Pohdintaa, waltawaa pohdintaa...

Viimeisten kuukausien aikana minua on waltawasti pohdituttanut tuo Viivi. Se vaikutti kesällä niin kipeältä, että mietin jo, että mahtaako sillä on olla enää paljoa aikaa jäljellä. Mutta kun ilmat viilenivät ja Viivin särkylääkkeet vaihdettiin, niin mummeli on nyt paljon pirteämpi. Olen päässyt todistamaan muutamaa juoksuhepuliakin pitkästä aikaa. Kesällä se oli juuri tuo hepuloinnin puuttuminen, mikä minut huolestutti. Mutta nyt Viivi on back in business. Yhtä energisenä kuin ennenkin. Mikä on tietysti ihanaa, joskin joissakin tilanteissa yhtä rasittavaa kun ennenkin. Jotenkin sitä vaan sietää paremmin, kun piti jo välillä miettiä sitä viimeistä palvelusta.

<3

Toinen waltawaa pohdintaa aiheuttanut asia on se kun huomasin eräänä päivänä, että pentukoirani Leo täyttää keväällä seitsemän vuotta. Whaaat! Missä välissä tässä on mennyt niin monta vuotta? Siitä lähti sitten ajatus, että tässä voisi olla pikkuhiljaa aika miettiä seuraavaa harrastuskaveria. Eli siis koiranpentua. Asiassa on vaan tosi monta muttaa... Suurimpana se, että olen vannonut, että en ikinäkoskaan enää halua kolmea koiraa yhtä aikaa. Ainakaan niin, että hoidan niitä yksin. Enkä niin, että ne eivät tule toimeen keskenään. Ja kun tiedän, miten Viivi suhtautuu pentukoiriin, niin ajatus tuntuu aika hankalalta. Ja kun Viivin päästiin, niin en ehkä halua sen selkävaivojen vuoksi pentukoiraa tähän riekkumaan. Mutta toisaalta... Viivi pitää puolensa kyllä, sitä ei riepottele kukaan. Viivi on myös mun koirista se leikkisämpi ja kun sen vaan suopuu johonkin koiraan, niin leikistä ei meinaa tulla loppua. Toisaalta taas Viivi osaa sanoa erittäin napakasti, jos leikki menee liian rajuksi. Uskoisin myös, että pentu oppisi tuntemaan Viivin "personal spacen", koska Leksakin on sen oppinut. Samalla tavalla Viivi oppi pentuna tietämään, miten puolikuuroa ja -sokeaa Nikiä piti lähestyä suoraan edestäpäin ja koskea vasta sitten, kun Niki on havainnut lähestyjän. Viivi on myös mielestäni viestinnässään aika selkeä muita koiria kohtaan. Voisiko pentu siis oppia elämään Viivin kanssa? Vai runttaisiko Viivi pienen koirantaimen maanrakoon?

Yhtenä asiana mietin myös sitä, että mun elämä on Viivin ja Leon kanssa tällä hetkellä melko helppoa. Siis verrattuna siihen, kun Peto asui meidän kanssa. Jonkun mielestä tämä elämäkään ei ehkä näytä niin kovin vaivattomalta, mutta omasta mielestäni meillä menee kolmestaan tosi hyvin. Haluanko tosiaan jonkun koiranpennun tähän riehumaan ja syömään huonekaluja? Pissimään ja kakkimaan ympäri kämppää? Olemaan sellainen pönttö, joka ei ymmärrä puhetta, vasemman käden peukalon heilautusta tai puolikasta rykäisyä? Mutta toisaalta... Aiva kauhia pentukuume! Ajatella että saisi aloittaa taas alusta ja tehdä ihan uusia virheitä ;) Saada tähän pienen paljasmasuisen pulleropalleron lahkeisiin roikkumaan... Kukapa ei sellaista haluaisi?

Kohta napsahtaa :)

Pentukuumetta ei ole yhtään helpottanut se, että kaksi kaveriani on ottanut pennun ihan viikon sisään. Järjestin näille pennuille myös pentutreffit, koska siinäpä on kätevästi kaksi saman ikäistä ja kokoista pentua. Ja pentusilla synkkasi heti aivan mahtavasti. Itse olin mukana ottamassa valokuvia pentusista ja tulihan niitä palluteltua muutenkin. Paljon.

Tui tui!

Mikäs tuossa vilahti? Oliko se järki, joka meni juuri takaovesta ulos?

Että tämmösiä pohdintoja tällä kertaa. Mietin tässä vaan, että ketä mä huijaan...

Sähköä ilmassa

Remmilenkkeilyä takana vasta pari viikkoa. Viivin olen jo päästänyt juoksentelemaan, mutta eipä se yksin pahemmin kirmaile. Leon olen päästänyt ihan pari kertaa pieneksi hetkeksi irti, että se pääsee puskaan tarpeeksi syvälle hoitamaan asioitaan. Ja kerran päästin sen hiekkatiellä hetkeksi ravaamaan. Ei nyt ole oikein tällainen remmilenkkeily riittänyt Leksan energiatasolle.

Viime viikolla ajattelin ottaa Leksasta ja Viivistä jonkun kivan kuvan sohvalla. Pyysin Leksaa hyppäämään sohvalle... se ehti hypätä kolmesti sohvalle ja alas, sutia laminaatilla, juosta lelulaatikolle ja tuoda minulle lelun. En ehtinyt kieltämään, kun naurattikin niin pirusti. Siinä se sitten tyrkytti leluaan korvat pyörien. En oikein nyt keksi, miten tuota hönöä voisi aktivoida, kun se tekee kaiken nyt oikein ekstratäysillä. Maahan en voi käskyttää ollenkaan, koska Leo syöksyy sellaisella vauhdilla, että matot vaan lentelee. Ja sillähän oli siis siinä rintakehässä se ruhje. Pari kertaa se on hieman ontunut etujalkaansa siitäkin huolimatta, että ollaan yritetty olla rauhassa.

Yhtenä päivänä keksin, että ostan koirille oikein kunnon luut jyystettäväksi. Siinä sitä energiaa kuluu, mutta kroppa ei ole kovilla. Sinänsä idea oli ihan hyvä, Leo oli luun työstämisen jälkeen oikein tyytyväinen oloonsa. Mutta ne seuraamukset... Tiesin kyllä jo ennestään, että noin ison luun syömisestä seuraa se, että tavaraa tulee ulos myös toisesta päästä. Yllätys oli kuitenkin käsinkosketeltava, kun töistä kotiin tullessa ne tuotokset olivatkin sängyn päällä. Pyykkikone sai laulaa heti pari päivää, mutta nyt on raikkaat petivaatteet. Tuotoksia siivotessa en jaksanut edes olla vihainen, nauratti vaan se sonnan luominenkin.

Kun nyt luen tätä omaa kirjoitusta, niin huomaan nauraneeni joka asialle. Ja niin mä kai aika paljon teenkin. Paitsi aina joskus menee hermo. Mutta hermoaminen on raskasta, nauraminen on kivempaa. Ja mikäs tässä on naureskellessa, kun sattuu omistamaan kaksi melko hauskaa koiraa <3 <3

Voihan kökkö ja tuplakökkö

Syyskuun hälytreenit pidettiin Sommarössä Raippaluodossa. Tällä kerralla saimme kahden koirapartion voimin tarkastettavaksi polkujen ja teiden varsia. En huomannut mitata yhtään, miten paljon sitä tarkistettavaa aluetta oli, mutta arvioisin polkuja ja teitä olleen ehkä noin 1,5 - 2 kilometriä. Ryhmänjohtaja oli jakanut alueen niin, että koirakot menisivät vähän eri puolille aluetta, mutta itse vaadimme, että kävisimme alueen kuitenkin läpi toisin, että kaikki alueelle siirtymisetkin hyödynnettäisiin tarkastamalla samalla aluetta. Olisi kannattanut vaan pitää se alkuperäinen suunnitelma... Nyt aluetta läpikäydessä homma meni sitten niin, että Leo sai melkein koko ajan hajua siitä toisesta partiosta ja jouduin käskyttämään ja komentamaan sitä jatkuvasti :(

Heti alussa meillä oli pieni pätkä polkua, jonka molemmat puolet piti tarkistaa n. 50 metrin alueelta. Päädyin pistottamaan Leksaa, vaikka se ei sitä hommaa mitenkään kovin hyvin osaakkaan. Jonkinlaisilla pistoilla saimme kuitenkin alueen käytyä läpi. Kerran Leksa kävi sen toisen koirapartion luona. Treenien aikaan oli aika hyvä tuuli, joten ajattelin, että alue tuli käytyä läpi riittävän hyvin, vaikka Leo ei ihan 50-metrisiä pistoja teekkään. Polkun tarkastuksen jälkeen jatkoimme tien varren katsomista. Siinä kohdassa tarvitsi katsoa vain tien toinen puoli. Päätin kävellä Leon kanssa metsän puolella n. 15 - 20 metrin päässä tiestä. Näin Leo saa katsoa aluetta vapaammin, koska tuo pistottaminen on sille aika raskasta. Koska asiaa ei ole opetettu sille kunnolla loppuun saakka. Ja muutenkin koiran jatkuva käskyttäminen kuluttaa ja paineistaa koiraa mielestäni turhaan. Noh, siinä tienvartta tarkistaessa Leo löysi mielestäni yhden jäljen ja ilmoitimme siitä toiselle koirapartiolle. Että siis meidän alueelta tulee heidän alueelle jälki. Vähän kyllä itse epäröin, että onko siinä varmasti jälki. Leo kyllä meni välillä nenä maassa, mutta välillä taas kuono pystyssä. Loppupurussa sain kuulla, että siitä kohdasta meni kyllä jälki, mutta siitä oli kävellyt neljä ihmistä jonossa. Että ilmankos ei näyttänyt se Leon touhu ihan puhtaasti jäljestämiseltä. Muuten jouduin kutsumaan Leon monta kertaa pois hajusta, kun se sai hajua toisesta partiosta. Syystä jota en oikein osaa eritellä, minulla alkoi jossain kohdassa pinna kiristymään ihan älyttömästi. Leo ei tullut aina pois ihan ensimmäisellä käskyllä ja muutenkin se tuntui häsläävän normaalia enemmän. Ja luonnollisesti häslääminen lisääntyi, mitä enemmän minun hermoni kiristyi. Huomasin kyllä itsekin, että nyt en ole mitenkään reilu koiraa kohtaan ja oikeastaan se havainto pisti potuttamaan vielä enemmän. Huomasin huutavani Leksalle vihaisesti ihan syyttä. Yritin saada hermojani kasaan ja pystyimme kyllä jatkamaan. Mutta melkoista hermoilua se kyllä oli. Muutaman kerran Leo katosi näkyvistä vielä etsinnän loppuvaiheessakin ja kerran kyllä lähdin sen perään katsomaan, että löysiköhän se jotain. Myöhemmin kävi ilmi, että kyllä löysi... marjastavan maalimiehen. Näitähän me ollaan nyt oikein urakalla treenattu, kun niiden kanssa on ollut ongelmia. No, ongelma on edelleen olemassa. Leo oli käynyt katsomassa maalimiestä, todennut hänet marjastajaksi ja lähtenyt pois. Ei ilmaisua, ei mitään. Se toinen koirakko löysi marjastajan hieman myöhemmin ja ilmaisi hänet ihan normaalisti. Kävi siis niin, että neljästä etsittävästä toinen koirakko löysi kaikki neljä. Onneksi se meidän marjastaja oli niin kiltti, että suostui jäämään kiven viereen istumaan vielä Leksalle, että Leokin sai löytää vielä hänet.

Tästä hälytreenistä jäi päällimäisenä mieleen, että en ole nähtävästi sittenkään oppinut hallitsemaan hermojani riittävän hyvin. Lisäksi Leo saisi olla paremmin hallinnassa. Hajuttomalla alueelle se on aika sopivalla etäisyydellä, mutta kun hajuja on koko ajan, niin homma menee melkoiseksi huutamiseksi. Hillitsen varmaankin itseni paremmin, kun tiedän jo etukäteen, että tiedossa on hankala tai yllättävä treeni. Mutta kun vaikeuksia tulee vastaan odottamatta, niin kuppi menee edelleen nurin liian helposti. Sekin tietty vähän harmitti, että ne marjastavat maalimiehet eivät suju sittenkään. Leon jotenkin mielestäni hieman hankalaan käytökseen saattoi löytyä kuitenkin selitys osteopaatilla...

Tällä viikolla Leksalla ja Viivillä oli jälleen osteopaatti. Leo on hieman ontunut välillä toista etujalkaa ja se myös loukkasi selkänsä tuossa muutama viikko sitten. Leksa ei ole kuitenkaan vaikuttanut mitenkään erityisen kipeältä, joten olen treenaillut sen kanssa. Ja ajatellut, että osteopaatilla sitten selviää, miten kipeä Leo on. Ja onhan se kipeä :( Etujalka on venähtänyt ja selässä on turvotusta siinä vauriokohdassa. Lisäksi löytyi semmonen kiva juttu, että Leon rintarustossa on ruhje. Rusto ei ole murtunut, mutta "lonksuu". Tämän takia Leksalle räpsähti sitten 6 - 8 viikkoa sairaslomaa, että rusto saa parantua rauhassa. Jalka on mennyt todennäköisesti, kun Leo juoksi niityllä muutama viikko sitten ja ulahti jossain vaiheessa. Silloin se ei kuitenkaan ontunut. Ja se ontuminen on ollut muutenkin sellaista, että välillä se on vähän onnahdellut ja välillä taas ei. En arvannut, että jalassa on noinkin iso juttu. Selkä taasen meni, kun Leo oli hyppäämässä autoon ja löi selkänsä veräjän alareunaan. En huomannut pimeässä, että ovi oli vain puoliksi auki. Rintaruston kanssa voi vain arvailla, miten se on mennyt. Epäilen itse sitä, että Leo on saattanut autosta hypätessä osua auton vetokoukkuun. Niin tai näin, seuraavat pari kuukautta Leo saa vaan remmilenkkeillä. Kaulapannan kanssa, ei missään nimessä valjaissa. Tietysti noudatan näitä ohjeita, että Leksa saa parantua rauhassa. Mutta voi olla vähän pitkät pari kuukautta, koska Leolle ei oikein riitä pelkkä remmilenkkeily. Yleensä sillä on "oireita" jo muutaman päivän remmilenkkeilyn jälkeen. Täytynee keksiä jotain uusia tapoja aktivoida Leksaa. Mutta kun vammoja on vähän joka puolella kroppaa, niin vaihtoehtoja ei ole mitenkään kovin paljon. Ehkä jotain hajuerottelujuttuja? Olenkin menossa kuunteluoppilaaksi ID-jälkikurssille tässä kuussa. Jospa sieltä saisi jotain uusia ajatuksia koirien pääkopan aktivointiin niin, että kroppa saa kuitenkin levätä. Ja juuri kun melkein innostuin jo tokoilemisestakin...

Viivi oli melko hyvässä kunnossa. Luonnollisesti muutama pikkuruinen nikamalukko löytyi, mutta ei mitään isompaa. Täytynee käydä Viivin kanssa metsälenkeillä syksyn mittaan, kun kerran Leon kanssa ei voi. Ehkä tuosta mummelista on seuraksi, mutta pitkät metsälenkit täytyy tehdä ilman koiria. Tuntuu kyllä vähän pöllöltä sellainen ajatus. Metsässä ilman koiria. Ehkä haen jonkun kaverin koiran tai koiria metsään mukaan ;) Tai sitten löydän oman sisäisen remmilenkkeilijäni, joka on ollut vaan hyvin piilossa viimeiset 22 vuotta, joita olen koiran tai koiria omistanut. Mitenköhän todennäköistä se on?

Hienoisen alkujärkytyksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että ei se nyt kuitenkaan niin viimeisen päälle vakavaa ole, vaikka koiratreeneihin tuleekin nyt sellainen 1,5 - 2 kuukauden tauko. Kai sitä voi elämässään välillä tehdä jotain muutakin. On tässä viimeinen 10 vuotta mennytkin aika pitkälti koiratreeneissä. On tullut kokeiltua pelastuskoirailun lisäksi tokoa, agilitya, Rally-tokoa, Flyballia, tokoagia, mejää ja näyttelyitä. Ainakin. Nyt ajattelin, että voisi kokeilla vaikka sitä remmilenkkeilyä. sählyä ja erilaisia ihmisjumppia. Toimistotyöläisen kroppani voisi arvostaa erityisesti tuota jumppaamista ;)