Tunnaria ja tiukkoja otteita

Mun piti eilen lähteä tekemään koirille jälkeä ja esineruutua metsään, mutta toisin kävi. Jostain syystä podin huonoa oloa melkein koko lauantain. (Ei, en ollut perjantaina ulkona, enkä ole juonut mitään alkoholipitoista moneen viikkoon) Nukuin päivällä muutaman tunnin päikkäritkin, mutta en tuntenut oloa niin hyväksi päiväunienkään jälkeen, että olisin uskaltanut lähteä metsään useiden kilometrien päähän fasiliteettitiloista. Omassa pihassa sitten touhailin varovaisesti yhtä sun toista ja koirat saivat tyytyä muutaman tunnin ulkonaoloon. Lenkille en jaksanut lähteä ollenkaan.

Pihassa on edelleen se tunnarikapula-kasa, joten ajattelin ottaa Leksalle muutaman toiston tunnistusnoutoa. Aluksi vein oman kapulan aika lähelle puhdastunnarikasaa. Hyvin meni. Sitten tein niin, että vein oman kapulan kasan taakse niin, että Leon piti mennä kasan yli etsimään omaa kapulaa. Taas onnistui! Seuraava etappi oli laittaa oma kapula kasan viereen aika lähelle ja jälleen Leksa haisteli tarkasti ja toi oman kapulan. Sen jälkeen laiton oman kapulan vielä kaksi kertaa niiden hajuttomien kapuloiden sekaan ja toisella kerralla Leksa ei enää edes haistellut koko kasaa läpi, vai otti oikean heti, kun sitä haistoi. Aika mahtista! En tiedä nyt sitten tiedä, osaako Leo vain hakea sen ihmisenhajuisen kapulan niiden hajuttomien seasta. Sen vuoksi aion ottaa huomenna puhtaita kapuloita pelastuskoiratreeneihin mukaan ja annan niitä muiden kopeloitavaksi. Sen jälkeen aloitan varmaankin taas varovaisesti viemällä aluksi sitä omaa kapulaa vähän kauemmas kasasta. En tiedä, onko tämä nyt mikään fiksuin ja paras tapa edetä asiassa. Ehkä niissä muissa kapuloissa olisi kannattanut alusta saakka olla muiden ihmisten hajua. Pian se sitten selviää, onko homma mennyt mönkään.

Tiukkoja otteita oli vuorossa tänäaamuna. Viivi tuntui taasen nousevan ihan väärällä jalalla ja oli heti aamusta kärttyisellä tuulella. Se ärähti jopa Leolle aika aiheettomasti, joten otin Vinkusen syliin tiukkaan otteeseen ja sanoin sille muutaman valitun sanan silmiin tuijottaen. En tiedä, oliko otteeni jotenkin poikkeuksellisen tiukka, vai oliko Viivillä kiire ulos, mutta kesken puhuttelun kuulin pari vaimeaa kopsahdusta. Katsoin sitten, että mitä lattialle putosi, niin katseeni kohtasi kaksi kakkapökälettä. Voitte arvata, että tiukka puhutteluni vaihtui aika nopeasti nauruntyrskähdyksiin. Puristin sitten Viivistä kakkapökäleet ulos :D Viiviä tilanne ei naurattanut pätkääkään, vaan välikohtaus tuntui nolostuttavan neitiä aika tavalla. Eipä siinä sitten auttanut, kun siivota pökäleet lattialta ja viedä koirat ulos. Ja kyllä Viivillä sitten olikin kakkishätä.

Viivin paha tuuli tuntuu kyllä nykyään olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Tai oikeastaan Vinkun kiukku tuntuu kohdistuvan pääasiassa Petoon. En ole pitänyt Viiviä ja Petoa sisällä kovin paljon samassa tilassa nyt hetkeen. Ulkona ne kyllä toimivat yhdessä ihan hyvin. Sisällä päästän koiraset samaan tilaan vain, jos Viivi tuntuu olevan raukean oloinen. Oskari uskaltaa kyllä pitää Viiviä ja Petoa yhdessä, kun olen poissa kotoa. Kuulemma silloin ei ole mitään ongelmia. Eli Viivin käytös johtuu minusta. Ainakin yksi syy on varmasti se, että jännitän ihan liikaa, että "napsahtaakohan pian... pian varmaan napsahtaa". Ehkä opin itsekin taas rentoutumaan, kun edellisestä rähinästä tulee riittävästi aikaa. Nuo Viivin hyökkäykset tuntuvat kokoajan vain menevän pahempaan suuntaan, että en tiedä montako hyökkäystä Peto vielä kestää ilman tikkejä. Vai maalailenko taas piruja seinille? Tästä tulee joku itseään toteuttava ennustus, kun tarpeeksi ajattelen, miten pahasti homma voi mennä pieleen.

Kuinka tälle voi edes olla vihainen?