perjantai 28. helmikuuta 2014

Sitte rauhoitutaan

Tällä hetkellä ahdistus on jonkinlaisessa välivaiheessa. Peto on ollut tämän viikon työpäivät autossa parkkihallissa (Odottelen, että koska joku ilmoittaa johonkin eläinsuojeluun, että joku pitää koiraansa autossa päivät pitkät...). Keskiviikkona kävin eläinlääkärillä ja sain Petoselle rauhoittavat.  

Peto on tuntunut olevan tähän autoratkaisuun tyytyväinen. Se lähtee aamuisin innokkaasti mukaan ja päivällä vähintään yhtä innokkaasti pienelle kaupunkilenkille. Olen siis käynyt Pedon kanssa ruokapaussilla pienellä pisulenkillä päivisin. Joka kerta, kun olen tullut auton luo, Peto on nukkunut ihan tyytyväisennäköisenä autossa. Tänään perjantaina Peto ensimmäisen kerran vähän vinkui, kun jätin sen aamulla autoon. Leo ja Viivi ovat ilmeisesti suhtautuneet tähän järjestelyyn hyvin. Kun tulen töistä, kumpikaan ei ole haukkunut (siis sille, että tulen kotiin) ja sitruunapannoissakin on mömmöjä jäljellä. Ilmeisesti tyypit ovat siis nukkuneet tai ainakin olleet hiljaa työpäivien ajan.



Suunnitelma jatkuu nyt niin, että viikonloppuna harrastan jonkinlaista edestakaisin juoksemista asunnon ja... no jonkun välillä. Niin paljon kun nyt muilta menoiltani ehdin. Ensi viikolla rauhoittavat ovat ehkä ja vaikuttaneet, joten kokeilen jättää Pedon työpäiviksi kotiin. Yritän jollain konstilla saada selville, onko se ollut hiljaa. Siinä tulisi kaksi kokonaista työviikkoa sitten tällaista kokeiluvaihetta ja sen jälkeen mulla on talviloma. Olin ajatellut tehdä jotain kivaa talvilomalla, mutta varmaan juoksen sen koko viikon asunnon ja... no, jonkun paikan väliä. Sillä ajatuksella, että olen aluksi vähemmän aikaa pois kotoa ja pikkuhiljaa pidempiäkin pätkiä.



Rauhoittavia Peto saa nyt sitten vetää alkuun kaksi kuukautta tällä isommalla annostuksella. Sen jälkeen katsotaan, missä mennään. Kuulemma tuota rauhoittavaa voi koiralle antaa vaikka vuosikaupalla (toki annostusta pienennetään alun jälkeen), jos se vaan toimii. Nyt siis kaikki sormet ja varpaat ristiin!

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Voihan ahdistus!

Katsoin parhaaksi rauhoittua pari päivää, ennenkuin kirjoitan tänne mitään. Perjantaina kirjoitus olisi varmasti ollut aika synkkä...

Tuulikaapin ovenkarmia

Tuulikaapin ovi


Päätin kokeilla Pedon kanssa perjantaina häkittämistä. Sen ahdistus on nyt kasvanut jostain syystä ihan uusille käyrille, joten jotain oli pakko kokeilla. Epäilin, että häkittäminen ei toimi, mutta toivoin sen toimivan. Petohan kuitenkin usein nukkuu häkissä ihan oma-aloitteisesti, vaikka ovi on aukikin. Välillä Viivillä ja Pedolla on jopa vähän kisaa siitä, että kumpiko saa nukkua häkissä. Laitoin siis häkin oikein mukavaksi Petoa varten, laitoin Petosen aamulla häkkiin ja lähdin töihin toiveikkain mielin.

Kun tulin kotiin, kuuntelin ulkona, että asunnosta ei kuulu ääntäkään. Hyvä merkki. Kun sitten avasin ulko-oven, kuulin Pedon haukusta heti, että nyt on paniikki päällä ja kunnolla. Se haukkui ihan hysteerisenä. Menin melko ripeästi häkille ja totesin, että häkittäminen ei ollut toiminut. Tässä häkistä jälkien siivouksen jälkeen otettu kuva:


Laskeskelin tuossa, että Petsku oli saanut irrotettua päivän aikana 7 tai 8 tuollaista pystyrautaa. Peto ei näyttänyt kärsineen kovin suuria vaurioita. Ikenet tietysti olivat aika punaiset ja ärtyneet, mutta en löytänyt suusta haavoja.

Aika epätoivoinen olo tuli kyllä. Tämä oli listallani jo aika siellä loppupäässä, kun ajatellaan käytettävissä olevia keinoja. Olen selvitellut Vaasassa olevia koirien päivähoitopaikkojakin, mutta mun palkalla ei makseta semmosia summia, mitä ne maksaa. Enkä tiedä, miten Peto sopeutuisi mihinkään vieraaseen paikkaan muutenkaan. Lisäksi jonkun pitäisi olla sen seurana oikeastaan koko ajan. Olen lueskellut ohjeita, että miten eroahdistuksen voisi saada koulutettua pois. Vaan eipä onnistu sellaisetkaan prosessit näin töissäkäyvältä yksin asuvalta ihmiseltä. Melkein jo varasin Petoselle  lopetusajan :´(

Nyt kun olen vähn rauhoittunut, niin päädyin kuitenkin toiseen ratkaisuun. Otan huomenna Pedon työpäivän ajaksi autoon ja soitan eläinlääkärille ajan. Kokeillaan jotain reseptillä saatavaa rauhoittavaa lääkettä nyt vielä. Vaikka eipä sekään taida olla sellainen ratkaisu, jolla tämä asia ratkaistaan lopullisesti. Ainakin sillä voisi saada lisäaikaa miettiä muita mahdollisuuksia. Tuo haihdutin saa olla seinässä edelleen ja lisäksi askartelin-paskartelin vähän tuulikaapin oveen juttuja. Peto on hyppinyt työpäivien aikana oveen ja saanut aikaan kunnon ryminän. Ainakaan sellaista meteliä ei nyt enää saa aikaan, koska teippailin oveen huovan paloja:







Mietin vieläkin, että mikähän tuon Pedon tällä kertaa ajoi tähän tilaan? Olen siinä käsityksessä, että se oli jo välillä melko rauhallinen, eikä haukkunut ainakaan ihan häiritsevissä määrin (yhden naapurin mukaan). Ehkä se oli joku lumiaura tai muu työkone. Tai sitten se oli se, että minulla oli normaalista poikkeavaa menoa parina päivänä. Oli mikä oli, sille ei voi enää mitään. Tätä eroahdistusta lukuunottamatta Peto on kuitenki mitä ihanin pikkukoira. Eilen se oli vauvakutsuillakin lapsilauman siliteltävänä, eikä Petskua jännittänyt se pätkääkään. Lapsien ikähaarukka oli n. 1,5-vuotiaasta 3-vuotiaaseen, eli kaikki eivät silitelleet ihan oppikirjan mukaan. Siitäkin huolimatta Peto oli ihan rauhassa ja nätisti. Muita koiriani en olisi uskaltanut viedä tuohon tilanteeseen, eli Peto on tosiaan aikamoinen luottokaveri joissain tilanteissa. Pakko kai tässä on vaan yrittää keksiä ratkaisuja, että Peto sopeutuisi tähän nykyiseen elämään.

Petsku-Patsku tänään

torstai 20. helmikuuta 2014

Etsimistä

Kätevästi tässä helmikuun aikana sattui tulemaan peräkkäin kolme vähän erilaista hakutreenikertaa. Aluksi oli rakennusetsintää pelastuslaitoksen väestösuojassa, sen jälkeen rakennusetsintää VSPH:n hallilla (vanha sokeritehdas) ja kolmantena etsintää Agrimarketin pihapiirissä. Kun tämmösistä vähän samantyyppisistä pienemmällä alueella tarkemmin tehvävistä etsinnöistä tuli toistoja vähän enemmän, niin jonkinlaista kehittymistäkin oli nähtävillä Leon kohdalla. No, kyllä ohjaajakin taisi jotain oppia...

Ensimmäinen rakennusetsintä oli melkoista kaahaamista. Leo vaan suti mennessään ja juoksi ensin kai jokaisesta etsittävästä ohi. Toisella kerralla meno oli jo vähän rauhallisempaa, tosin vauhtia olisi saanut edelleenkin olla vähemmän. Etsittävistä ei menty ohi enää niin paljon. Tämä kolmas kerta oli sitten paras tähän mennessä. Aluksi Leksalla oli jälleen vauhtia vähän liikaa, mutta kun itse yritin rauhoittaa ohjaamistani, niin Leokin vaihtoi ihan raville ja katsoi rauhassa jokaisen kolon. Täytyy opetella Leon kanssa enemmän kropalla ohjaamista, koska sanallinen ohjaaminen aiheuttaa ryntäilyä. Jos vähänkin kutsun Leksaa ja osoitan kädellä johonkin suuntaan, niin Leo kääntyy salamannopeasti ja rynnii hirveää vauhtia osoittamaani suuntaan. Maastossa se ei haittaa niin paljon kuin pienemmissä tiloissa. Toki Leo saisi maastossakin mennä vähän rauhallisemmin. Eli meillä taitaa olla nyt Leksan kanssa treenattavien asioiden listalla: Leolla haukkuilmaisu niin, että etsittävää ei tökitä ja minä opettelen ohjaamaan Leksaa enemmän oman kropan liikkeillä.



Viivin kanssa keskityn kevään aikaan varmaankin siihen hallintaan ja esine-etsintään. Jos meillä on jotain erikoistreenejä, kuten rakennuksia tai taajamaa, niin Viivinkin saa etsiä. Sanoisin kuitenkin, että sen maastoetsinnät ovat aika pitkälti etsitty. Viivi on nykyään metsälenkeilläkin semmonen jaloissapyörijä, että eipä siitä taida olla oikein enää isommille alueille etsimään. Jos Viivin oleminen ja eläminen ei tuosta piristy, niin voin jopa viedä sen eläinlääkärille tarkastettavaksi. Jotenkin tuntuu, että Viivi on nykyään aika usein kipeän oloinen ja kärttyinen. Lenkeilläkin sitä saa välillä melkein vetää perässä. Seurailen tilannetta.

Viivin maja


Petsku-patsku elelee siinä arjessa mukana. Se on nyt jostain syystä ollut taas stressaantunut normaalista elämästä. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että olen viimeisen viikon aikana tehnyt kaksi normaalista työpäiväarjesta eroavaa päivää. Jos stressaantuminen johtuu ihan vaan siitä, niin vähän hankalaksi käy elämä sen kanssa. Väkisinkin elämässä tulee päiviä, jotka eivät mene täysin normaalin rutiinin mukaan. Ja jos koiralla menee siitä kuppi nurin, niin ei se oikein toimi. Ei oman elämän kannalta, eikä kyllä sen koirankaan elämän kannalta, jos sen pääkoppa ei kestä mitään. Kärsiihän Peto itsekin siitä, että se huhtoo kotona tuntikaupalla sen vuoksi, että lähdin töihin normaalista poikkeavaan aikaan, tai jouduin lähtemään johonkin muualle kuin töihin. Hain nyt kuitenkin DAP-hahduttimeen taas uuden säiliön, jos se auttaisi. Mutta kyllä tässä alkaa keinot loppumaan, jos mikään toimenpide ei johda siihen, että Peto pysyisi kasassa pysyvästi :( Muutostakin on jo nelisen kuukautta aikaa, joten kyllä Pedon pitäisi olla jo sopeutunut uuteen asuntoon ja sen ääniin. Ilmeisesti kyse ei nyt ole asunnosta, eikä mistään äänistäkään, vaan metelöinti johtuu jostaikin muusta ahdistuksesta. Mietin vaan, että eikö se siellä edellisessä asunnossa metelöinyt, vai oliko siellä vaan sellaiset naapurit, jotka olivat pääosin samaan aikaan töissä, kun minäkin? Tässä naapurustossa kun asuu myös vuorotyöläisiä. No, ei kai se pohtiminen nyt auta. Pakko ottaa kai kaikki mahdolliset keinot käyttöön ja jos sekään ei auta, niin...

lauantai 8. helmikuuta 2014

Keulimista

Treenailenko jotenkin liian vähän nykyään Leon kanssa, vai mistä tuo sen treeneissä keuliminen mahtaa johtua? Tällä viikolla on menty lujaa sekä rakennusetsinnässä että tokossa.



Maanantaina pääsimme pelastuslaitoksen kellariin väestönsuojaan treenailemaan. Mulla oli molemmat koirat mukana. Ensimmäisellä kierroksella otin molemmille samat piilot ihan vaan nähdäkseni, miten eri tavalla Viivi ja Leo toimivat. Viivi meni rauhallisemmin, eikä kaahannut piilojen ohi niin pahasti. Ensimmäisestä se meni muutaman metrin ohi, iski jarrut pohjaan ja palasi takaisin. Toinen piilo oli selvästi vaikea. Maalimies oli piilossa kerrossängyn ylemmässä sängyssä, mutta Viivi päätti haukkua vastakkaisella seinällä olevaa rullakkoa, joka oli täynnä makuupusseja. Ja siitähän Viivi ei sitten päässyt irti kovin helpolla. Nostin Vinkua jopa pari kertaa, että "kato nyt, ei täällä ole ihmistä". Ja kun laskin sen takaisin maahan, haukkuminen jatkui. Ohjasin sitten Viivin kokonaan pois siitä huoneesta ja sanoin, että palaamme sinne hetken kuluttua. Siinä välissä Viivi löysi sermin takana istuvan ihmisen ja tarkasti loput tilasta. Palasimme makuuhuoneeseen ja sama makuupussien haukkuminen jatkui... ja jatkui... ja jatkui. Ohjasin sitten Viivin useammankin kerran kiertämään huonetta uudelleen seinänvieriä kiertäen. Pari kertaa se vielä palasi makuupusseille, mutta jossain vaiheessa se sitten keksi, että ehkä yläsängyssä on joku. Siinä vaiheessa olin kyllä jo pyytänyt maalimies roikottamaan toista kättään laidan yli. Leon kanssa kuvio toistu melko samana sillä erolla, että se meni varmaan 10 - 15 metriä ekasta piilosta ohi ennen kuin löysi jarrut. Makuupusseja haukuttiin paljon sinnikkäämmin, eikä Leon päähän mahtunut kyllä mitään muuta ajatusta. Vaikka ohjasin sen seinänvierille, se eteni aina niille makuupusseilla haukkumaan. Ei auttanut, vaikka annoin sen välillä jo haukkua arviota jotain 100 haukkua siinä toivossa, että se itse jossain vaiheessa ymmärtäisi lopettaa ja etsiä muualta. Rullakkoa koitettiin siirtää huoneessa toiseen kohtaan, mutta ei auttanut sekään. Leo oli päättänyt haukkua niille makuupusseille ja piste. Lopuksi rullakko vietiin kokonaan pois huoneesta ja vasta sitten Leo ymmärsi etsiä tarkemmin. Löytyihän se maalimies sitten, kun vähä malttoi keskittyä.

Toisella kierroksella otin molemmille sellaisen harjoituksen, että en tiedä montako maalimiestä alueella on, enkä tiedä piiloja. Lisäksi sammutettiin valoja vähän enemmän. Viivin kanssa mokasin niin, että en päästänyt sitä yhdelle piilolle, vaikka se merkkasi selvästi. Ajattelin, että se haistaa jotain sen väestönsuoja ulkopuolella, kun se pyrkii ovelle. Mutta maalimies olikin laitettu heti sen oven taakse, josta tultiin sisään. Jep, menin helppoon ;) Muuten Vinkula teki kyllä mielestäni hyvin töitä.

Leon kanssa homma menikin melkoiseksi roiskimiseksi, kun Leksa suditteli menemään. Kun on pakko mennä aina kovaa ja sitten kun haistaa jotain, niin pitää kääntyä niin nopeasti, kun pystyy. Niin sutiihan siinä. Kävin alueen läpi ja ilmoitin iloisesti, että nyt on tutkittu kokonaan, eikä alueella ole enempää ihmisiä piilossa. Niin olihan siellä sittenkin yksi. Se oli sellaisessa vessassa, jossa Leo oli kyllä käynyt, mutta ilmeisesti liian hätäisesti sielläkin. Eikä Leo meinannut haistaa ihmistä, vaikka käskin sen vessaan uudelleen. Leon piti melkein törmätä siihen ihmiseen, ennen kuin etsittävä löytyi. Että jos viimetreeneissä luotin koiraan liian vähän, niin nyt luotin sitten liikaa. Tilana tuo vessa oli joillekkin muillekkin koirille hankala ilmeisesti ilmastoinnin ja viemäröinnin vuoksi. Mielenkiintoinen tila ja harjoitus kyllä, vaikka itseäni jäikin potuttamaan oma toiminta. Kaikki tekemäni virheet olivat sellaisia, joita mulle ei pitäisi tulla. Koska sata kertaa on kuitenkin kerrottu, että rakennukset pitää aina katsoa tarkasti, jokainen koppi ja kaappi. Vaikka onkin koira käytössä. Että semmosta.



Perjantain tokotreeneissä keulimisteema vaan jatkui. Leolla oli taas niin hemmetisti vauhtia ja intoa. Seuraamisessa oli niin kova kontakti, että Leo vähän poikitti mun edessä. Astuin vahingossa sen jalalle useammankin kerran ja siitähän Leon kierrokset vaan nousi. Haukkumista tuli joka välissä, mikään ei onnistunut. Merkille mentiin haukkuen, samoin ruutuun. Hyppy meni myös haukkuen. Mulle tuli jo niin epätoivoinen olo, että polvistuin maahan ja painoin otsani hallin mattoa vasten. Minkälainen harjoitus mun pitää tuon koiran kanssa tehdä, että edes joku asia onnistuisi... Sain sitten lopuksi lähetettyä Leon yhden kerran merkille niin, että se ei haukkunut. Jee! Sen jälkeen vein lelun ruutuun, vein Leon merkille ja lähetin siitä ruutuun. Se meni hiljaa, luojan kiitos. SAIN lopettaa treenit siihen. Eipä mennyt muillakaan treenit ihan putkeen eilen, että jaettu tuska on pienempi tuska. Tai jotain. Seuraaviin treeneihin pakkaan varmaankin treenikassiin itselleni jotain rauhoittavia ja koiralle vain ruokapalkkaa. Tuon lelun kanssa tuntuu menevän tällä hetkellä kyllä niin överiksi.

Vauhdikkaiden treenien lisäksi meidän viikkoon on kuulunut sitten vaan normaalia olemista. Lenkkeilyä ja nukkumista pääasiassa, Petokin on ollut normaaliin malliin menossa mukana. Olen ollut itse ihan hermona ja väsynyt, mutta eiköhän se tästä taas tasaannu ajan kanssa. Välillä sitä vaan ihmisen elämässä tapahtuu sellaisia asioita, jotka vie voimavaroja enemmän. Tällä kerralla voimat vei suru-uutinen. Mutta elämä jatkuu, vaikka jälleen yksi aikakausi elämässä päättyikin.


maanantai 3. helmikuuta 2014

Vatipäät

On nämä mun haukut kyllä melkosia tohottajia, jokainen omalla tavallaan. Viivillä on ne omat häröilynsä, mutta kyllä Petokin osaa. En sen edesottamuksista täällä avaudu kovin usein, koska Viivin tempaukset jättävät kaikki vähäpätöisemmät hörhöilyt varjoonsa.



Pedon riemulla ei ole kertakaikkiaan oikein mitään rajaa, kun tulen töistä (tai oikeastaan ihan mistä vaan) kotiin. Se hyppii ilmaan, näykkii käsiä ja sitten yrittää etsiä jonkun lelun, jonka kanssa juosta ympäri asuntoa. Kun pisuasiat on hoidettu, alkaa yleensä jonkinlainen kuntopiiri. Peto hieroo mahaansa mattoon, Viivi selkäänsä. Leo ei voimistele, mutta se saattaa kannustaa kavereita äänihaukotuksilla. Semmosella moouumouumoumou-äänellä. Ja yhtäkkiä kaikki kolme pötkähtävän makuulle ihan coolina. Jos töissä on ollut vähän raskaampi päivä, niin yleensä olen unohtanut sen tähän mennessä. Ei nuo kaikki Pedonkaan jutut kuitenkaan aina naurata. Kyllä se edelleen kuulemma haukahtelee joinain päivinä vähän enemmän kuin toisina. Viimeviikolla se olis keskviikkona metelöinyt vähän enemmän ja myös kuorinut taas vähän maalia tuulikaapin ovesta. En kertakaikkiaan keksi, miksi se joinain päivinä on ihan rauhassa ja toisina sitten taas ei. Yritän tehdä aamurutiinit aina samalla tavalla ja lähteä kotoa samojen saatesanojen kera. Ainut juttu, joka viimekeskiviikkona poikkesi muista päivistä oli se, että olin vaihtanut työvuoron noin tuntia aikaisempaan. Eli lähdin hieman eri aikaan kuin muina päivinä. En sitten tiedä, menikö lille-killen polla siitä sekaisin. Kai sitä kuitenkin täytyy vaan olla tyytyväinen tähän, että Peto on suurimman osan ajasta kunnolla. Olisi vaan kiva tietää, voisinko jotenkin välttää nuo satunnaiset mölyapinapäivät. Vai johtuukohan se möykkääminen jostain sellaisesta asiasta, jolle en vaan voi mitään? Tämä jää ehkä ikuiseksi mysteeriksi...

Petsku lämmittelee yhtä tassua kerralla


Leo se osaa myös hörhöillä. Lenkeillä se pullistelee nykyään sillä tavalla ihan riittävästi ja vähän ylikin niille vastaantuleville koirille. Ja jos sitten minulla menee hermo, niin Leo yrittää hyvitellä härväämällä kaikkien remmit solmuun ja astumalla Viivin päälle. Jos metsälenkillä Leolle heittää keppiä, niin pitää valita joku pienehkö keppi. Muuten se juoksee keppi suussa mun ohi ja keppi kolahtaa sääreen. Tai sitten pitää varoa, että se ei sohi Viivin tai Pedon silmää puhki siinä riekkuessa. Tokotreeneissä meinasin ottaa viimeviikolla tunnaria, mutta en sitten viitsinyt. Leolla oli vähän liikaa kierroksia siihen liikkeeseen. Siellä se hohotti menemään niin, että kieli roikkui melkein polvissa. Piti sitten tehdä vähän aiottua parempi jäädyttelilenkki. Ja tämä vain siksi, että monena päivänä oli niin paljon pakkasta, että lenkit jäivät normaalia lyhyemmiksi. Että hohotihoo vaan. Tehtiin sitten luoksetulon pysäytyksiä, seuraamista ja vähän merkkiä. Siinähän juoksi ja palkkansa kanssa vielä muutaman kierroksen lisää.

Tämmönen kävelee joskus mun takana lenkillä


Aika usein mua raivostuttaa tuo noiden hohottaminen, mutta viimeaikoina se on kyllä naurattanut enemmän. Yhtenä päivänä jopa yhdyin Viivin lenkillelähtöhärdelliin juoksemalla sen kanssa edestakaisin eteisessä. Ajattelin, että jos matkisin sitä, niin se tajuaisi, miten naurettavalle se homma näyttää ;) Ei se tajunnut...