Olin Leon kanssa sunnuntaina yrittämässä uudelleen sitä hakukoetta. Kyseessä oli siis Pelastuskoiraliiton peruskokeen päiväosuus. Koealue on 1,5 hehtaaria, alueella on kolme ihmistä piilossa ja kaikkien löytämiseen on aikaa 20 minuuttia. Kun tulimme koepaikalle, oma suoritukseni alkoi aikalailla heti. En ehtinyt jännittämään ennen suoritusta juurikaan ja ajattelin, että selviän koko kokeesta ilman omaan jännittämiseeni liittyvää häsäämistä ja hermoilua. Huomasin kuitenkin maastossa, että jalat tuntuivat hieman huterilta. Ehkä Leksakin huomasi sen, koska sen käytös ja toiminta ei ollut ihan taattua Leo-laatua.
Ensimmäinen maalimies meni hyvin, kävelimme sattumalta aikalailla suoraan piilolle. Hyvä ilmaisu, palkat ääntä kohti ja homma jatkui. Kun pääsin alueen kulmaan, pysähdyin kertomaan suunnistajalle, miten haluan jatkaa. Siinä selittäessä huomasin, että Leo lähti ilmeisesti seuraavalle maalimiehelle. Lähdin perään ja pian melko kaukaa kuuluikin haukku. Kun sitten lähdin kiiruhtamaan haukun suuntaan, haukkuminen loppuikin kesken kaiken. Pian Leo juoksi luokseni ja kytkin sen näyttöä varten. Leollahan ei ole olemassa tällaista ilmaisutapaa, emmekä ole tätä myöskään harjoitelleet. Päätin kuitenkin edes yrittää kertovaa ilmaisua ja sanoin Leolle "Ukko!". Leksa lähti kuin lähtikin viemään minua siihen suuntaan, missä se hetki sitte haukkui. Matkalla se pysähtyi ojaan juomaan, mutta jatkoi sitten matkaa. Ja tadaa! Leo vei minut maalimiehelle ja haukkui ukolle vielä vähän lisää. Hieman koira vaikutti hämmentyneeltä (kuten myös minä), mutta koska ilmoitin kokeen alussa, että koiralla on kaksi ilmaisutapaa (haukkuminen ja kertova ilmaisu), niin tämä hyväksyttiin. Peruskokeessa kun ollaan muutenkin loppukoettu lepsumpia. Jatkoimme matkaa ja kolmas maalimies löytyi koeajan loppuminuuteilla. Leo haukkui tämän melko normaalisti ja koe oli läpi. Puuh! Eipä ole tällaista tarvinnut ennen kokea. Koe meni läpi, mutta itse en ollut kovin tyytyväinen suoritukseen. Siinä mielessä kuitenkin todella hyvä juttu, että nyt tiedän, missä Leon kanssa mennään. Eli ei mielestäni vielä lähelläkään sellaista varmuutta, jolla mentäisiin hälytyksiin. Jos oma jännitys, vieras paikka ja vieraat maalimiehet vaikuttavat koiraan noin paljon, niin hälytyksiin ei tarvitse mennä vielä hetkeen. Ilmaisua täytyy nyt harjoitella erilaisissa olosuhteissa paljon varmemmaksi ja maalimiehet eivät voi treeneissä päästää Leksaa lähtemään pois. Toisaalta tositilanteita ajatellen on kuitenkin hyvä, että Leolla on olemassa sellainenkin ajatusmalli, että se vie minut maalimiehelle. Herkkiksenä Leo ei ehkä pystyisi jäämään oudosti käyttäytyvän ihmisen luo yksin haukkumaan, varsinkaan jos minä olen kaukana. Tai ei ainakaan nykyisellä osaamistasollaan. En tiedä sitten, tuleeko tuosta ihan varmaa ilmaisijaa kovin helpolla. Mutta siihen nyt joka tapauksessa kiinnitämme harjoituksissa huomiota. Ajan kanssa se sitten selvinnee, että onko meillä todella ongelmia ilmaisun kanssa, vai onko tämä nyt vaan ohimenevä vaihe.
Maanantaina oli sitten vuorossa hälyharkat, johon otin Viivin mukaan. Meille tuli tehtäväksi pihapiirin lähietsintä ja samalla sen tarkistaminen, että lähteekö pihasta jälkiä johonkin suuntaan. Pihapiirissä oli asuintalo ja useita ulkorakennuksia. Ajattelin aloittaa sillä, että kierrämme koko kompleksin ja tarkistamme ensin, lähteekö pihasta jälkiä johonkin suuntaan. Toinen koirakko lähti myös pihasta maastoon. Alussa homma vähän tökki, kun pihan reunalla oli niitty, jossa heinän seassa oli nokkosia. Neiti herkkähipiä ei suostunut tulemaan nokkosten sekaan ja kävelimme sitten ihan reunimmaisen rakennuksen vieressä ja siinäkin vaivalloisesti. Noh, siellä heinikossa kyllä olisi nähnyt ihan ominkin silmin, jos siellä jälkiä olisi ollut. Rakennuksen nurkalta se toinen koirakko oli mennyt alueelleen ja sen jäljen Viivi pongasi kyllä. Kehuin siitä ja jatkoimme rakennusten kiertämistä. Nokkosta ei onneksi ollut muualla ja homma jatkui ihan jouhevasti. Yhden rakennuksen kohdalla Viivi kävi haistelemassa vähän rakennuksen nurkalla, mutta se ei miestäni näyttänyt kuitenkaan siltä, että siellä olisi kuitenkaan mitään erikoista. Pian kuitenkin Viivi lähti selvästi jäljestämään rakennuksilta metsän suuntaan. Kutsuin koiran takaisin ja kytkin sen. Pyysin suunnistajaa ilmoittamaan johtoon, mistä löysimme jäljen ja mihin suuntaan se lähtee. Samalla kysyimme, että lähdemmekö jäljelle, vai suoritammeko lähietsinnän loppuun. Johdosta sanottiin, että merkataan jälki karttaan sekä mastoon ja katsotaan lähietsintä loppuun. Emme kuitenkaan ehtineet vielä jatkaa, kun tulikin ilmoitus, että ajetaan jälki sittenkin. Harjoituksen suunnittelija oli vinkannut, että jälki kannattaisi ehkä kuitenkin ajaa ;) Jäljelle siis... Viivin kanssa. Olenkin kirjoitellut jäljestysongelmista Viivin kanssa, mutta päätin lähteä kuitenkin edes kokeilemaan, että onnistuuko jäljestäminen. Ja arvatakaapa mitä: Onnistuihan se! Annoin Viiville reilusti liinaa ja tilaa tehdä jäljestyshommaansa ja yritin pitää liinan ihan löysänä sekä oman suuni kiinni. Pari kertaa Viivi poikkesi jäljeltä ja haisteli vasemmalle, mutta jatkoi kuitenkin jäljestämistä. Aika alkuvaiheessa jälkeä mentiin pätkä heinikossa ja näin, että siinä tosiaankin menee jälki. Alun jälkeen mentiin kuitenkin metsäpolkua, jossa omin silmin ei voinut nähdä, onko jälki siinä. Oli vaan pakko luottaa koiraan ja mennä sen perässä. Rauhallisesti edeten menimme arviolta 150 - 200 metriä ja siinä vaiheessa näinkin ihmisen jäljen päässä. Viivi ei ihmistä nähnyt, vaan jatkoi jäljestämistä loppuun saakka. Lopussa hieno haukku, vaikka ihminen yritti käyttäytyä vähän epämääräisesti. Löytynyt oli kuulemma pongaamassa lintuja ja hän viisoi innokkaasti hakkuuaukealle päin ja selitti jotain linnuista. Kun haastattelimme löytynyttä, kävi ilmi, että kyseessä ei ollut "kadotuksi" ilmoitettu henkilö. Soitimme kuitenkin johtoon ja kerroimme löydöstä. Kyllähän tämäkin ihminen tietysti piti ottaa mukaan ja tuoda johtopaikalle :) Viivi-Vinkula sai loppupalkaksi herkkuja ja kunnon leikkihetken kera kehujen ja rapsutusten. Pätevä pikkukoira <3
Jos Leon kokeesta jäi vähän sellainen epämääräinen mieliala, niin hälyharkoista jäi kyllä selkeästi hyvä mieli. Koko organisointi ja harkkojen pyörittäminen menee kokoajan paremmin joka suhteessa. Viestintä maastossa on selkeää ja yhä useampi aloitteleva harrastajakin toimii kartturina erinomaisesti. Yhä vähemmän on epämääräistä häsläämistä ja ylimääräistä hössöttämistä. Jokainen tietää oman roolinsa ja sen, kuka tekee päätökset missäkin tilanteessa. Itsekin toimin tällä kerralla mielestäni jo paljon paremmin kuin jokunen kuukausi takaperin. Tietysti aina riittää parannettavaa, mutta edistyminen vuodentakaiseen tilanteeseen on ollut todella huomattavaa. Jokaisesta harjoituksesta on tullut opittua lisää, eikä samoja virheitä ole pahemmin toistettu.
Kyllä tämä koiran ja itsensä kouluttaminen vaan on jatkuvaa oppimista. Olen aikaisemminkin sanonut, että Viivi on onneksi sellainen koira, jonka kanssa ei pääse pissi nousemaan hattuun. Onneksi Leo tuntuu olevan samaa maata. Vai voisiko vika sittenkin olla paljolti täällä remmin toisessa päässä ;)
