, että kävin aamulla siellä metsässä. No, jos totta puhutaan, niin ei ehkä Leksan lihaksille oikein hyvä. Mutta pääsipä sekin välillä päästämään vähän energioita kropastaan ennen remmilenkkikuuria. Valehtelisin jos väittäisin, että ei harmita. Mutta edelleen toivon, että tämän kaiken ärsyttävyyden lopputulos on kuitenkin terve koira ja monta hyvää harrastusvuotta. Tämän hässäkän jälkeen sitä koirankin terveyttä osaa varmasti arvostaa entistä enemmän.





Otsikon kysymykseen vastaan, että me ollaan voitu paremminkin. Mutta myös huonommin. Parempaan suuntaan ollaan menossa. Ja hienoa tässä on tietysti se, että Viivi tuntuu olevan paremmassa kunnossa, kun muutama kuukausi sitten.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Onnellinen Viivi :)

Viivin elämä on ollut tällä viikolla "kuin ennen vanhaan". Se on päässyt pitkille lenkeille ja treenaamaan kaikenlaista. Maanantaina tehtiin jälkeä, tiistaina tokoiltiin. Tänään Viivi pääsi hakutreeneihin. Lisäksi on tehty normaalia pidempiä metsälenkkejä, että Leksakin pääsee purkamaan energiaansa edes jotenkin.



Tiistain tokoilussa palkkasin Viiviä nakkiloilla ja Viivihän puri sormiin niin että tuntuu. Nyt on sitten vasemman käden keskisormen kynnessä hieno marmorointi. Muutenkin Vinkunen teki tokoa kyllä ihan ylettömällä innolla. Häntä viuhui koko ajan ja kaikki liikkeet tehtiin täysillä. Seuraamisessa Viivi poikitti vähän ja kävely oli hankalaa. Yritin varoa Viivin pikkuruisia jalkoja. Liikkeestä maahanmeno toimi, samoin kaukokäskyt isu-maahan -vaihdoilla. Liikkeestä seisomisessa Viivi keksi istua. Vaikka liikkeestä istumista sen ei pitäisi edes osata. Luoksetulossa Viivi juoksi täysiä käh-käh -äänen kanssa. Kokeilin jopa noutoa ja sekin sujui. Kapula luovutettiin nätisti sivulle. Viivin kanssa tokoilu on kyllä melkoista fiilistelyä, koska tarkkuudesta joutuu todellakin tinkimään. Kiva tehdä välillä nuttura löysällä ;)

Tänään hakutreeneissä Viiviä pääsi etsimään kaksi ukkoa. Toinen makasi ja toinen seisoi. Viivi karkasi alussa, eikä tullut takaisin, vaikka käskin. Makaavalla maalimiehellä se taisi kaapia purkkia, kun sen avaaminen kesti liian kauan. Seisovalle maalimiehelle Viivi ei meinannut löytää ihan perille saakka, kun edessä oli "havuja perkele". Piti sitten aluksi haukkua siellä risujen takana. Siitähän ei sitä palkkaa tullut, joten mummon piti työntyä läpi niistä "havuista perkele". Maalimiehen palkatessa Vimpulan häntä heilui about valon nopeudella, koska sitä ei melkein edes paljaalla silmällä erottanut :D



Ihan tässä tulee huono omatunto, kun en Viivin kanssa enää yleensä paljon treenaile. Pitäisi näköjään... Edes jotain pientä silloin tällöin, koska mummon fysiikka ei kestä enää kovin rankkoja treenejä. Mutta edes tokoa... ja jälkeä... ja vähän hakua välillä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Toipumista

Osteopaattimme antoi luvan normaaliin elämään noin viikon päästä. Leo ei ole vielä kokonaan kunnossa, mutta elämää ei tarvitse rajoittaa ihan niin paljon enää. Rintarusto on parantunut, etujalan venähdys on parantunut, eikä selkäkään ole enää niin huonossa kunnossa. Toki Leo tarvitsee säännöllistä hoitoa edelleen, mutta se saa kuitenkin liikkua ja treenata. Jes! No yksi juttu kuitenkin ilmeni... Nyt Leon vasemman etujalan ranne naksui hieman. Jos jalka oireilee, se kannattaa kuvata. Noh, olen nyt tietysti seurannut Leksan liikkumista hysteerisenä. Ja ikävä kyllä Leo on pari kertaa levon jälkeen ontunut vähän. Vapaana liikkuessa liike näyttää kyllä puhtaalta, eikä Leo onnu. Seuraan nyt varmuuden vuoksi tilannetta vielä vähän aikaa. Toivon, että levon jälkeinen jäykkyys olisi voinut johtua siitä, että selkä oli käsitelty muutamaa päivää aikaisemmin.



Viivi on ollut aika hyvässä kunnossa, enkä ole rajoittanut sen riehumista yhtään. Vinkunen pääsi jopa rauniotreeneihin etsimään muutamia ukkoja ja mummohan oli ihan liekeissä. Tuleehan siitä myös itse hyvälle tuulelle, kun pikkukoira on niin iloinen päästessään töihin. Rauniotreenien jälkeen Viivi oli kyllä illalla selvästi hieman kipeä ja kärttyinen. Että vaikka se jaksaakin treenata ja tykkää hommasta, niin en viitsi ihan joka viikkoa päästää mummoa ukkoja etsimään. Viime viikonloppuna lähdin koirien kanssa "eväsretkelle" kolmeksi tunniksi ja senkin reissun Viivi jaksoi ihan hyvin. Mutta myös sen lenkin jälkeen Viivi oli aika väsynyt vielä seuraavanakin päivänä. Eipä tuo mummo enää palaudu vanhaan malliin, vaikka jaksaakin menossa mukana. Taidan pitää sitä vielä metsäreissuilla mukana, mutta noiden pidempien lenkkien suhteen täytyy kyllä miettiä, onko se järkevää.



Leksan paremmasta kunnosta innostuneena sovin sitten täksi päiväksi pienet jälkitreenit yhden kaverin kanssa. Tehtiin ihan vaan puistoon pikkupikku jäljet. Viiville tein nakkijäljen yhdellä kulmalla. Pääsi mummokin vähän touhailemaan, vaikka eihän tuosta sinänsä mitään hyötyä ole. Varsinkaan, kun namijäljellä Viivi ei todellakaan jäljestä, se etsii vaan nakkeja. Vinkusen jälki meni ihan ookoo, intoa oli ainakin yllin kyllin. Leksalle tein lyhyen jäljen, ehkä jotain 100 - 150 metriä ja seitsemän pienehköä esinettä. Jälki meni sinänsä ihan ookoo. Leo löysi kaikki esineet, viimeisellä piti huomautella vähän enemmän. Mutta samalla kävi kyllä ilmi, että Leksa ei ole vielä kunnossa. Leo lähtee esineiltä aikmoisella vauhdilla ja valjaiden nykäisy sattui sitä selvästi. En osaa näin jälkeenpäin edes sanoa, että miksi jatkoin jäljen loppuun saakka :( Noh, ainakin nyt tiedän, että ei voida jäljestellä vielä. Eli otetaan rauhallisemmin vielä jonkin aikaa.


lauantai 31. lokakuuta 2015

Pohdintaa, waltawaa pohdintaa...

Viimeisten kuukausien aikana minua on waltawasti pohdituttanut tuo Viivi. Se vaikutti kesällä niin kipeältä, että mietin jo, että mahtaako sillä on olla enää paljoa aikaa jäljellä. Mutta kun ilmat viilenivät ja Viivin särkylääkkeet vaihdettiin, niin mummeli on nyt paljon pirteämpi. Olen päässyt todistamaan muutamaa juoksuhepuliakin pitkästä aikaa. Kesällä se oli juuri tuo hepuloinnin puuttuminen, mikä minut huolestutti. Mutta nyt Viivi on back in business. Yhtä energisenä kuin ennenkin. Mikä on tietysti ihanaa, joskin joissakin tilanteissa yhtä rasittavaa kun ennenkin. Jotenkin sitä vaan sietää paremmin, kun piti jo välillä miettiä sitä viimeistä palvelusta.

<3


Toinen waltawaa pohdintaa aiheuttanut asia on se kun huomasin eräänä päivänä, että pentukoirani Leo täyttää keväällä seitsemän vuotta. Whaaat! Missä välissä tässä on mennyt niin monta vuotta? Siitä lähti sitten ajatus, että tässä voisi olla pikkuhiljaa aika miettiä seuraavaa harrastuskaveria. Eli siis koiranpentua. Asiassa on vaan tosi monta muttaa... Suurimpana se, että olen vannonut, että en ikinäkoskaan enää halua kolmea koiraa yhtä aikaa. Ainakaan niin, että hoidan niitä yksin. Enkä niin, että ne eivät tule toimeen keskenään. Ja kun tiedän, miten Viivi suhtautuu pentukoiriin, niin ajatus tuntuu aika hankalalta. Ja kun Viivin päästiin, niin en ehkä halua sen selkävaivojen vuoksi pentukoiraa tähän riekkumaan. Mutta toisaalta... Viivi pitää puolensa kyllä, sitä ei riepottele kukaan. Viivi on myös mun koirista se leikkisämpi ja kun sen vaan suopuu johonkin koiraan, niin leikistä ei meinaa tulla loppua. Toisaalta taas Viivi osaa sanoa erittäin napakasti, jos leikki menee liian rajuksi. Uskoisin myös, että pentu oppisi tuntemaan Viivin "personal spacen", koska Leksakin on sen oppinut. Samalla tavalla Viivi oppi pentuna tietämään, miten puolikuuroa ja -sokeaa Nikiä piti lähestyä suoraan edestäpäin ja koskea vasta sitten, kun Niki on havainnut lähestyjän. Viivi on myös mielestäni viestinnässään aika selkeä muita koiria kohtaan. Voisiko pentu siis oppia elämään Viivin kanssa? Vai runttaisiko Viivi pienen koirantaimen maanrakoon?





Yhtenä asiana mietin myös sitä, että mun elämä on Viivin ja Leon kanssa tällä hetkellä melko helppoa. Siis verrattuna siihen, kun Peto asui meidän kanssa. Jonkun mielestä tämä elämäkään ei ehkä näytä niin kovin vaivattomalta, mutta omasta mielestäni meillä menee kolmestaan tosi hyvin. Haluanko tosiaan jonkun koiranpennun tähän riehumaan ja syömään huonekaluja? Pissimään ja kakkimaan ympäri kämppää? Olemaan sellainen pönttö, joka ei ymmärrä puhetta, vasemman käden peukalon heilautusta tai puolikasta rykäisyä? Mutta toisaalta... Aiva kauhia pentukuume! Ajatella että saisi aloittaa taas alusta ja tehdä ihan uusia virheitä ;) Saada tähän pienen paljasmasuisen pulleropalleron lahkeisiin roikkumaan... Kukapa ei sellaista haluaisi?

Kohta napsahtaa :)


Pentukuumetta ei ole yhtään helpottanut se, että kaksi kaveriani on ottanut pennun ihan viikon sisään. Järjestin näille pennuille myös pentutreffit, koska siinäpä on kätevästi kaksi saman ikäistä ja kokoista pentua. Ja pentusilla synkkasi heti aivan mahtavasti. Itse olin mukana ottamassa valokuvia pentusista ja tulihan niitä palluteltua muutenkin. Paljon.

Tui tui!

Mikäs tuossa vilahti? Oliko se järki, joka meni juuri takaovesta ulos?



Että tämmösiä pohdintoja tällä kertaa. Mietin tässä vaan, että ketä mä huijaan...

maanantai 19. lokakuuta 2015

Sähköä ilmassa

Remmilenkkeilyä takana vasta pari viikkoa. Viivin olen jo päästänyt juoksentelemaan, mutta eipä se yksin pahemmin kirmaile. Leon olen päästänyt ihan pari kertaa pieneksi hetkeksi irti, että se pääsee puskaan tarpeeksi syvälle hoitamaan asioitaan. Ja kerran päästin sen hiekkatiellä hetkeksi ravaamaan. Ei nyt ole oikein tällainen remmilenkkeily riittänyt Leksan energiatasolle.

Viime viikolla ajattelin ottaa Leksasta ja Viivistä jonkun kivan kuvan sohvalla. Pyysin Leksaa hyppäämään sohvalle... se ehti hypätä kolmesti sohvalle ja alas, sutia laminaatilla, juosta lelulaatikolle ja tuoda minulle lelun. En ehtinyt kieltämään, kun naurattikin niin pirusti. Siinä se sitten tyrkytti leluaan korvat pyörien. En oikein nyt keksi, miten tuota hönöä voisi aktivoida, kun se tekee kaiken nyt oikein ekstratäysillä. Maahan en voi käskyttää ollenkaan, koska Leo syöksyy sellaisella vauhdilla, että matot vaan lentelee. Ja sillähän oli siis siinä rintakehässä se ruhje. Pari kertaa se on hieman ontunut etujalkaansa siitäkin huolimatta, että ollaan yritetty olla rauhassa.



Yhtenä päivänä keksin, että ostan koirille oikein kunnon luut jyystettäväksi. Siinä sitä energiaa kuluu, mutta kroppa ei ole kovilla. Sinänsä idea oli ihan hyvä, Leo oli luun työstämisen jälkeen oikein tyytyväinen oloonsa. Mutta ne seuraamukset... Tiesin kyllä jo ennestään, että noin ison luun syömisestä seuraa se, että tavaraa tulee ulos myös toisesta päästä. Yllätys oli kuitenkin käsinkosketeltava, kun töistä kotiin tullessa ne tuotokset olivatkin sängyn päällä. Pyykkikone sai laulaa heti pari päivää, mutta nyt on raikkaat petivaatteet. Tuotoksia siivotessa en jaksanut edes olla vihainen, nauratti vaan se sonnan luominenkin.

Kun nyt luen tätä omaa kirjoitusta, niin huomaan nauraneeni joka asialle. Ja niin mä kai aika paljon teenkin. Paitsi aina joskus menee hermo. Mutta hermoaminen on raskasta, nauraminen on kivempaa. Ja mikäs tässä on naureskellessa, kun sattuu omistamaan kaksi melko hauskaa koiraa <3 <3

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Voihan kökkö ja tuplakökkö

Syyskuun hälytreenit pidettiin Sommarössä Raippaluodossa. Tällä kerralla saimme kahden koirapartion voimin tarkastettavaksi polkujen ja teiden varsia. En huomannut mitata yhtään, miten paljon sitä tarkistettavaa aluetta oli, mutta arvioisin polkuja ja teitä olleen ehkä noin 1,5 - 2 kilometriä. Ryhmänjohtaja oli jakanut alueen niin, että koirakot menisivät vähän eri puolille aluetta, mutta itse vaadimme, että kävisimme alueen kuitenkin läpi toisin, että kaikki alueelle siirtymisetkin hyödynnettäisiin tarkastamalla samalla aluetta. Olisi kannattanut vaan pitää se alkuperäinen suunnitelma... Nyt aluetta läpikäydessä homma meni sitten niin, että Leo sai melkein koko ajan hajua siitä toisesta partiosta ja jouduin käskyttämään ja komentamaan sitä jatkuvasti :(

Heti alussa meillä oli pieni pätkä polkua, jonka molemmat puolet piti tarkistaa n. 50 metrin alueelta. Päädyin pistottamaan Leksaa, vaikka se ei sitä hommaa mitenkään kovin hyvin osaakkaan. Jonkinlaisilla pistoilla saimme kuitenkin alueen käytyä läpi. Kerran Leksa kävi sen toisen koirapartion luona. Treenien aikaan oli aika hyvä tuuli, joten ajattelin, että alue tuli käytyä läpi riittävän hyvin, vaikka Leo ei ihan 50-metrisiä pistoja teekkään. Polkun tarkastuksen jälkeen jatkoimme tien varren katsomista. Siinä kohdassa tarvitsi katsoa vain tien toinen puoli. Päätin kävellä Leon kanssa metsän puolella n. 15 - 20 metrin päässä tiestä. Näin Leo saa katsoa aluetta vapaammin, koska tuo pistottaminen on sille aika raskasta. Koska asiaa ei ole opetettu sille kunnolla loppuun saakka. Ja muutenkin koiran jatkuva käskyttäminen kuluttaa ja paineistaa koiraa mielestäni turhaan. Noh, siinä tienvartta tarkistaessa Leo löysi mielestäni yhden jäljen ja ilmoitimme siitä toiselle koirapartiolle. Että siis meidän alueelta tulee heidän alueelle jälki. Vähän kyllä itse epäröin, että onko siinä varmasti jälki. Leo kyllä meni välillä nenä maassa, mutta välillä taas kuono pystyssä. Loppupurussa sain kuulla, että siitä kohdasta meni kyllä jälki, mutta siitä oli kävellyt neljä ihmistä jonossa. Että ilmankos ei näyttänyt se Leon touhu ihan puhtaasti jäljestämiseltä. Muuten jouduin kutsumaan Leon monta kertaa pois hajusta, kun se sai hajua toisesta partiosta. Syystä jota en oikein osaa eritellä, minulla alkoi jossain kohdassa pinna kiristymään ihan älyttömästi. Leo ei tullut aina pois ihan ensimmäisellä käskyllä ja muutenkin se tuntui häsläävän normaalia enemmän. Ja luonnollisesti häslääminen lisääntyi, mitä enemmän minun hermoni kiristyi. Huomasin kyllä itsekin, että nyt en ole mitenkään reilu koiraa kohtaan ja oikeastaan se havainto pisti potuttamaan vielä enemmän. Huomasin huutavani Leksalle vihaisesti ihan syyttä. Yritin saada hermojani kasaan ja pystyimme kyllä jatkamaan. Mutta melkoista hermoilua se kyllä oli. Muutaman kerran Leo katosi näkyvistä vielä etsinnän loppuvaiheessakin ja kerran kyllä lähdin sen perään katsomaan, että löysiköhän se jotain. Myöhemmin kävi ilmi, että kyllä löysi... marjastavan maalimiehen. Näitähän me ollaan nyt oikein urakalla treenattu, kun niiden kanssa on ollut ongelmia. No, ongelma on edelleen olemassa. Leo oli käynyt katsomassa maalimiestä, todennut hänet marjastajaksi ja lähtenyt pois. Ei ilmaisua, ei mitään. Se toinen koirakko löysi marjastajan hieman myöhemmin ja ilmaisi hänet ihan normaalisti. Kävi siis niin, että neljästä etsittävästä toinen koirakko löysi kaikki neljä. Onneksi se meidän marjastaja oli niin kiltti, että suostui jäämään kiven viereen istumaan vielä Leksalle, että Leokin sai löytää vielä hänet.



Tästä hälytreenistä jäi päällimäisenä mieleen, että en ole nähtävästi sittenkään oppinut hallitsemaan hermojani riittävän hyvin. Lisäksi Leo saisi olla paremmin hallinnassa. Hajuttomalla alueelle se on aika sopivalla etäisyydellä, mutta kun hajuja on koko ajan, niin homma menee melkoiseksi huutamiseksi. Hillitsen varmaankin itseni paremmin, kun tiedän jo etukäteen, että tiedossa on hankala tai yllättävä treeni. Mutta kun vaikeuksia tulee vastaan odottamatta, niin kuppi menee edelleen nurin liian helposti. Sekin tietty vähän harmitti, että ne marjastavat maalimiehet eivät suju sittenkään. Leon jotenkin mielestäni hieman hankalaan käytökseen saattoi löytyä kuitenkin selitys osteopaatilla...



Tällä viikolla Leksalla ja Viivillä oli jälleen osteopaatti. Leo on hieman ontunut välillä toista etujalkaa ja se myös loukkasi selkänsä tuossa muutama viikko sitten. Leksa ei ole kuitenkaan vaikuttanut mitenkään erityisen kipeältä, joten olen treenaillut sen kanssa. Ja ajatellut, että osteopaatilla sitten selviää, miten kipeä Leo on. Ja onhan se kipeä :( Etujalka on venähtänyt ja selässä on turvotusta siinä vauriokohdassa. Lisäksi löytyi semmonen kiva juttu, että Leon rintarustossa on ruhje. Rusto ei ole murtunut, mutta "lonksuu". Tämän takia Leksalle räpsähti sitten 6 - 8 viikkoa sairaslomaa, että rusto saa parantua rauhassa. Jalka on mennyt todennäköisesti, kun Leo juoksi niityllä muutama viikko sitten ja ulahti jossain vaiheessa. Silloin se ei kuitenkaan ontunut. Ja se ontuminen on ollut muutenkin sellaista, että välillä se on vähän onnahdellut ja välillä taas ei. En arvannut, että jalassa on noinkin iso juttu. Selkä taasen meni, kun Leo oli hyppäämässä autoon ja löi selkänsä veräjän alareunaan. En huomannut pimeässä, että ovi oli vain puoliksi auki. Rintaruston kanssa voi vain arvailla, miten se on mennyt. Epäilen itse sitä, että Leo on saattanut autosta hypätessä osua auton vetokoukkuun. Niin tai näin, seuraavat pari kuukautta Leo saa vaan remmilenkkeillä. Kaulapannan kanssa, ei missään nimessä valjaissa. Tietysti noudatan näitä ohjeita, että Leksa saa parantua rauhassa. Mutta voi olla vähän pitkät pari kuukautta, koska Leolle ei oikein riitä pelkkä remmilenkkeily. Yleensä sillä on "oireita" jo muutaman päivän remmilenkkeilyn jälkeen. Täytynee keksiä jotain uusia tapoja aktivoida Leksaa. Mutta kun vammoja on vähän joka puolella kroppaa, niin vaihtoehtoja ei ole mitenkään kovin paljon. Ehkä jotain hajuerottelujuttuja? Olenkin menossa kuunteluoppilaaksi ID-jälkikurssille tässä kuussa. Jospa sieltä saisi jotain uusia ajatuksia koirien pääkopan aktivointiin niin, että kroppa saa kuitenkin levätä. Ja juuri kun melkein innostuin jo tokoilemisestakin...



Viivi oli melko hyvässä kunnossa. Luonnollisesti muutama pikkuruinen nikamalukko löytyi, mutta ei mitään isompaa. Täytynee käydä Viivin kanssa metsälenkeillä syksyn mittaan, kun kerran Leon kanssa ei voi. Ehkä tuosta mummelista on seuraksi, mutta pitkät metsälenkit täytyy tehdä ilman koiria. Tuntuu kyllä vähän pöllöltä sellainen ajatus. Metsässä ilman koiria. Ehkä haen jonkun kaverin koiran tai koiria metsään mukaan ;) Tai sitten löydän oman sisäisen remmilenkkeilijäni, joka on ollut vaan hyvin piilossa viimeiset 22 vuotta, joita olen koiran tai koiria omistanut. Mitenköhän todennäköistä se on?



Hienoisen alkujärkytyksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että ei se nyt kuitenkaan niin viimeisen päälle vakavaa ole, vaikka koiratreeneihin tuleekin nyt sellainen 1,5 - 2 kuukauden tauko. Kai sitä voi elämässään välillä tehdä jotain muutakin. On tässä viimeinen 10 vuotta mennytkin aika pitkälti koiratreeneissä. On tullut kokeiltua pelastuskoirailun lisäksi tokoa, agilitya, Rally-tokoa, Flyballia, tokoagia, mejää ja näyttelyitä. Ainakin. Nyt ajattelin, että voisi kokeilla vaikka sitä remmilenkkeilyä. sählyä ja erilaisia ihmisjumppia. Toimistotyöläisen kroppani voisi arvostaa erityisesti tuota jumppaamista ;)

perjantai 25. syyskuuta 2015

Syyskuun treenikoostetta

Kirjataan nyt pientä koostetta syyskuun treeneistäkin. Ei me olla pelkästään humputeltu pitkin metsiä syksystä nauttien, vaan on myös treenattu. Yksi kerta jäi väliin osteopaatin käsittelyn jälkeen. Mutta muuten... treeniä!



Alkukuusta menimme treenaamaan äitini pihapiiriin. Siitä löytyy MONTA puuvajaa/katosta, koska äitini ja hänen miesystävänstä hamstraavat tuota metsiemme kultaa ihan hulluna. Ulkorakennuksessa on pari autokatosta ja vanha ulkosauna (joka on kyllä nykyään varastotilana) sekä yksi puuvaja. Lisäksi pihasta löytyy pari traktoria, peräkärryjä (sekä auton että traktorin) ja muutama autonraato. On myös jotain perunalaatikoita ja jotain muutakin outoa sälää. Ja puita, joista yhteen on tosi kiva kiivetä. Niin ja tietenkin se asuintalo, jossa on kuisti ja pannuhuone. Siihen pihaan saa kyllä järjestettyä aika monenmoista piiloa.

Leksalle laitettiin yksi ihminen veneen alle, yksi puukatokseen puukasan päälle ja kolmas talon katolla. Veneen alla olevan maalimiehen ohitimme aika läheltä, kun menin Leon kanssa "lähtöpaikalle" koira hallinnassa. Selvästi Leo merkkasi maalimiehen, mutta ei mennyt ilman lupaa. Joskus nuorempana se olisi ehkä jättänyt kokonaan menemättä tai ilmaisun kanssa olisi ollut ongelmia, kun kerran kiellettiin menemästä. Nyt Leo kuitenkin lähti suoraan veneen alle, kun sai luvan lähteä. Vaikka lähetinkin sen vähän eri suuntaan. Eikä ilmaisun kanssa ollut mitään ongelmia. Eli mun pienestä mammanpojasta löytyy omaakin tahtoa. Hyvä niin, ainakin tässä tilanteessa. Puuvajaan ja puukasan päälle Leo mennä sujahti heittämällä. Täytyy kyllä sanoa, että raunioilla opetettu pointaaminen (eli perille saakka meneminen) näkyi taas tässäkin. Aikaisemmin Leo olisi varmaankin jäänyt puukasan vierelle haukkumaan, mutta nyt se kiipesi perille saakka ja maalimiehen viereen haukkumaan. Leo kyllä etsii hienosti ja sinnikkäästi reittiä maalimiehelle ennen kuin aloittaa ilmaisemisen. En pidä sitä ollenkaan huonona asiana. Kolmas ihminen oli talon katolla ja ajattelin, että nyt on Leksalle kiva pähkinä purtavaksi. Vähän aikaa sen joutuikin tarkentelemaan, mutta sitten Leo näki sen katolla istuvan ihmisen. Eli ei sitten kuitenkaan joutunut niin kovin paljon ajattelemaan. Toisaalta ehkä se onkin sitä ajattelemista, että Leo osasi katsoa itse katolla. Noin yleensä ottaen Leksalle sopii tällaiset treenit, joissa ei pääse lopputulokseen sillä mielettömällä kaahaamisella, vaan pitää etsiä rauhassa ja tarkasti. Myös muutama muu koirakko tuli samaan tulokseen, että tällainen treeni sopii omalle koiralle. Sen vuoksi päätimmekin mennä samaan paikkaan vielä loppukuusta uudelleen.



Ja toisella kerralla tilasinkin sitten neljä maalimiestä niin, että en tiedä, missä ne ovat. No yhdestä piilosta esitin toiveen, jos ollaan ihan rehellisiä. Ilmeisesti tahattomasti treenistä tuli sellainen, että kaikki neljä maalia olivat aika lähellä toisiaan tai ainakin kaikista tuli hajua samaan kohtaan. Yksi oli pienessä katoksessa niin, että kun sinne katokseen menee, toisen maalimiehen hajua tulee samaan kohtaan autotallin oven raosta/alta. Ihmettelin, että miksi Leo haukkuu vähän joka suuntaan, eikä mene perille maalimiehelle saakka. Autoin sitten sen verran, että siirsin yhtä kanisteria, että Leo pääsee perille ja sinne Leksa menikin haukkumaan maalimiehen viereen. Toisen maalimiehen kohdalla Leo haukkui taas vähän joka suuntaan. Maalimies oli oven takana vähän ahtaassa paikassa. Kun Leksa meni lähelle maalimiestä, se haukkui kuitenkin ylöspäin ja tökkäsi oven aina takapuolellaan kiinni. Sen vuoksi Leolla ei ollut mahdollisuutta päästä perille saakka. Ihmettelin Leon toimintaa hieman ja odottelimme, että se ratkaisisi itse ongelman. Kuitenkin joka kerta, kun Leo meni oikeaan paikkaan, se tökkäsi oven kiinni takapuolellaan. Sen vuoksi pyysin maalimiestä pitämään ovea auki niin, että Leolla olisi mahdollisuus päästä oikeaan paikkaan. Ja löytyihän se oviaukko sitten viimein. Kolmas maalimies oli autotallissa ja se oli Leksalle helppo juttu. Hyvä, että edes yksi meni "normaalisti" ;) Neljännen maalimiehen kohdalla minulle ja Leksalle tarjoutui sitten melkoinen haaste. Leo merkkasi tosi selvästi pari seinää ja lopulta nousi seinää vasten ja haukkui ylöspäin. Katselin rakennuksen katolle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Sitten yritin katsoa katoksen sisälle, jos haju jotenkin jostain syystä menisi katoksen ulkopuolelle katon raosta. Ei löydy mitään. Treenikaverit kyselivät, että "No, missä se maalimies nyt on?". Minä katsoin toisen rakennuksen savupiipusta tuulen suuntaa ja Leo seisoo edelleen seinää vasten ja haukkuu. Sanoin, että kaikesta päätellen maalimiehen pitäisi olla katolla, mutta siellä ei näy ketään. Vihjailevasti minulta kysyttiin, että "Näetkö siitä koko katon?". Ja minä olin, että en näe, täytyy kai kiivetä katsomaan. Siihen treenikaverit, että "Ei sun tarvi kiivetä mihinkään. Näetkö KOKO katon?". Lopuksi sytytti, että harjakatossa on myös toinen puoli, joka ei näy siihen, missä Leo haukkuu. Kun kiersimme rakennuksen, näin itse maalimiehen katolla. Odottelimme sitten, että Leokin paikallistaa ukon ja aika pian Leksa keksikin, missä ihminen on. Ehdottomasi paras treeni hetkeen! Oli haastetta sekä koiralle että ohjaajalle, mutta saimme kuitenkin tilanteet ratkaistua. Vähän minua kyllä hämäsi Leo käytös, että se haukkui vähän joka suuntaan, koska Leksa ei yleensä tee niin. Taisi sillä itselläkin olla hieman pasmat sekaisin, kun joka suunnassa haisee. Metsässä tällaista tilannetta ei saisi aikaiseksi kovin helposti, vaikka yrittäisi. Juuri sen takia rakennukset ovat niin mielenkiintoisia. Tämäkin treeni osoittautui hankalaksi vähän niin kuin vahingossa. 

Minni on paikallistanut maalimiehen

Metsässä olemme päässeet harjoittelemaan niitä kumarassa olevia ihmisiä. Viimeksi niiden kanssa ei ollut ongelmaa. Joko se ei ollut se ongelma alunperinkään tai sitten toistojen jälkeen Leo on tajunnut, että nämäkin täytyy ilmaista. Parit seuraavat treenit meillä on jotain muuta kuin metsää, joten niitä evästä syöviä maaleja en pääse nyt testaamaan seuraavaan pariin viikkoon. Mutta kyllä nekin tässä syksyllä vielä otetaan :)

Aamulenkillä <3

Jälkeä en ole tehnyt ollenkaan. En muka ehdi/jaksa/viitsi. Pitäisi nyt kyllä aktivoitua sen asian suhteen. Jotenkin aika ei vaan tunnu riittävän arki-iltaisin ja viikonloput on menneet enemmän ja vähemmän lennossa. Seuraava viikonloppu tulee olemaan myös melkoista matalaliitoa, mutta sen jälkeen taitaa vähän helpottaa. Täytyy kai välillä kokeilla semmosta rauhallisempaa olemista. Ja jos se tuntuu tylsältä, niin aina sitä jotain ohjelmaa keksii. Jos vaikka tässä syksyllä ehtisi vielä tekemään jonkun pikaisen viikonloppuvaelluksen niin, että on oikein yötäkin jossain metsässä. Ehkä. Jos ehtii. Ja on hyvät kelit. Eikä tarvi mennä yksin (joku raja tässä mun uskaltamisessakin on). Ja jos oikein tylsistyy, niin aina on olemassa se toko. Luin blogiani vuoden takaa ja totesin, että silloin näytti tokoilu vielä maistuvan. Ja ihan kunnolla. Että jos sitä jostain yhtäkkiä löytäisi senkin kipinän vielä. Olisi ainaki uusia juttuja opeteltavana, kun on tullut ne uudet säännötkin. Ja melkein naapurissa asuu innokas treenikaveri. Että mikäs se mun tekosyy olikaan?

maanantai 21. syyskuuta 2015

Ihana syksy!

Syksy on kyllä parasta ulkoiluaikaa. On sopivan viileää, mutta ei liian kylmä. Ja luonto tuoksuu ihan erilaiselta kuin muina vuodenaikoina. Myös kameraa on kiva ulkoiluttaa, kun valo on semmosta pehmeän keltaista. Sade ei tietenkään ole se syksyn hienoin juttu, mutta onneksi sitä ei riitä joka hetkelle.

Leksan hammastikku

Viimeviikolla lähdin tiistaina töiden jälkeen pikkupikku eväsretkelle. Pari tuntia siellä metsässä vierähti, kun söin eväitä ja laitoin pienet tuletkin nuotiopaikalle. Tämmöset retket Viivi jaksaa vielä ihan hyvin. Kävelymatkaa tuli kuitenkin vain kolmisen kilometriä. Oikeastaan mummeli oli ihan tohkeissaan ja juoksenteli välillä jopa polun ulkopuolella. Sellaisen havainnon kuitenkin tein, että Viivi ei lähde kovin kauas ilman Leksaa. Välillä kun Leo jäi taakseni haistelemaan jotain, Viivi jäi odottamaan sitä. Siinä se pönötti polulla ja odotti, että hänen oppaansa tulee ja lähtee menemään edellä. Ja kun Leo meni ohi, Viivi lähti perään. Luulen, että tämä johtuu Viivin heikeinneistä aisteista. Sehän ei enää oikein hahmota, mistä suunnasta ääni tulee. Eikä näe hämärässä kovin hyvin. Nyt ei kyllä ollut pimeää eikä hämärää, että en tiedä, mihin Viivi sitä Leksaa metsässä tarvii. Ehkä pikkumummo ei vaan enää hahmota ympäröivää maailmaa samalla tavalla kuin ennen ja on sen vuoksi vähän arka lähtemään kauemmas yksin. Voi pientä <3

Viivin nenä toimii edelleen moitteettomasti ;)


Laavun nurkalle oli laitettu Viiviä varten uima-allas

Sunnuntaina lähdimme Tiinan ja koirien kanssa vähän pidemmälle reissulle Levanevalle. Matkalle tuli mittaa 15 kilometriä ja aikaa kului seitsemän tuntia. Näille reissuille Viiviä ei voi enää ottaa. Kyllähän se varmasti tämänkin session olisi loppuun saakka kävellyt omin jaloin, mutta ei se siitä olisi nauttinut. Ja jälkeenpäin mummeli olisi ollut melko kipeä. Viivi sai jäädä yksin kotiin muutamien aktivointilelujen kanssa. Toivottavasti se ei ole huutanut kovin paljon päivän aikana. Koska sitä en ole koirilleni muistanut opettaa, että miten ollaan yksin. Viivilläkin on koko ikänsä ollut koirakaveri tai kaksi, samoin Leksalla. Kyllä se Viivi vähän surkeana katsoi perään, kun otin mukaan Leon, repun ja The Vaatteet. Kyllä sä vähän itseäkin riipaisee jättää yksi pois porukasta, mutta näin on Viiville parempi. Ainakin se sai ylimääräisiä herkkuja :)

Mukaan pääsivät Leo, Myy ja Rousku



Ja sitten Viivin terveydentilasta yleensä. Eipä sillä osteopaatilla mitään hyvää selvinnyt. Viivillä oli melkoinen kokovartalojumi, seitsemän nikamaa sai naksautella paikoilleen :( Tasapaksusta pötkylästä tuli kyllä käsittelyssä kertaheitolla koiran näköinen. Viiville tuli vyötärö ja vatsalinja. Sinänsä siis käsittely tuli tarpeeseen ja siitä oli hyötyä. Mutta onhan se kamalaa, että Viivi on vetänyt itsensä tuohon kuntoon :( Sen fysiikka ei todellakaan kestä sitä autossa riehumista. Tai siitä minä luulen tuon jumituksen tulevan. Muuten Viivi kävelee ja kirmailee lenkeillä aika rauhallisesti, eikä törmäile mihinkään. Viivi myöskin hyppää sohvalle ja sänkyyn varovasti. Siitähän sen huomaakin, että kaikki ei ole ookoo. Eli Viivi arpoo ja steppaa sohvan vieressä joskus hyväisenkin tovin ennen kuin hyppää. Lenkeillä Vinkusen jalat myöskin tärisevät ja joskus levossakin. Toisaalta tärinä ei tunnu Viiviä haittaavan. Mutta eihän tuo pikkukoira enää ihan kunnossa ole, kai se on myönnettävä. Mutta näillä mennään kuitenkin eteenpäin tällä hetkellä. Niin kauan kun Viivillä on hyvä olla, niin se saa kulkea meidän mukana. Ja kyllähän se välillä vielä saa pieniä juoksuhepuleita ja joskus sen häntä heiluu niin, että se meinaa ihan irrota.

maanantai 14. syyskuuta 2015

SPeKL:n ryhmäkatselmus 2015

Tänä vuonna ryhmäkatselmus pidettiin Kotkassa 29.-30.8. ja tapahtuman nimenä oli Mis siä oot? Tällä kerralla saimme kokoon täyden joukkueen ja olinkin jo iloinen, että pääsen nyt katselmukseen kokemaan senkin, millaista se on. Mutta viimemetreillä yksi koiristamme loukkaantui (ei onneksi mitään hengenvaarallista) ja lähdimme katselmukseen sittenkin kolmen koirakon ja ryhmänjohtajan voimin. Ja hyvin se meni näinkin :) Säätöä ja viimehetken viilausta ei ollut ollenkaan niin paljon kun edellisenä vuonna. Seuraa selostus tehtävärasteista minun näkökulmastani ja siinä järjestyksessä, jossa meidän joukkue ne suoritti.

Koirajohto 

Tällaista rastia ei ole ollut katselmuksessa aikaisemmin. Kyseessä oli vähän niinkuin simuloitu etsintä niin, että joukkue muodosti koirajohdon. Me valitsimme keskuudestamme koirajohtajan, viestintäjohtajan ja "sihteerin". Minulle lankesi viestintäjohtajan tehtävä. Nakitin viestipäiväkirjan pitämisen heti ryhmämme neljänelle jäsenelle ja hyvä niin. Kun reilussa puolessa tunnissa vedetään läpi kuvitteellinen etsintätehtävä, niin viestitettävää ja tapahtumia riitti. Aluksi saimme tehtävän esitiedot ja kartalta alueen, joka piti jakaa kahdelle hakukoirakolle ja yhdelle jälkikoirakolle. Siitä sitten koiraryhmä ilmoittautui johtoon, heille annettiin tehtävät ja lähetettiin "maastoon" (eli vähän matkan päähän toiseen telttakatokseen). Yhteyskokeilujen sun muiden jälkeen alkoi se tositoiminta. "Maastosta" tuli jatkuvasti jos jonkinlaista ilmoitusta ja siinä tilannepäiväkirja ja viestipäiväkirja täyttyivät hyvää vauhtia. Koirajohtaja sai tehdä päätöksiä, mitä millekkin löydökselle tehdään ja minä ilmoitin PMR-puhelimella asiat partioille maastoon. Tehtävä meni meidän mielestä aika hyvin. Loppupalautteessa saimme oikeastaan pyyhkeitä vain siitä, että unohdimme pitää yhteyttä Vapepa-johtajaan. Siinä touhottaessa se unohtui kokonaan, osittain ehkä senkin vuoksi, että oikesti Vapepa-jotaja oli fyysisesti siinä johtopaikalla koko ajan. Puuh! Ensimmäinen rasti ohi. Tästä jäi päällimmäisenä mieleen, että näitä asioita saisi harjoitelle lisää. Olemme pitäneet vähän saman tyyppisiä harjoituksia joskus, mutta edellisestä kerrasta taitaa olla jo useampi vuosi. Että ei mene ihan rutiinilla nämä hommat.

Kuva: Kay Stoerkel


Tutkinnallinen etsintä 

Tällä rastilla tarinana oli, että mummo on kadonnut noin viikko sitten ja lähtenyt silloin todennäköisesti marjaan. Poliisi halusi, että alueella suoritetaan tutkinnallinen etsintä mahdollisimman huomaamattomasti. Tutkinnallinen etsintä eroaa "normaalista" etsinnästä siinä, että silloin ei etsitä todennäköisesti elossa olevaa henkilöä. Valitsimme maastoon Leksan ja Riemun, koska ne ovat tehneet esine-etsintää enemmän kuin ryhmämme kolmas koira Rane. Tämän tehtävän "jekkuna" oli paikalla pyörivä innokas paikallislehden toimittaja, jolle ei saanut antaa mitään tietoa etsinnästä. Meidän porukka ajoi toimittajan pois hyvin nopeasti ja ilmoitti vaan, että "Poliisi hoitaa tiedottamisen". Maastosta löytyi risujen alle piilotettu nukke, jonka toinen koirakkomme löysi. Leon ja minun alueelta löytyi reppu, jonka Leo hienosti ilmaisi haukkumalla. Vähän siinä lähtiessä mietinkin, että koska kyseessä on tutkinnallinen etsintä, esineisiin ei saisi koskea. Ja Leohan tuo minulle pienemmät esineet. Onneksi metsässä oli reppu ;) Tämänkin tehtävän jälkeen ryhmällämme oli hyvä fiilis. Seuravan päivän palautetilaisuudessa myös selvisi, että alueella ei ollutkaan muuta löydettävää. Hieman saimme palautetta siitä, että lähtö olisi sanut olla nopeampi. Meillä kyllä aiheutui hieman ylimääräistä pohdintaa aina se, että laitetaanko maastoon yksi vai kaksi partiota. Koska aina kun päädyimme käyttämään kahta koiraa, myös ryhmänjohtaja joutui maastoon ja silloin siinä joutuu yksi henkilö tekemään aina kahta hommaa. Muuten tämä tehtävä oli aikalailla juuri sitä, mitä eniten tulee harjoiteltua. Eli oltiin sillä meidän mukavuusalueella.

Yleisörasti

No nyt päästiin taas vähän pois omalta mukavuusalueelta ;) Tämä vuoden yleisörastilla oli Pelastuskoiraliiton ständi, jossa piti lyhyesti kertoa pelastuskoiratoiminnasta. Tämä nakitettiin ryhmänjohtajallemme Ullalle. Lisäksi jokainen joukkueen jäsen esittäytyi koiransa kanssa ja kertoi, miten pitkään on harrastanut, minkä ikäinen oma koira on ja mitä lajeja sen kanssa harrastetaan. Sen jälkeen täytyi suorittaa koiran ja ohjaajan "agilityrata" ja tämä lankesi minulle ja Leolle. Leksa meni renkaan hienosti ensimmäistä kertaa elämässään ja pysyi pöydälläkin toisella yrittämällä. Lisäksi radalla oli suora putki. Sehän on ainut agilityeste, jonka olen Leksalle opettanut ja sen mielestä putki on ehkä parasta maailmassa. Leo ehtikin mennä putken kolme kertaa siinä ajassa, kun minä juoksin putken vierellä sen toiseen päähän. Aluksi vaihdilla läpi ja "jaha, matte on vielä tuolla toisessa päässä" ja takaisin samaa reittiä. Sen jälkeen "jaha, matte on ehtinyt nyt tuonne toiseen päähän" ja vielä kerran sama putki. Saipa yleisökin sen viihteensä, mitä se oli tullut hakemaan :D Toisena tehtävänä koiran kanssa piti kävellä lelujen ja ruokien ohi ja laitaa koira paikallapysymiseen. Ohjaaja täytti 25 monivalintakysymystä ja haki sen jälkeen koiran paikallapysymisestä ja käveli uudelleen lelujen ja ruokien ohi. Riemu ja Salla saivat suorittaa tämän. Viimeisenä oli rallytokorata, joka suoritettin kahden koirakon kanssa peräjälkeen. Tässä oli vaan se jekku, että ohjaajien piti vaihtaa koiria keskenään. Minä suoritin radan Ranen kanssa ja Mari meni Leon kanssa. Ranen kanssa homma lähti aluksi aika hyvin, mutta noin puolessavälissä Ranen taisi tulla vähän äitiä ikävä ja keskittyminen herpaantui. Saimme kuitenkin radan loppuun melko näyttävästi (ainakin omasta mielestä). Leo meni Marin kanssa aika hyvin ja katsonkin vierestä, että ehkä Leon kanssakin voisi kokeilla tuota rallytokoa. Hyvältä näytti ainakin kun ohjaajalla oli makkaraa :D Näissä tehtävissä sai kehua ja palkita koiraa mielinmäärin.

Kuva: Ismo Skriko

Kuva: Ismo Skriko


Rauniorata

Tällä rastilla tarinana oli, että alueella on tehty vedenalaisia räjäytystöitä ja siitä johtuen myös rakennus/rakennuksia on sortunut. Rakennuksissa oli 1 - 5 sähkömiestä töissä sortumisen aikaan. Alue on käytävä läpi ja mahdollisesti löydettävät uhrit hoidettava. Alueella oli savua, "vaarallinen alue" johon ei saanut mennä, sekä valtavaa meteliä tuottava ambulanssi. Päädyimme siihen ratkaisuun, että alue katsotaan ensin yhdellä koiralla ja jos aikaa jää, vielä toisella koiralla. Hommiin pääsi Rane ja lähdimme koko joukkue "maastoon" mukaan. Ajatuksena oli, että jos löydämme uhreja, kaksi voi jäädä antamaan ensiapua tai kuljettamaan potilasta ja koirakko voi jatkaa töitä yhden suunnistajan kanssa. Aika nopeasti Rane löysikin ensimmäisen uhrin. Melko voimakkaiden herättely-yritysten jälkeen uhri heräsi ja pääsi omin jaloin liikkumaan. Veimme uhrin ambulanssiin ja jatkoimme etsintää. Rane merkkasi hetken kuluttua toista kasaa ja kierteli kasan päällä ja sisällä. Huutelimme aukoista, että onko kasassa joku, mutta kukaan ei vastannut. Rane kävi välillä tutkimassa toista kasaa, mutta palasi isommalle kasalle uudelleen. Lähdimme sitten koiran kanssa ryömimään ja konttaamaan putkiin, koska se merkkasi niin selvästi. Ja löytyihän sieltä kasan sisältä putkesta sellainen sivuhaara, joka oli suljettu jollain vanerilla. Rane ilmaisi vanerin kohdalla ja sieltä takaa löytyi seuraava uhri. Hän oli tajuissaa, mutta hieman sekava. Talutimme tämänkin uhrin ambulanssiin.

Rane ei merkannut eikä ilmaissut mitään muuta ja aikaa oli vielä jäljellä. Kävimme alueen läpi vielä Riemun kanssa ja se merkkailikin innokkaasti yhtä maakuoppaa. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt mitään, joten ilmeisesti sinne oli jäänyt meistä itsestämme vahvaa hajua ensimmäisellä etsintäkierroksella. Riemukaan ei löytänyt alueelta enää muuta, joten totesimme alueen katsotuksi. Loppupalautteessa saimme kuulla, että alueella ei ollutkaa muita löydettäviä, joten olimme löytäneet kaikki uhrit. Pyyheitä saimme siitä, että emme antaneet koiralle työrauhaa, vaan etsimme myös itse todella paljon ja levisimme välillä isolle alueelle etsimään. Vaikeutimme näin koiran työtä ihan turhaan. Kehuja tuli siitä, että olimme ensimmäinen ryhmä, joka keksi viedä uhrit ambulanssiin. Auto oli oikeastaan paikalla vaan häiriöääntä tuottamassa, eikä rastinpitäjillä ollut ilmeisesti tullut mieleen, että joku ryhmä voisi keksiä viedä uhrit sinne. Mutta ei se väärin ollut :) Ja ilmeisesti päivän mittaan jotkut muutkin ryhmät olivat toimineet samoin. Palautteessa kerrottiin myös, että ambulanssin olisi saanut hiljaiseksi pyydettäessä. Me vaan työnsimme sormet korviin aina, kun piti mennä auton ohi :D

Tästä rastista jäi siitä hyvä fiilis, että koirat toimivat hienosti meistä huolimatta. Keskustelimme siitä, että raunioilla tulee treenattua lähinnä koiria, mutta ihan liian vähän sitä, että miten itse toimittaisiin oikeassa tilanteessa. Miten koiraa hyödynnetään parhaiten ja missä ja miten itse liikutaan. Eli taas tuli harjoiteltavien asioiden listalle lisää juttuja.

Rakennusetsintä

Tehtävänannossa tarinana oli se, että lähellä rakennusta on ollut retkellä kehitysvammaisten ryhmä ja loppulaskennassa havaittiin, että kaikki eivät ole tallella. Vanhan koulun pihassa oli nähty ryhmän kaksi jäsentä ja nyt oli havaittu, että yksi ulko-ovista on raollaan. Nämä kadonneet pitivät piiloleikeistä, eivätkä välttämättä halua tulle löydetyiksi.

Katselimme rakennusta ulkopuolelta ja totesimme, että rakennuksessa on todennäköisesti kaksi tai kolme kerrosta. Päätimme laittaa rakennukseen kaksi koirakkoa. Rane, Mari ja Ulla lähtivät ensin rappusia ylöspäin, sen jälkeen minä, Leo ja Salla rappusia alaspäin. Tulimme heti aluksi koulun juhlasaliin ja Leo merkkasikin heti hyvin voimakkaasti jotain hajua. Koiran liikkeistä päättelimme, että etsittävä voisi olla näyttämön seinällä olevassa tilassa, jonka oviaukko oli arviolta parin vähän reilun metrin korkeudessa. Löysin salista tuolin ja siinä seisomalla yletyin oviaukkoon melkein. Huutelin ovelta, että onko siellä joku. Ei vastausta. Suunnistajani oli muutaman sentin pidempi ja näki tilan melkein kokonaan, eikä siellä näkynyt ketään. Mietimme pienen hetken, että lähdemmekö rakentamaan jonkin sortin rakennelmaa, että pääsemme katsomaan tilaa. Päädyimme kuitenkin siihen, että jatkamme tilan tarkistamista. Näyttämöltä lähti rappuset myös alaspäin ja haju saattaisi tulla myös siitä suunnasta. Kun pääsimme rappuset alas, totesimme, että siellä on vielä ihan kokonainen kerros täynnä huoneita. Jatkoimme sitten sen tarkistamista ja näyttämöepisodi taisi vähän unohtua pieneksi hetkeksi. Alimmassa kerroksessa oli paljon erilaisia tiloja ja myös lukittuja ovia. Perimmäisestä varastohuoneesta löysimme toisen etsittävistä. Iloisen naisihmisen, joka oli itseensä tyytyväinen, koska hän oli löytänyt niin hyvän piilon, että löytämiseen meni näin pitkään. Hän lähti kuitenkin mukaamme aika helposti ja lähdimme viemään häntä johtopaikalle. Se taisi olla tässä samoihin aikoihin, kun muistimme ilmoittaa toiselle koirakolle, että meillä on osa alueesta viela katsomatta ja että he voisivat mennä katsomaan juhlasalin toisella koiralla, koska siellä on todennäköisesti jotain. Veimme löydetyn ihmisen johtopaikalle ja katsoimme kellarikerroksen loppuun. Juhlasalista ja sieltä ylähuoneesta se toinen etsittävä sitten löytyi, kun toisen koirakon ketterämpi ohjaaja kiipesi perille saakka. Tyhmä minä, luota koiraan!

Kun olimme kaikki johtopaikalla, niin meiltä kysyttiin, onko rakennus katsottu kokonaan. Olimme aluksi, että "joo, on", mutta sitten huomasimme sanoa, että rakennuksessa oli lukittuja ovia. Siinä vaiheessa saimme sitten avaimet ja pääsimme katsomaan ne lukitutkin tilat. Rakennuksesta ei löytynyt enää muuta. Tämän rastin palautteessa meitä muistutettiin, että rakennuksesta kannattaisi piirtää karttaa samalla, kun sitä käy läpi. Toinen koirapartiomme oli tehnyt niin, mutta me emme piirtäneet. Kellarikerros oli myös hieman sokkeloinen ja avaimet saatuamme jouduimme vähän kiertelemään, että missä niitä lukittuja ovia olikaan. Rakennuksessa oli myös sähköt, eli olisimme voineet laittaa valot päälle :D Muuten sinänsä lopputulos oli ihan hyvä, eli löysimme molemmat etsittävät ja rakennus tuli käytyä läpi kokonaan.

Taajamaetsintä

Tarinana oli, että useammassa asunnossa oli pidetty illalla opiskelijabileitä ja aamulla yksi bilettäjistä oli hukassa. Lisäkysymysten jälkeen saatiin vielä tietoa, että kadonneella saattoi olla taipumusta masennukseen. Etsittävä alue ei ollut kovin suuri, muutama kerrostalo ympäristöineen. Laitoimme "maastoon" taas kaksi koirakkoa, Riemu ja Rane. Minä lähdin suunnistajaksi Riemulle ja Sallalle.

Kuten jo perinteisiin tuntuu kuuluvan, taajamarastin tehtävänanto ei mennyt ihan kaaliin. Kumpikin koirapartio oli tutkinut huolella alueella olevat pienet metsäalueet ja pusikot, vaikka tehtävänannossa oli painotettu, että tärkeämpää on etsiä rakennusten ympäristö. Emme löytäneet annetussa ajassa alueelta etsittävään. Loppupalautteessa saimme kuulla, että etsittävä olisi ollut yhden kerrostalon katolla ja koirakkomme oli myös regoinut etsittävään melko voimakkaasti. Mari ei vaan ollut huomannu Ranen reaktioita, koska ei ollut juuri silloin katsonut koiraan päin (olivat tutkineet sillä hetkellä alueelta löynynyttä esinettä, joka oli etsittävän kenkä). Taajamissa onkin kyllä aina hankalaa, koska koirat reagoivat siellä aika moneen asiaan ja pitäisi huomata ja osata vielä tulkita juuri se oikea reaktio.Tässä oli vielä sekin, että reaktioista olisi pitänyt osata päätellä, että mistä haju voisi tulla juuri siihen kohtaan, koska koiralla ei ollut mahdollisuutta päästä etsittävän luo. Tämä rasti ei siis mennyt meillä ihan putkeen, mutta tehtäväkin oli kyllä melko vaativa. Ilmeisesti päivän kahdeksasta joukkueesta yksi oli selvittänyt tämän mysteerin.

Mutta joo, taajamassa etsimistä pitäisi myös harjoitella enemmän, koska niitäkin tehtäviä ajoittain tulee myös koirapartioille. Ja täytyy muistaa, että koiranohjaaja ainut tehtävä on koiran lukeminen ja tulkitseminen.

Vesistöetsintä

Tässä vaiheessa päivää meidän joukkue oli jo aika ryytynyt ja ainakin minulla kulki ajatus jo niinsanotusti klönteissä. Jotenkin sen huomaa siitä, että autosta ei saa mitenkään mukaan kaikkia tarvittavia tavaroita kerralla (toki ne prujut ovat tässä vaiheessa jo muutenkin vähän epäjärjestyksessä), vaan siinä juostaan etuovelta takaovelle, takaluukulta takaovelle ja siitä vielä etuovelle. Ja siitä puskapissalle ja vielä autolle takaisin härväämään :D Mutta niin vaan päästiin kuitenkin liikkeelle, minä Leksan kanssa ja Salla Riemun kanssa. Kuljetus autoilta tapahtumapaikalle tapahtui mönkijän kärryllä. Tapahtumapaikalla saimme tiedon, että mökiltä on kadonnut kaksi ihmistä ehkä veneellä. Etsittävänä alueena oli puolikas saari ja maastoa mökin läheltä. Päädyimme siihen, että Riemu, Salla ja Ulla lähtevät saareen, koska se on pienempi alue ja Leo on saanut huilia pidempään. Eli minulle, Leolle ja Marille jä etsittäväksi käytettävään aikaan nähden melko suuri maastoalue mökin läheltä.

Koska tietojen mukaan etsittävän olivat lähteneet veneellä, päätin keskittyä meidän alueella rannan läpikäymiseen. Ja jos aikaa jää, niin katsotaan loputkin. Kun pääsimme lähemmäs rantaa, Leo irtaantui melko kauas niemenkärkeen ja pyöri siellä jossain melko pitkään. Itse emme päässet maastossa niin pitkälle, koska kaislikko oli melko upottavaa. Kutsuin koiran lopulta pois, koska se ei tuntunut löytävän mitään, vaikka työskentelikin melko etäällä ja melko kauan. Siinä vaiheessa kävi myös ilmi, että meillä on enää aika vähän aikaa käytössä. Päätimme lähteä rantoja pitkin sitten takaisin mökkiä kohti. Yhden kerran Leo lähti vielä käymään etsintäalueen keskivaiheilla, mutta tuli sieltä itse pois. Siinä se meidän suoritus. Johdolle kerroimme, että koiralta tuli voimakkaimmat reaktiot niemenkärjestä ja jos sinne lähelle pääsee veneellä, niin sinne me lähettäisimme venepartion aluetta tarkistamaan. Tai jotain tällaista muistaakseni sanoimme. Kuten sanoin, ajatus kulki klönteissä... Toinen partiomme oli löytänyt hypotermisen ihmisen saaresta.

Loppupalautteessa saimme tietää, että toinen etsittävä on kaislikossa "menehtyneenä" (siellä oli joku nukke kellumassa) ja Leon reaktio oli ollut oikea. Nukke oli tuulen alapuolella sieltä niemenkärjestä katsottuna. Hypotermisellekin oli ilmeisesti annettu oikeanlainen ensiapu, joten ei tämä tehtävä nyt ihan poskelleen mennyt. Lisämausteena tällä tehtävällä oli se, että kadonneet eivät olleen aviopari, vaan etsittävän miehen vaimo oli yrittänyt häiriköidä toista partiotamme hankalalla käytöksellä. Toinen partiomme oli kuitenkin hanskannut haasteen hyvin ja passittanut rouvan muualle tunteitaan purkamaan :D

"Uhri" oli niemenkärjestä katsoen kaakossa


Jälkitehtävä

Viimeisenä tehtävänä meillä oli jälkitehtävä. Täytyy myöntää, että en muista tarinaa kovin tarkkaan :D Siinä oli murtauduttu johonkin eläinlääkäriin ja sieltä oli varastettu lääkkeitä. Ja joku oli kuullut myös jotain ammuskelua. Sitä en muista, että miten tästä tultiin siihen, että meidän piti mennä nostamaan jälkeä. Eli kyllä oli takki tässä vaiheessa jo aika tyhjänä. Joka tapauksessa letkajenkka sujui kuitenkin... kun tulimme rastille, testaaja oli vielä metsässä jotain puuhailemassa. Muut rastivahdit sanoivat meille, että tämä rasti täytyy aloittaa letkajenkalla. Ja siinä me sitte vedettiin, itse itseämme säestäen. Kun testaaja tuli metsästä, hän oli, että " No nytkö ne sen teki! Koko päivän ovat uhanneet, että joku ryhmä vetää vielä letkajenkkaa ja nyt kun silmä vältti, niin täällä jenkataan". Tai jotenkin noin se meni :D

Jälkitehtävään valittiin koiraksi Leksa, koska ryhmämme toinen jälkikoira Riemu oli ollut päivän aikana useammalla tehtävällä. Sanoin, että Leo nostaa kyllä jäljen, mutta on olemassa melko iso riski, että lähdemme takajäljelle. Ja näillä saatesanoilla lähdimme matkaan. Jälki nousi hyvin ja pystyin sanomaan aika suurella varmuudella, että tästä jälki menee. Leolla oli aikamoinen into päällä. Siellä meitä meni jonossa sitten Leo, minä, kaksi suunnistajaa ja kaksi testaajaa. Jossain arviolta 400 metrin jälkeen sanoin suunnistajalleni, että jotain tapahtui, koska Leon vauhti kiihtyi tuntuvasti, mutta eipä taida auttaa muuta kuin kulkea vaan perässä. Pian toinen testaajista muistuitti, että meille oli annettu alue, jota ei saanut ylittää. Ja olimme ylittäneet alueemme aika reilusti... eli väärällä jäljellä oltiin. Pyysin suunnistajaa viemään meitä taaksepäin parisataa metriä, koska oletin, että jossain niillä main olimme vielä jäljellä (eli se vauhdin kiihtyminen ei ollut vielä alkanut). Pyörimme vähän aikaa ja yritimme nostaa jälkeä uudelleen. Leo kyllä nostikin jäljen, sen väärän jota olimme aikaisemmin kulkeneet viiden ihmisen voimin. Mietimme sitten, että mihinkähän suuntaan yrittäisimme siirtyä, että meillä olisi mahdollisuus nostaa uudelleen oikea jälki sellaisesta kohdasta, että emme oli itse vielä sotkeneet jälkeä. Tässä kohtaa testaajat puuttuivat peliin ja sanoivat, että aikaa on jäljellä enää viisi minuuttia ja he auttavat nyt meitä, että pääsemme jäljen loppuun. Meidät neuvottiin "puhtaalle alueelle" ja Leo nostikin jäljen. Pari kertaa se yritti vielä vetää sinne väärälle jäljelle, mutta en päästänyt. Leksa päätti sitten jäljestää sitä oikeaa jälkeä, mutta hetken kuluttua sen yhtäkkiä kääntyi jäljellä. Olin vähän kysymysmerkkinä, mutta testaajan kehottivat kehumaan koiraa. Se oli lähtenyt takajäljelle, mutta kääntyi nyt itse oma-aloitteisesti oikeaan suuntaan. Aika hienoa, koska siinä vaiheessa Leo oli jo selvästi todella väsynyt. Omatkin jalkani olivat jo melko hyytelönä. Hienosti Leo kuitenkin ajoi jäljen esineelle (Rimadyl-purkki) ja siitä loppuun (repulle). Muutaman kerran se vielä jäljen loppupuolellakin teki pienen kierroksen, eli ei pysynyt jäljen päällä ihan koko ajan. Olin kuitenkin melko tyytyväinen Leksan suoritukseen, koska koirasta näki, että se oli todella väsynyt. Ja pystyi kuitenkin suoriutumaan kohtuullisesti. Minusta ei ainakaan ollut koiralle apua ja tukea, koska olin myös itse ihan loppu. Olin valmis luovuttamaan jo joskus puolenvälin jälkeen. Onneksi mukana oli monta tsemppaajaa.

Tästä suorituksesta itselle jäi päällimmäisenä mieleen, että Leo ilmeisesti saattaa lähteä myös riistan jäljelle, koska ei siellä metsässä pitänyt olla ainakaan muita ihmisen jälkiä. Muutenkin olen treenannut jälkeä ihan liian vähän viimeaikoina. Luulisin, että meidän ongelmat johtuvat pääasiassa siitä. Leolla on myös liikaa vauhtia, eikä se jäljestä riittävän tarkasti. Senkin luulen johtuvan ihan vaan siitä, että kun se pääsee jäljelle niin harvoin, niin se on vaan kertakaikkiaan liian tohkeissaan. Ei malta keskittyä. Tämän tarkempaa ja järkevämpää analyysia on turha odottaa. Tämän viimeisen tehtävän kohdalla omat aivot tuntuivat kyllä olevan melkoista höttöä.

Hieman tuli tuota ylimääräistä pyörimistä...





Loppusanoiksi tämän vuoden katselmuksesta täytynee todeta, että ihan perustekemisessäkin tuntuu olevan edelleen asioita, joita saisi harjoitella useammin. Tässä harrastuksessa vaan tuntuu olevan NIIN paljon kaikkea pientä nippelijuttua, että mahtaako olla mahdollistakaan, että sitä osaisi kaiken yhtä hyvin. Ehkä se kannattaa kuitenkin asettaa itselle tavoitteeksi. Olen kuitenkin tyytyväinen meidän joukkueen toimintaan, emme mielestäni tehneet mitään suuria virheitä, eikä meidän tekemisessä ole mitään mainittavia puutteita. Suuressa mittakaavassa suoriuduimme tehtävistä hyvin ja osittain jopa erinomaisesti.

Olen kirjoittanut tämän raportin monessa pätkässä ja loppupää on tosiaan kirjoitettu aika monta viikkoa tapahtuman jälkeen. Voi siis olla, että ihan kaikki yksityiskohdat eivät ole nyt ihan prikulleen tarkkoja. Varsinkin näistä loppupään tehtävistä muistikuvat ovat paikoitellen vähän hataria ;)

maanantai 31. elokuuta 2015

Kesäilyä

Olen jatkanut valitsemallani tiellä ja keksinyt tekemistä ihan koko ajan. Nyt sitä tekemistä tuntuu riittävän jo ihan keksimättäkin, kun kaikenmaailman harrastukset palasivat kesätauolta. Ja oli mulla tuossa lomakin, jolloin yritin tehdä kahdessa viikossa ihan kaikkea mahdollista kesäistä :) Kesäloman hektisyyttä (huom! muotisana) ei vähentänyt yhtään se, että Petokin tuli hoitoon lähemmäs viikoksi.

Treenirintamalla ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Olen lähinnä keskittynyt koirien lenkittämiseen, mutta on toki treenailtukin. Leo on saanut harjoitella tossujen käyttöä ja vähän erikoisempia piiloja. Meillä oli se ryhmäkatselmusjoukkueen erikoistreenikin vielä enne katselmusta ja pääsimme Vaasan kaupungin varikkoalueelle harjoittelemaan. Sieltä sitä löytyi jos jonkinlaista erikoisempaa piiloa. Leo sai harjoitella myös tossut jalassa etsimistä. Hieman tossun häiritsivät, mutta Leo pystyi toimimaan kutakuinkin normaalisti. Eli etsi vauhdilla ja ilmaisi löytönsä haukkumalla. Ehkä vauhtia oli vähän keskimääräistä enemmänkin, koska tossut. Ahdistavissa tilanteissahan yksi ratkaisu on vauhdin lisääminen... Viikkotreeneissä Leo on päässyt harjoittelemaan liikkuvia maalimiehiä. Huojuva ja kävelevä maalimies on Leon mielestä normaali, mutta marjastava on vaan liian erikoinen juttu. Tällä kerralla Leo meni kyllä katsomaan maalimiestä, oikeastaan aika läheltä. Ihan siinä tuntumassa seurasi jokaisen mustikan menemistä varvusta suuhun. Välillä pieni kierros ja taas katsomaan läheltä sitä mustikoiden syömistä "Mitä setä syö?". Lopuksi Leksaa autettiin sillä, että palkkalelu otettiin esiin, jolloin haukku tuli ilmoille. Otettiin kertauksen vuoksi vielä toinenkin marjastava maalimies, jolla oli jo valmiiksi lelu näkyvillä. Tälle toiselle Leo osasi sitten haukkua heti. Pohdimme siinä sitten porukalla, että onko se vaikeus siinä maalimiehen asennossa (kumarassa) vai siinä, että ihminen syö jotain. Onneksi näitä kumpaakin asiaa voi kokeilla erikseen. Eli seuraavissa treeneissä maalimiehelle eväät mukaan ja toinen ihminen saa sitten vaan oleilla oudossa kumarassa asennossa. Vapaaehtoisia? Minä voin tuoda eväät ;)



Viivi-Vinkulan kunto on huonontunut kesän aikana huomattavasti :( Se tuntuu olevan usein kipeä, vaikka se syö särkylääkkeitä koko ajan. Lenkeillä se vetää melkein aina kotiinpäin ja metsässä se ei juuri halua pomppia. Hyviä päiviä on kuitenkin enemmän kuin huonoja. Edelleen olisi varmaankin paikallaan varata mummelille aika eläinlääkäriltä. Molemmilla koirilla on nyt kuitenkin parin viikon päästä osteopaatti ja kuulisin hänen mielipiteensä ennen eläinlääkärille menoa. Olisi niinsanotusti jotain kättä pidempää, eikä vaan se, että "musta tuntuu, että Viivi on kipeämpi kuin ennen". Sama osteopaatti on kuitenkin käsitellyt Viiviä ennenkin ja osaa ehkä sanoa, onko selässä jotain sellaista, mitä siellä ei aikaisemmin ole ollut. Olen myös miettinyt, että mitenköhän Viivin kanssa mennään seuraava talvi. En voi jättää sitä yksin kotiin, kun lähden Leon kanssa treeneihin, koska mummeli huutaa perään ja asun kerrostalossa. Eli se täytyisi ottaa treenien ajaksi mukaan kylmään autoon riehumaan. Ja Viivihän todellakin riehuu siellä autossa. Ja siitä riehumisesta mummeli kipeytyy. Mennään nyt kuitenkin yksi askel kerrallaan, eli aluksi se osteopaatti. Katsotaan sen jälkeen, miten suunnitelma jatkuu.

Viivi viimesyksynä


Peto-Petskunen, pieni lellitty koiranen, oli melko leppoista hoitolainen. En ottanut turhia riskejä Pedon ja Viivin kanssa vaan pidin ne erillään melkein koko ajan. Kerran olin niiden kanss metsässä niin, että kaikki olivat irti yhtäaikaa. Peto selvisi tästä hoitojaksosta ilman uusia reikiä ;) Olin niin ovela, että kun Peto tuli hoitoon, minä lähdin kaikkien koirien kanssa lomareissuun. Näin jouduin remmilenkittämään kolmen koplaa mahdollisimman vähän. Onnistuuhan se, mutta on se melkoista sirkusta: Viivi täytyy pitää lyhyellä, että se ei pääse missään vaiheessa liian lähelle Petoa. Leo häslää ja touhottaa, kun on niin jännää, kun Petokin on lenkillä mukana. Se vonkuu ja veivaa eestaas ensimmäisen 300 metriä. Peto vaan kävelee remmi kireällä. Jännittäviä hetkiä syntyy aina, kun kaikki kolme haluaisivat haistella samaa mätästä. Viiviä ei voi päästää, ettei tule Pedon kanssa rähinää. Ja sitte tulee se kohta, kun mätäs on haisteltu ja joku nostaa jalkaa ensimmäisenä. Kuka pissaa ja kenen päälle, mihin suuntaan kukakin väistää ja joutuuko Peto tulilinjalle (Viivin purtavaksi tai Leon pissimäksi). Tämä kaikki oli monen vuoden ajan sitä jokapäiväistä arkea, eikä se silloin tuntunut hankalalta. Ehkä se rutiini on vaan päässyt ruostumaan... No, joka tapauksessa olin koirien kanssa mökillä osan ajasta ja siellä voi pitää kaikkia vapaana. Viivi ja Peto saivat kirmailla vuorotellen. Mökkireissun jälkeen lähdin kavereiden luo Maskuun ja siellä olikin sitten lenkkiseuraa, eikä tarvinnut yksin viedä kaikkia kolmea koiraa samalla. Aika hyvä lomasuunnitelma, etten sanoisi. Peto sai nukkua joka yö mun kainaloisena, tai oikeastaan polvitaipelaisena. Ihana pikku-Petsku, mutta oli se kiva viedä takaisin kotiin. Sehän ei tottele juuri ollenkaan ja on sillä ne omat fobiansa. Esimerkiksi valjaita laittessa homma voi mennä ihan normaalisti tai sitten Peto luulee, että tässä on nyt joku juoni. Ehkä yritetään leikata kynnet tai jotain. Kun ottaa valjaat kaapista, niin Peto joko tulee iloisesti paikalle tai sitten se juoksee karkuun. Omituinen kaveri. Mun hoidossa ei vaan tuollainen "voi minua raukkaa" -kortti oikein toimi. Jos esittää säälittävää, niin homma hoidetaan sitten niska-perseotteella. Sääliä ei heru, jos toinen on niin idiotti, että jännittää ihan ilman syytä. Parin päivän jälkeen Peto ei enää ehkä yrittänytkään leikkiä kiduttunutta ihan niin usein.

Peto mökillä


Että elämä ei menisi ihan vaan koirailuksi, niin olen touhaillut vähän muutakin. Ostin kumiveneen ja menin yhden kaverin kanssa kaljakelluntaan. Lisäksi lähdin piknikille. Ja SUP-lautailemaan. Ja Alphavillen ja Roxetten keikalle. Ja kävimme myös Helvetinjärvellä. Kesä se on ihmisen parasta aikaa :)


Leo ja Myy Helvetinjävellä


Leksa Helvetnjärvellä Haukahiedassa