sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Mikä ketäkin motivoi

Olin Leksan kanssa keskiviikkona 19.6. SPeKL:n hakukokeessa. Tällä kerralla oli kyseessä loppukokeen päiväosuus. Eli kolme hehtaaria maastoa, kolme maalimiestä ja puolisen tuntia aikaa.

Olin aika luottavaisin mielin, koska mielestämme meidän osaamistason pitäisi riittää kokeen suorittamiseen enemmän kuin hyvin. Mutta ainahan sitä voi kokeessa tulla esiin joku sellainen ongelma, mitä ei ole saatu harjoituksissa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa rupesi vähän epäilyttämään, kun edelliset kokelaat tulivat metsästä punakoina ja pettyneinä. Koealueella oli aika vaihteleva maasto; osaksi aika mukavaa kangasmetsää, sitten todella jyrkkä rinne (heti kunnon mäki) ja vielä sellainen niitty, jossa kasvoi sellaista nenään saakka ulottuvaa heinää ja koiranputkea sekä todella tiheitä puskia. Ensimmäinen ihminen löytyi aika nopeasti sieltä kangasmetsän puolelta maakuopasta. Toinen oli ihan alueen kulmassa, rinteen alla, joen rannassa. Viimeisenä Leo löysi niityn ryteikössä olevan ihmisen. Sanoisin, että tällä kerralla onnistuminen johtui useammastakin asiasta. Yksi oli, että osasin tehdä mielestäni aika toimivan etsintäsuunnitelman. Osasin kerrankin miettiä säätä ja maastomuotoja. Toinen juttu oli se, että Leo on aika liikkuva koira. Varsinkin siellä niityllä koiran piti mennä aika läheltä oikeaa puskaa, että maalimies löytyi. Kolmas hyvä juttu oli Pelastusopistolla opittu uusi tapa toimia. Siellä oltiin sitä mieltä, että jos koira on hyvin liikkuva, sitä ei pidä rajoittaa liikaa kutsumalla vähän väliä, täytyy vaan itse liikkua ripeämmin. En kutsunut Leksaa muistaakseni kertaakaan muuta kuin silloin, kun se meni tai oli menossa alueen ulkopuolelle. Muuten lähdin vaan reippaasti sen perään, kun se lähti irtoamaan. Olen nyt vihdoinkin oppinut (ehkä) eron Leon normaalin toimintaetäisyyden ja sen, kun se lähtee hajulle, välillä. Leo ei lähde ainakaan yleensä kovin kauas kuin ainostaan hajun perässä. Silloin sitä ei tietenkään kannata kutsua, vaan on mentävä perään. Ainakin tällä kerralla menetelmä osoittautui toimivaksi. Tietysti koemaasto oli osaksi senverran harvaa metsääkin, että näin suurimmaksi osaksi, miten ja missä koira liikkuu. Onnistuin jopa näkemään ainakin kerran, kun Leo sai hajun maalimiehestä. Sen taitaa Leon kohdalla nähdä parhaiten hännän asennosta. Ja kyllä se liikkuminenkin muuttuu vähän toisennäköiseksi, jollain tavalla määrätietoisemmaksi. Enivei, koe meni läpi ja saimme jokaisesta osiosta arvosana "erinomainen". Pakostikkin tulee sellainen olo, että olemme harjoitelleet oikeita asioita, palkkaus on saatu kuntoon ja olen oppinut luottamaan tuohon koiraan. En edes jännittänyt kokeessa oikeastaan ollenkaan. Kuopion viikon jälkeen pieni kolmen hehtaarin alue kolmen maalimiehen kera tuntui kakunpalalta. Varsinkin siksi, että etukäteen tosiaan tiesi, että alueella on se kolme ihmistä peitteeseen kääriytyneenä :)

Kuva juhannuslenkiltä. Menossa mukana Aatu, Sylvi ja Shiro



Tällä viikolla järjestin omalle ryhmälle sitten Hälytreenit (isolla Hoolla). Olin ehkä vähän liioitellut ja laittanut samaan treeniin aika monta hankalaa juttua. Ensinnäkin koko annettu alue ei rajautunut mitenkään kovin selviin maastokohtiin. Toisekseen alue oli aika hankala jakaa kahdelle koirakolle, koska mitään erityisiä jakoa helpottavia maastonkohtia ei ollut. Etsittävänä oli kaksi ihmistä, josta toisen olin laittanut alueen ulkopuolelle. Tarkoituksena oli, että koirakko olisi saanut lammen yli hyvät reaktiot etsittävästä ja he olisivat pystyneet sanomaan, että lammen vastaranta pitää tarkistaa. Toinen etsittävä oli kulkenut alueen läpi yhteen kulmaan ja jäänyt sinne. Koirakoilla pitäisi siis olla mahdollisuus nostaa jälki, mutta etsittävän pitäisi löytyä myös ilmavainulla.

Noh, treeni ei mennyt ihan putkeen. Lammen toisella puolella olevasta ihmisestä ei saatu kunnon reaktioita, koska tuuli tyyntyi melkein olemattomiin. Koira oli vähän nostellut nenää, mutta koiranohjaaja oli tulkinnut pienet nostelut siitä johtuviksi, että lammen vastarannalla oli myös rakennuksia. Toinen koirakoista oli reagoinut jälkeen, mutta ohjaaja ei ollut sitä huomannut tai osannut tulkita (jälkeenpäin treenin purussa sitten hoksasi, että koira oli tehnyt jotain siinä jäljen kohdalla). Alueen kulmassa oleva ihminen meinasi jäädä kokonaan löytymättä, koska kumpikin koirakko oli kuvitellut kulman olevan sen toisen koirakon aluetta. Tämä johtui siitä, että alue oli tosiaan hankala jakaa. Treenin lopuksi metsästä tuli kaksi turhautunutta koiranohjaajaa. Treenin purussa kumpikaan ei löytänyt oikeastaan mitään hyvää omasta toiminnastaan, eikä treenien suunnittelijakaan saanut oikein kiitosta. Seuraavalla kerralla taidan tehdä helpomman treenin. On totta, että vaikeitakin juttuja pitää treenata, eikä aina voi onnistua ja olla vaan kivaa. Mutta ehkä välillä olisi kiva kokea onnistumisenkin tunteita. Muuten tulee sellainen olo, että "ei me osata mitään, eikä me voida koskaan mennä hälytyksiin". Tässä kohtaa voisin vedota erään kurssikouluttajan sanoihin. Hänen mukaansa jos rupeaa tuntumaan siltä, että me osataan kaikki ja ollaan sairaan hyviä, niin kannattaa katsoa peiliin. Jos vielä senkin jälkeen on yhtä erinomainen olo, kannattaa myydä koko koira pois. Kukaan ei osaa kaikkea, eikä kukaan ole täydellinen. Tämän kyseisen kouluttajan tavoitteena oli pudottaa maan pinnalle kaikki. Ehkä munkin suunnittelema treeni oli sitten sellainen vähän samanhenkinen, tosin ainakin osittain tahattomasti.



Olen sitä nyt sitten tässä viimepäivinä miettinyt, että mistä tuo sitten johtuu, että toiset jatkavat tätäkin harrastusta vastoinkäymisistä huolimatta. En voi väittää, että minullakaan olisi aina ollut motivaatio ihan kohdillaan. Aina väilllä sitä on miettinyt ainakin Viivin kanssa, että viedäänkö me treeneissä vaan muiden aikaa, kun meistä ei koskaan kuitenkaan tule mitään. Aika sinnikkäästi olen kuitenkin ilmaantunu viikkotreeneihin ja muiden avustuksella oppinut harjoittelemaan niitä vaikeitakin asioita välttelyn sijaan. Ja tämä on sellainen asia, jossa ne treenikaverit ovat kullanarvoisia. Siis sellaiset, jotka sanovat melko suoraan. Ehkä en aina sillä hetkellä pysty ottamaan kritiikkiä vastaan oikealla asenteella, mutta ehkä yön yli nukuttuani olen monesti huomannut, että taisivat sanoa ihan aiheesta. Itse pidän hyvänä asiana, että minutkin välillä pudotetaan maanpinnalle, jos meinaa pissi nousta hattuun. Leon kanssa niin voisi käydäkkin, koska se on niin hyvä koira. Viivin kanssa ei ole juuri ollut sitä ongelmaa, että kuvittelisin meistä liikoja ;) Viivikin toimii omalla tasollaan hienosti, mutta on siinä paljon puutteita. Suurin osa varmasti ohjaajasta johtuvia. Ja ei tuosta Leostakaan voi tulla huippukoiraa ohjaajasta johtuen. Ehkä olen jollain tavalla vaan ylittänyt jonkun rajan. Olen päässyt siitä "Meistä ei ikinä tule mitään" -vaiheesta siihen "Jos harjoittelemme tarpeeksi, me opimme tämän" -vaiheeseen. Nykyään epäonnistuminen ei johda enää epätoivoon, vaan pikemminkin lisää treeni-intoa siinä mielessä, että päätän opetella senkin asian paremmin. Onko se sitten se, että kun on saavuttanut jonkun rajapyykin omasta mielestään, niin sen jälkeen pystyy mihin vaan, jos vaan jaksaa treenata. Ei minullakaan tietty joka päivä ole hyvä päivä. Kyllä välillä tulee sellainen olo, että hittoon koko koiraharrastus, koirat ja varsinkin yhdistystoiminta. Olenhan minäkin nainen ;) Tänään kuitenkin näillä fiiliksillä. Lupaan tulla tänne myös avautumaan, kun sattuu huono päivä kohdalle. Ei mene koko blogi liian siirappiseksi.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Miten me selvittiin tästä viikosta?

Nonni, nyt se Pelastusopiston kurssi on sitten käyty! Tuntuu, että asiat eivät ole vielä ihan jäsentyneet pään sisällä, mutta ehkä muutama pääpointti on löytänyt paikkansa. Tehokkuus ja nopeus olivat varmaan yksi tärkeimmistä Kuopiossa opetetuista asioista. Kun kyseessä on mahdollisesti ihmishenki, niin hidasteluun ei ole varaa. Toinen tärkeä asia oli se, että kun koulutetaan pelastuskoiraa, koesäännöt kannattaa unohtaa, koska niillä on loppuviimein aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Pelastuskoirakosta puhuttaessa on tärkeää, että koira osaa käyttää sekä maa- että ilmavainua ja että ohjaaja osaa lukea koiran reaktioita. Jopa ilmaisu on toisarvoinen asia, kunhan ohjaaja osaa lukea koiraansa. Viimeisen päälle tarkka jäljestäminen ei myöskään ole itsetarkoitus. Koiran pitää osata vaihtaa jäljeltä ilmavainuun, jos etsittävä löytyy sillä tavalla nopeammin. Se ei ole oleellista, että koira jäljestää mallikkaasti jäljen silmukat sun muut. Ohjaajalla on suuri vaikutus myös siinä vaiheessa, kun hän tekee etsintäsuunnitelman. Koiralle täytyy antaa mahdollisuus löytää etsittävä alueelta ja se tapahtuu huomioimalla tuulen suunta ja maaston muodot.

Mun ja Leksan oma huone

Paljon muutakin asiaa kurssilla tuli opittua, niistä ehkä tarkempi selonteko myöhemmin. Tärkeintä kai on, että yritän viedä tärkeimmät asia käytäntöön ja muutenkin "levittää tietoa kentälle" ;) Yksi juttu, joka kurssilla oli myös antoisaa, oli se koko muu porukka, erityisesti tietysti oma ryhmä. Sain melkoisen määrän uusia samanhenkisiä ystäviä ja tuttavia viikon aikana. Ihan ilman kommelluksia viikko ei tietenkään mennyt, mutta ryhmässämme suhtauduimme ongelmiin huumorilla. Ehkä se on parempi niin, kun ryhmä koostuu kuudesta naisesta. Viikko menee myös paljon helpommin oikealla asenteella, kuin että jos vanne puristaisi päätä maanantaista perjantaihin saakka. Ei me kuitenkaan ihan lekkeriksi lyöty, vaan otimme palautteet vastaan ja yritimme korjata ongelmakohtia. Tiistai-ilta menikin ajoharjoitteluradalla peruutellessa, kun yritimme porukalla löytää sen logiikan, millä peräkärry pakettiauton perässä kääntyy. Joillakin palaset loksahtivat paikoilleen paremmin kuin toisilla, mutta joka tapauksessa meidän auto ja koirakärri olivat loppuviikon särmänä rivin jatkona, eikä muiden tarvinnut odotella tiistaiaamun tapaan :D

Ryhmä 4

Samaan aikaan toisaalla... Viivi oli hoidossa koirattomalla kaverillani ja Peto sitten koirallisessa perheessä. Viivi-Vinkunen oli ollut rauhaton ensimmäisenä yönä ja valvottanut hoitajaansa. Sen jälkeen viikko oli sujunut melko hyvin. Ilmeisesti Viivi oli vaan haukkunut työpäivien aikana melko railakkaasti äänen käheydestä päätellen. Onneksi hoitopaikka oli omakotitalossa. Iso kiitos Suville ja Saagalle Viivin hoidosta. Ja oli se Suvin äitikin kuulemma käynyt Viiviä lenkittämässä välillä työpäivien aikana. Hän oli luonnehtinut Viiviä "kiltiksi koiraksi". Aika erikoista...



Pedon viikko ei ollut mennyt sitten ihan niin hyvin. Hyvää oli se, että Peto oli aikalailla välittömästi sulautunut talon koiralaumaan ja tullut toimeen kolmesta koirasta kahden kanssa. Huonoa oli se, että Peto ei ollut mitenkään pärjännyt työpäivien ajan yksikseen. Se on tuhonnut ulkotarhaa ja tunkeutunut häkistä ulos useammasta kohdasta. Aina kun yksi reitti on tukittu, Peto on keksinyt uuden. Kun ulkotarharatkaisua ei saatu toimivaksi, oli yritetty sitten sitä, että Peto saa olla kodinhoitohuoneessa isossa näyttelyhäkissä. Näin Peto näkisi muut koirat, mutta vaaratilanteita ei pääsisi vahingossakaan syntymään. Vaan tämä loogiselta ja järkevältä tuntuva ratkaisu ei toiminut. Peto oli repinyt hampaillaan metallisen näyttelyhäkin ja tunkeutunut siitä ulos ja kaiken päätteeksi ripuloinut lattialle. Ihan ehjin nahoin tuo projekti ei tietenkään ollut onnistunut ja nyt Petosella on naama ruvella. Lisäksi pikkumiehellä on antibioottikuuri päällä, diagnoosina stressiperäinen suolistotulehdus. Rassukka pieni! En arvannut, että Peto reagoi asiaan näin voimakkaasti. Kaikesta tuskasta huolimatta hoitopaikassa oli kuitenkin lopulta löydetty Pedolle toimiva tapa viettää työpäivät. Jutun juju oli se, että Pedon piti saada olla samassa tilassa jonkun toisen koiran kanssa. Kumpa olisinkin osannut sanoa tuon etukäteen! Harmittaa tietysti, että Peto-parka on joutunut kärsimään ahdistusta täysin asiantuntevasta hoidosta huolimatta. Jos tästä pitää jotain positiivista löytää, niin ainakin nyt osaan jatkossa ohjeistaa hoitopaikan, jos Petoa vielä joskus vien hoitoon. Kiitos ja anteeksi Anu ja Janne!


Tämän viikon saldona kertyi roppakaupalla uusia kokemuksia sekä emännälle että koirille. Lisäksi univelkaa varmaan satapata tuntia. Lauantai menikin hyvin pitkälti levätessä ja telkkua katsoessa. Sekä emännällä että koirilla. Tästä viikosta selvittiin kuin selvittiinkin, nyt sitten vaan katse eteenpäin muutamaa mukavaa ja jokusta ei-niin-mukavaa kokemusta rikkaampana.





*Lisään tähän näin jälkeenpäin (30.6.) vielä linkin yhden meidänryhmäläisen blogiin. Ja siellä Pelastusopiston "raporttiin": http://pslknlumo.blogspot.fi/2013/06/terveiset-pelastusopistolta.html *

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kesälomalla

Ensimmäinen lomaviikko on jo melkein purkissa, toinen vielä edessä. Loput lomasta on sitten heinäkuulla. Tällä viikolla on ohjelmaa riittänyt, mutta olen yrittänyt viedä koiriakin kunnon lenkeille. Pitäähän se niilläkin olla kesäloma :) Säiden puolesta viikko on ollut kyllä aika super. Yhtenä päivänä vähän satoi, mutta silloinkin sain ajoitettua lenkit sopivasti sateiden väliin. Itse en niin nauti kuumuudesta, eikä se koirillekkaan ole herkkua. Eli sadepäivä siellä ja toinen täällä ei meidän menoa hidasta, melkein päinvastoin.


Uimassa on käyty monena päivänä
Uusia reittejä tutkimassa




Huomenna onkin sitten edessä lähtö Kuopioon. Viivi ja Peto menevät hoitoon (kumpikin eri paikkaan... syystä että, tiedätte kyllä) ja Leo pääse mukaan kurssille. Vähän kyllä jänskättää. Mutta mua nyt jänskättää ihan kaikki. Pakkasin juuri kameran mukaan reissua varten. Toivottavasti ehdin ottaa edes muutaman kuvan.

Lisäys: "Havaittua selainta ei tueta, joten se ei välttämättä toimi oikein". Jep, huomasinkin jo...






keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Pedon uusi sänky


Onneksi Peto antaa minunkin nukkua sängyssään välillä ;) Petskunen on myös merkinnyt sängyn omakseen tekemällä petauspatjaan "pesän" itselleen. Minä typerys käänsin patjan toisinpäin. Katsotaan, mitä Pertti seuraavaksi keksii...