Viime viikolla ajattelin ottaa Leksasta ja Viivistä jonkun kivan kuvan sohvalla. Pyysin Leksaa hyppäämään sohvalle... se ehti hypätä kolmesti sohvalle ja alas, sutia laminaatilla, juosta lelulaatikolle ja tuoda minulle lelun. En ehtinyt kieltämään, kun naurattikin niin pirusti. Siinä se sitten tyrkytti leluaan korvat pyörien. En oikein nyt keksi, miten tuota hönöä voisi aktivoida, kun se tekee kaiken nyt oikein ekstratäysillä. Maahan en voi käskyttää ollenkaan, koska Leo syöksyy sellaisella vauhdilla, että matot vaan lentelee. Ja sillähän oli siis siinä rintakehässä se ruhje. Pari kertaa se on hieman ontunut etujalkaansa siitäkin huolimatta, että ollaan yritetty olla rauhassa.
Yhtenä päivänä keksin, että ostan koirille oikein kunnon luut jyystettäväksi. Siinä sitä energiaa kuluu, mutta kroppa ei ole kovilla. Sinänsä idea oli ihan hyvä, Leo oli luun työstämisen jälkeen oikein tyytyväinen oloonsa. Mutta ne seuraamukset... Tiesin kyllä jo ennestään, että noin ison luun syömisestä seuraa se, että tavaraa tulee ulos myös toisesta päästä. Yllätys oli kuitenkin käsinkosketeltava, kun töistä kotiin tullessa ne tuotokset olivatkin sängyn päällä. Pyykkikone sai laulaa heti pari päivää, mutta nyt on raikkaat petivaatteet. Tuotoksia siivotessa en jaksanut edes olla vihainen, nauratti vaan se sonnan luominenkin.
Kun nyt luen tätä omaa kirjoitusta, niin huomaan nauraneeni joka asialle. Ja niin mä kai aika paljon teenkin. Paitsi aina joskus menee hermo. Mutta hermoaminen on raskasta, nauraminen on kivempaa. Ja mikäs tässä on naureskellessa, kun sattuu omistamaan kaksi melko hauskaa koiraa <3 <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti