Ryhmäkatselmus 2011

Suomen Pelastuskoiraliitto järjestää kerran vuodessa Ryhmäkatselmuksen, joka "on hälytystehtävissä palvelevien pelastuskoirien ja pelastuskoiraohjaajien taitotason testaustapahtuma". Meidän yhdistyksestä ei ole ollut joukkuetta katselmuksessa sitten vuoden 2004. Itse en ollut tuolloin vielä edes toiminnassa mukana. Tänävuonnakaan emme saaneet kokonaista joukkuetta omasta yhdistyksestä kasaan, mutta onneksemme OSE:ssa oli sama tilanne. Laitoimme hynttyymme yhteen ja saimme kasaan joukkueellisen ainakin melkein hälykoiria ja ihmisiä. Viimemetreillä kuitenkin porukastamme jäi pari osallistujaa pois, joten lähdimme katselmukseen vähän vajaalla joukkueella. Siihen päälle sain vielä itse flunssan juuri lähtöä edeltävänä päivänä. Päätimme kuitenkin lähteä sillä periaatteella, että teemme tehtävät jaksamisen mukaan ja jätämme sitten vaikka tehtäviä väliin, jos paukut loppuvat. Lopulta kokoonpanomme oli ryhmänjohtaja (jolla ei ollut kokemusta ryhmänjohtajana toimimisesta), Viivi ja minä (jolla oli eniten kokemusta, olenhan ollut mukana kokonaista kahdessa vai kolmessa hälytyksessä), Siiri ja Anni (koiralla ei kaikkia kokeita vielä suoritettuna, Anni ei ole tainnut olla yhdessäkään hälytyksessä) sekä Metka ja Jenni (koira suorittanut juuri kokeet, mutta kummallakaan ei taida olla takana hälytyksiä). Tällä kokoonpanolla suoritimme sitten kaikki rastit ainakin osittain. Mikään tehtävistä ei mennyt kirkkaasti läpi, mutta saimme kaikki ainakin rutkasti kokemusta ja jokainen löysi useammankin asian, joita pitää omalla kohdallaan treenata lisää. Onnistunut reissu siinä mielessä, että saatiin sitä, mitä lähdettiin hakemaankin: uusia kokemuksia sekä tietoa omista heikkouksista ja vahvuuksista.

Vanha kuva, ei katselmuksesta. Mikään kuvista ei ole sieltä.

Perjantaina oli tervetulijaispuhe ja tapahtuman suojelijan, eli Elisabeth Rehnin tervehdys. Rouva ministeri kätteli jokaisen osallistuja ja rapsutteli koiria. Viivi vähän missasi kansakuntamme yhden merkkihenkilön tapaamisen, koska katseli lähinnä maisemia, kun rouva ministeri halusi silittää neitä. Heti perjantain ja lauantain välisenä yönä tuli ensimmäinen "hälytys" vähän sen jälkeen, kun porukka oli päässyt nukkumaan pystyttämiinsä puolijoukkuetelttoihin Upinniemessä. Herätyksen jälkeen oli vartti aikaa olla tien vieressä täydessä varustuksessä kyytiä odottamassa. Kyyti oli sitten peräkärry henkilöauton perässä. Siihen sitten kapusimme yhdeksän ihmistä koirineen. Kyllä, siis myös Viivi oli kyydissä, eikä sanonut mitään muille koirille. Neitikoiralla oli myös hälytysvarustus päällään, joten Viivi haisteli koko matkan vaan metsäänpäin pieni nenä tuhisten. Olimme etukäteen päättäneet, että jos yöllä tulee hälytys, minä pysyttelen pois metsästä ja säästän voimiani lauantaita varten. Niin jäin Viivin kanssa sivummalle tehtävänannon ajaksi. Toisesta ryhmästä tultiin sitten kysymään, että löytyisikö meiltä ylimääräistä suunnistajaa. Joku vinkkasi minuunpäin ja niin sain kartan käteen, en ehtinyt juuri kissaa sanomaan, kun löytiin käteen toinen kartaa ja pyydettiin piirtämään kartamme oma alue, joka on numero 7. Kun minulle kerrottiin, kenelle menen suunnistamaan, kerroin koirakon ohjaajalle, että olen flunssassa ja suunnistan jaksamiseni mukaan. Ohjaajalle tämä oli ok, joten taas peräkärryn kyytiin ja viemään omaa koiraa takaisin autolle nukkumaan. Pimeässä suunnistaminen meni omasta mielestäni aika hyvin. Menimme koirakon kanssa vähän rauhallisempaa vauhtia ja jaksoin rämpiä aika hyvin. Aika loppuvaiheessa koira kuitenkin sai hajun ja lähti aika kauas melkoisella vauhdilla. Menimme perässä puolijuoksua. Tuon spurtin jälkeen minun oli ilmoitettava, että koirakon olisi parempi saada uusi suunnistaja. Sanoin, että juokseminen oli tähän oloon vähän liikaa ja että jos jään jatkamaan, minusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Pääsin sitten huilimaan ja koko suuretsintä päättyi muutenkin pian sen jälkeen. Oma kokemus tästä tehtävästä oli se, että uskaltaisin lähteä pimeäänkin suunnistamaan varsinkin, jos alueesta on kunnollinen kartta. Meillä oli aika selvärajainen alue ja karttakin oli tosiaan kunnon suunnistuskartta. Myös parini oli kokenut ja hyvällä suuntavaistolla varustettu. Hänellä tuntui olevan myös aikamoinen valokuvamuisti, koska hän tuntui tietävän aina, missä kohdassa aluetta olemme menossa. Ja minulla oli muuten uusi superlamppu, jonka ostin juuri viimeviikolla ihan katselmusta varten. Hyvä ostos! Senverran tuli silloin yöllä katsottua aluetta kartalta, että osasin paikallistaa sen Kansalaisen kerttapaikasta. Tässä aluetta. Meidän alue oli Mustalammen koillispuolella. Oli muuten ainakin pimeässä todella kaunis paikka. Jyrkänteitä todella oli ja alueella liikkuminen piti suunnitella aikalailla niiden mukaan. Tuonne jos pääsisi vielä joskus valoisalla katsomaan paikkaa.

Hälytyksen jälkeen jäikin sitten kokonaiset pari tuntia aikaa nukkua ennen aamuherätystä. Siitä se sitten lähti taas vauhtiin. Aamupalan jälkeen autoihin ja Kirkkonummen keskustaan. Katselmuksessa on ajatuksena, että ryhmät eivät etukäteen tiedä tehtäviä. Ryhmänjohtajalla annettiin vaan aina kirjekuori, jossa oli osoite ja aika, mihin mennessä pitää olla perillä. Perillä ohjeistettiin, että täysi hälytysvarustus päälle ja kaikki ryhmät jonoon koirineen. Sitten kerrottiin, että menemme esittäytymään Kirkkonummipäiville (vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan). Siellä sitten oltiin näytillä rivissä ja jokainen ryhmä kävi vuorollaan edessä pyörähtämässä. Viivikin oli taas ihan fiksusti, eikä rähissyt kenellekään, vaikka ympärillä oli kolmisenkymmentä koiraa ohjaajineen + Kirkkonummipäivien yleisö. Jälkeenpäin kuulimme, että yleisössä oli aiheuttanut eniten ihailua ja hämmästelyä juuri kaikkien koirien rauhallinen ja fiksu käytös.

Näytöksen jälkeen ryhmänjohtaja sai taas uuden kuoren ja lähdimme Ericssonin tehdasalueelle. Siellä pääsin Viivin kanssa toiseksi koirakoksi isoa hallia tarkistamaan. Emme saaneet hallin pohjapiirrosta etukäteen, vaan menimme toisen ryhmän kanssa halliin katsomaan, miltä siellä näyttää. Päädyimme siihen, että me (eli minä, Viivi ja suunnistajamme) lähdemme ulkokautta katsomaan, jos halliin pääsee sisälle rakennuksen toisestä päästä. Lähtisimme sitten sitä kautta toista koirakkoa vastaan. Noh, sisälle ei päässyt toisesta päästä, emmekä sitten ehtineet juurikaan mitään etsimään, kun se toinen koirakko jo löysi kadonneen hallista. Vein pikaisesti Viivin autoon ja lähdimme auttamaan toista partiota löytyneen kanssa. Meille jäi sitten tehtäväksi opastaa "ambulanssimiehet" tajuttoman uhrin luo. Muut koirapartiot etsivät toista kadonnutta tehdasalueen pihapiiristä ja lähialueilta. Sieltä se toinenkin kadonnut sitten löytyi ja saatiin "ambulanssiin". Siihen päälle palautekeskustelut ja seuraava kirjekuori käteen.

Seuraava rasti oli maastotehtävä ja minut päätettiin jättää ryhmänjohtajaksi, ettei tarvitse rämpiä kipeänä pitkin metsiä. Ennakkotietona oli, että hukassa on kaksi naista, jotka ovat olleet edellisenä iltana juopottelemassa varusmiesten kanssa. Suht nopeasti ensimmäinen nainen löytyi ja siinä vaiheessa meidän ryhmällä meni vähän pakka sekaisin. Löydetty oli kuulemma todella aidonnäköisesti meikattu sen näköiseksi, että hänet on raiskattu ja hakattu puolikuolleeksi. Lisäksi etsittävä oli ollut jonkun jyrkänteen alapuolella luonnottamassa asennossa ja "tajuttomana". Itse olin auton vieressä radiopuhelimen kanssa ja kyselin vain partion sijaintia ja että mitä siellä tapahtuu. Suunnistaja lähti sitten "ambulanssimiehiä" vastaan ja opastamaan heitä uhrin luo. Pienen suunnistusvirheen vuoksi tähän meni niin paljon aikaa, että emme ehtineet käymään aluetta loppuun. Toinen uhreista olisi ollut kuulemma lähellä ensimmäistä uhria, mutta häntä partiomme ei ehtinyt löytämään, koska tehtävärastin aikaraja tuli vastaan. Tässä kohtaa ryhmällämme oli koko reissun rankin hetki. Väsymys ja epäonnistumisen tunne yhdistettynä etsityn kunnon aiheuttamaan järkytykseen sai aikaan pienen hajoamisen. Itse olin ollut vain radiopuhelimen päässä auton vieressä, joten oli aika hyvässä kuosissa. Onneksi tässä välissä oli sitten päivän lounastauko, joten ryhmämme sai itsensä hyvin koottua seuraavaa tehtävää varten. Ehdimme lounastauolla myös kertaamaan siihen mennessä saatuja palautteita ja suunnittelemaan, miten toimimme jatkossa paremmin.

Seuraava tehtävä olikin joen varrella. Koska ryhmässämme oli vähän vähemmän jäseniä ja yksi uimataidoton, jouduimme tekemään vähän ehkä heikon suunnitelman alueen läpikäymiseen. Toinen koirapartio lähti kanootilla käymään läpi joen vastarantaa ja minä Viivin ja suunnistajan kanssa sitä rantaa, johon olimme saapuneet. Jouduimme odottamaan aika pitkään, että kanoottipartiomme pääsee lähtemään, koska meidän piti lähteä tuulen suunnasta johtuen vasta kanoottipartion jälkeen. Pienen odottelun jälkeen "johdosta" tuli tieto, että toisesta etsittävästä on näköhavainto ja meidät lähetettiin havainnon alueelle maastoetsintään. Kävelimme sitten rauhallisesti Viivin ja suunnistajan kanssa havaintopaikalle ja matkalla Viivi löysi yhden ihmisen. Se ei ollut kuitenkaan etsittävä, vaan joku ulkopuolinen. Ehkä kävelimme vähän liiankin hitaasti, koska aika loppui ennenkuin löysimme toisen etsittävän. Kanoottipartiomme oli löytänyt toisen uhrin silläaikaa, kun me kävelimme meille annettua kohdetta kohti. Viivi teki kyllä ihan hyvin töitä ja jäljestelikin aika tavalla matkalla kohteeseen. Varmasti alueella oli ollut ennen meitä jo monta partiota aikaisemmin ja Viivi haisteli niitä jälkiä. Olimme jo aika lähellä etsittävää, kun aikaraja tuli taas vastaan. Viivi sai pikaisesti käydä haukahtamassa etsittävällä (joka näytettiin meille). Mukana ollut testaaja oli sitä mieltä, että annetaan koiran tehdä löytö, vaikka aika jo loppui. Puolijuoksua takaisin lähtöpaikalla loppupalautteeseen. Se puolijuoksu oli taasen omalle kunnolleni vähän liikaa, pihisin ja hikoilin kuin pieni sika auton vieressä. Tästä rastista saimme vähän pyyhkeitä, kun lähtömme kesti niin kauan. Suunnitelma ei myöskään ollut paras mahdollinen, mutta sen tiesimmekin. Olosuhteiden pakosta päädyimme vähän heikkoon etsintäsuunnitelmaan. Muuten yhteistyömme oli kuulemma toimivaa. Itse olimme tyytyväisiä suoritukseemme, joka oli ehkä jotain 100-prosenttinen parannus edelliseen suoritukseen nähden.

Meidän päivän viimeinen rasti oli suunnistusrasti. Jäin ryhmänjohtajan kanssa autoille huilimaan, koska maasto näytti aikamoisen vaativalta. Jenni ja Anni lähtivät sitten intoa puhkuen juoksemaan suunnistusrastilta toiselle. Rasteilla oli kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sitämukaa, kun niitä minulle maastosta ilmoitettiin. Siinä odottaessa otimme Viiville yhden helpon löydön autojen vierellä ja kunnon haukutuksen maalimiehellä. Kun innokkaat suunnistajamme tulivat takaisin, myös Metkalle otettiin pieni palauttava treeni autojen vierellä. Siirille ei tarvinnut tehdä palautustreeniä, koska se oli saanut tehdä löydön jokirastilla. Viimeinen kirje avattiin ja siellä oli ajo-ohje seuraavan yön yöpymispaikkaan. Jes! Vesivessa ja oikea suihku tiedossa!

Yöpymispaikassa olisi ollut iltaruuan ja saunomisen jälkeen vielä illanviettoakin tiedossa, mutta minä menin nukkumaan. Univelka ja flunssa painoi kropassa jo senverran, että uni tuli nopeasti. Tosin yöllä heräsin välillä yskimään ja niistämään ja lisäämään vaatetta ja kääntämään kylkeä ja juomaan ja aivastelemaan... Aamusta selkäkin tuntui jo niin kipeältä, että oli pakko nousta. Ensimmäisen yön nukkuminen puolijoukkueteltassa jonkun isomman kiven päällä ja toisen yön majoitus lattialla makuualustan ja makuupussin kanssa oli tehnyt tehtävänsä minun selälleni. Olin varmaan nukkunut suurimman osan toisesta yöstä makuualustani vieressä, koska ainakin siitä monta kertaa heräsin. Siihen päälle sitten aamupalat, loppuyhteenvedot ja kotimatka. Nyt olen sitten kotona sairaslomalla flunssani kanssa. Jos nyt kysytään, että oli reissu sen arvoinen, että sinne kannatti lähteä huonokuntoisena, niin vastaan, että ehdottomasti oli! Toivottavasti pääsen mukaan ensivuonnakin ja silloin ilman flunssaa.