Pohdintaa, waltawaa pohdintaa...

Viimeisten kuukausien aikana minua on waltawasti pohdituttanut tuo Viivi. Se vaikutti kesällä niin kipeältä, että mietin jo, että mahtaako sillä on olla enää paljoa aikaa jäljellä. Mutta kun ilmat viilenivät ja Viivin särkylääkkeet vaihdettiin, niin mummeli on nyt paljon pirteämpi. Olen päässyt todistamaan muutamaa juoksuhepuliakin pitkästä aikaa. Kesällä se oli juuri tuo hepuloinnin puuttuminen, mikä minut huolestutti. Mutta nyt Viivi on back in business. Yhtä energisenä kuin ennenkin. Mikä on tietysti ihanaa, joskin joissakin tilanteissa yhtä rasittavaa kun ennenkin. Jotenkin sitä vaan sietää paremmin, kun piti jo välillä miettiä sitä viimeistä palvelusta.

<3

Toinen waltawaa pohdintaa aiheuttanut asia on se kun huomasin eräänä päivänä, että pentukoirani Leo täyttää keväällä seitsemän vuotta. Whaaat! Missä välissä tässä on mennyt niin monta vuotta? Siitä lähti sitten ajatus, että tässä voisi olla pikkuhiljaa aika miettiä seuraavaa harrastuskaveria. Eli siis koiranpentua. Asiassa on vaan tosi monta muttaa... Suurimpana se, että olen vannonut, että en ikinäkoskaan enää halua kolmea koiraa yhtä aikaa. Ainakaan niin, että hoidan niitä yksin. Enkä niin, että ne eivät tule toimeen keskenään. Ja kun tiedän, miten Viivi suhtautuu pentukoiriin, niin ajatus tuntuu aika hankalalta. Ja kun Viivin päästiin, niin en ehkä halua sen selkävaivojen vuoksi pentukoiraa tähän riekkumaan. Mutta toisaalta... Viivi pitää puolensa kyllä, sitä ei riepottele kukaan. Viivi on myös mun koirista se leikkisämpi ja kun sen vaan suopuu johonkin koiraan, niin leikistä ei meinaa tulla loppua. Toisaalta taas Viivi osaa sanoa erittäin napakasti, jos leikki menee liian rajuksi. Uskoisin myös, että pentu oppisi tuntemaan Viivin "personal spacen", koska Leksakin on sen oppinut. Samalla tavalla Viivi oppi pentuna tietämään, miten puolikuuroa ja -sokeaa Nikiä piti lähestyä suoraan edestäpäin ja koskea vasta sitten, kun Niki on havainnut lähestyjän. Viivi on myös mielestäni viestinnässään aika selkeä muita koiria kohtaan. Voisiko pentu siis oppia elämään Viivin kanssa? Vai runttaisiko Viivi pienen koirantaimen maanrakoon?

Yhtenä asiana mietin myös sitä, että mun elämä on Viivin ja Leon kanssa tällä hetkellä melko helppoa. Siis verrattuna siihen, kun Peto asui meidän kanssa. Jonkun mielestä tämä elämäkään ei ehkä näytä niin kovin vaivattomalta, mutta omasta mielestäni meillä menee kolmestaan tosi hyvin. Haluanko tosiaan jonkun koiranpennun tähän riehumaan ja syömään huonekaluja? Pissimään ja kakkimaan ympäri kämppää? Olemaan sellainen pönttö, joka ei ymmärrä puhetta, vasemman käden peukalon heilautusta tai puolikasta rykäisyä? Mutta toisaalta... Aiva kauhia pentukuume! Ajatella että saisi aloittaa taas alusta ja tehdä ihan uusia virheitä ;) Saada tähän pienen paljasmasuisen pulleropalleron lahkeisiin roikkumaan... Kukapa ei sellaista haluaisi?

Kohta napsahtaa :)

Pentukuumetta ei ole yhtään helpottanut se, että kaksi kaveriani on ottanut pennun ihan viikon sisään. Järjestin näille pennuille myös pentutreffit, koska siinäpä on kätevästi kaksi saman ikäistä ja kokoista pentua. Ja pentusilla synkkasi heti aivan mahtavasti. Itse olin mukana ottamassa valokuvia pentusista ja tulihan niitä palluteltua muutenkin. Paljon.

Tui tui!

Mikäs tuossa vilahti? Oliko se järki, joka meni juuri takaovesta ulos?

Että tämmösiä pohdintoja tällä kertaa. Mietin tässä vaan, että ketä mä huijaan...