Lohtajalla

Kerrataan nyt sitten Lohtajan leiriviikonloppu. Tämä oli nyt neljäs kerta, kun osallistuin leirille armeijan alueella. Tällä kertaa leiri oli 23.-25.9.

Ohtakari viimevuonna samoihin aikoihin

Saavuimme perjantaina perille vähän ennen pimeää. Illalla olisi voinut treenata jotain pientä, mutta päätimme kantaa kamat sisään ja viedä koirat lenkille. Menimme Riikan ja Sylvin kanssa samalla autolla leirille ja olimme myös "kämppiksiä" koko viikonlopun. Iltalenkille saimme mukaamme vielä Janin ja Kodankin. Esittelin samalla tärkeänä aluetta Riikalle ja Janille, vaikka Riikka on kyllä ollut aikaisemminkin leirillä. Siinäpä se ilta aikalailla olikin. Iltapalan ja pienen seurustelun jälkeen kömmimme nukkumaan. Leo ja Sylvi tulivat toimeen erinomaisesti, välillä vähän liiankin hyvin, kun Sylvi ei kertonut Leolle riittävän selvästi, missä menee raja...

Lauantaina alkoi sitten treenaaminen todenteolla. Leolle otettiin aamupäivällä kaksi lyhyttä kierrosta. Ensimmäisellä kierroksella otin Leksalle vähän erikoisempia piiloja. Yksi ukko oli heti alueen alussa, koska siinähän Leolla on ollut välillä ongelmia. Toinen oli pienessä rakennuksessa "hyllyllä", eli ei ihan lattitasolla ja kolmas maanpinnan alapuolella olevassa bunkkerissa. Lähelläolevasta maalimiehestä mentiin ohi, kun tuuli toikin rakannuksessa olevasta ukosta hajun paremmin. Leo oli haistellut maalimiehen melkein varpaista päähän saakka ja aloittanut sitten haukkumaan. Ja ihan hyvin se haukkuikin. Ehkä Leon piti vaan aluksi tarkistaa, että onko se vähän ylempänä oleva jutska varmasti ihminen. Rakennukselta lähetin Leon takaisin alkua kohti ja se ensimmäinen ukkokin löytyi. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, ukko kun oli tuttuun tapaa puskassa piilossa. Tähän väliin tuli vähän tyhjää aluetta ja Leo liikkui paljon ja nopeasti kuten tavallista. Aika pian nenuun osui haju kolmannestakin eksyneestä ja Leo meni yllättävn hyvin bunkkeriin. Monelle koiralle tuo maan tason alapuolelle hyppääminen tuntuu olevan hankalaa. Ehkä Leo sitten vaan muisti hypänneensä bunkkeriin jo viimevuonna, joten ei se enää ollut sen mielestä erikoista. Ilmaisut menivät kaikki hienosti, vaikka oltiin vieraassa paikassa ja maalimiehet olivat vieraita. Pakko olla tyytyväinen :)

Toisella kierroksella otin Leolle liikkuvaa maalimiestä. Sain idean siitä, kun joku muu otti jo sillä ensimmäisellä kierroksella kävelevän maalin. Leksalla ei ole vielä aikaisemmin ollut liikkuvaa ihmistä maalina, joten aloitin varovasti. Ensimmäinen ukko seisoi paikallaan ja se meni ihan ok. Toinen seisoi ja huojui vähän, mutta ei kävellyt. Senkään kanssa ei ollut ongelmaa. Enempää ei sitten otettu, että ehdimme lounaalle ajoissa. Kaikki tekivät toisella kierroksella vaan jonkun nopeamman jutun.

Maalimiehenä pressun sisällä :)

Olin Leon kanssa sellaisessa sekaryhmässä, että osa teki vain jälkeä ja osa sekä jälkeä että hakua. Iltapäivällä taisimme kaikki ottaa vaan jälkeä. Siinä olikin organisointia, kun yhteensä piti tehdä kuusi jälkeä ja kaksi harhajälkeä. Jäljet eivät saaneet olla liian lähellä toisiaan ja lisäksi oli ne harhat. Toisen harhajäljen piti olla varsinaista jälkea tuoreempi ja toisen varsinaista jälkeä vanhempi. Siinä sitä sitten mietittiin, että kuka vie kenetkin autolla ja mihin ja mihin aikaan pitää olla missäkin tekemässä jälkeä. Ja kuka voi olla missäkin tekemässä jälkeä, kun osa ajoi jälkensä tuoreempina ja osa halusi vanhentaa jälkeä kauemmin. Suunnittelemiseen meni aikaa sitten aika rutosti, mutta lopuksi saatiin aikaiseksi melko hyvä suunnitelma. Leolle tehtiin noin puolen kilometrin jälki kolmen esineen kera. Ajoin jäljen noin kahden tunnin vanhana ja jäljentekijä oli suunnistajana. En ole vielä laittanut Leolle jäljen päähän ihmistä, kun herralla tuntuu olevan intoa ja vauhtia muutenkin vähän liikaa. Muutaman kerran Leo meni mutkissa vähän pitkäksi, mutta löysi jäljen aina uudelleen itse. Yhden kerran jälki meni niin hukkaan, että piti palata vähän takaisin päin. Kaksi ensimmäistä esinetta Leo toi minulle tosi hienosti, mutta kolmannen kohdalla se vain haistoi hanskaa ja meinasi jatkaa matkaa. Pysähdyin sitten hetkeksi, niin Leo tajusi tuoda hanskan heti. Kun ei malta, niin ei vaan malta. Pitää miettiä, että miten palkkaisin noista esineistä, että se olisi Leon mielestä riittävän hyvä syy pysähtyä ja tuoda se esine minulle. Se kuitenkin ihan selvästi huomaa ne esineet ja tietää, mitä niille pitää tehdä. Mutta ei vaan malta.

Organiseeraamista kartan kanssa. Kuva: Martti Koponen

Oman jäljen lisäksi tein yhden about puolen kilometrin ja yhden parinsadan metrin jäljet sekä istuin niiden päässä piilossa. Tämän rupeaman jälkeen oli vuorossa päivällinen. Syömisen jälkeen menin vielä yhdelle pitkälle (n. 1,5 kilometriä) jäljelle suunnistajaksi ja sen päivän treenit olivat purkissa. Aikamoinen rupeama kyllä. Mutta niin paljon oppii sillä, että pääsee tekemään kokeneempien jälki-ihmisten kanssa ja katsomaan, miltä sen homman pitäisi näyttää.

Illalla oli sitten vielä ohjelmassa vähän koirien iltalenkitystä ja illanviettoa hyvässä seurassa. Yritimme mennä Riikan kanssa nukkumaan ihmisten aikoihin, mutta päädyimme hihittelemään pimeässä vielä ainakin tunnin niin kuin teinitytöt. Riikka kertoi aamulla, että olin nukahtanut melkein kesken puhumisen jossain vaiheessa.

Aamupalan ja aamulenkin jälkeen oli taas ohjelmassa treenilöitä. Osalle tehtiin jälkiä (taas kova organisointi) ja osa otti hakua. Leolle meinasin ottaa vain jälkeä, mutta ehdimme ottamaan pienen haun siinä välissä, kun odottelimme jäljentekijöitä metsästä. Tällä kertaa otin peitettyjä maalimiehiä. Ensimmäisellä oli pää näkyvissä ja siitä maalista Leo juoksi tosi läheltä ohi. Mysteeriksi jää, että eikö Leo tosiaan nähnyt maalimiestä, vaikka juoksi melkein päältä. Ehkä Leo tosiaan juoksi sellaisesta suunnasta ohi, että se ei nähnyt sammaleisessa maassa viherän pressun alla makaavaa ihmistä. Ohijuoksun jälkeen Leksa kuitenkin tuli pian takaisin ja ilmaisi maalimiehen ihan hyvin. Toinen ukko oli kokonaan peitetty ja siellä Leo puuhaili vähän enemmän ennen kuin aloitti haukkumisen. Maalin mukaan Leo oli haistellut peitettää joka suunnasta ja lopulta saanut kuonon peitteen sisään. Kun Leo sitten oli nähnyt ihmisen, se oli ottanun pään pois peitteen sisältä ja aloittanut haukkumisen. Tämän harjoituksen lisäksi Leolla oli myös noin 200 metrin jälki muhimassa. Se ajettiin vielä noin kolmen tunnin vanhana. Jäljellä jouduin pysähtymään Leon kanssa joka esineelle, ette se malttoi tuoda ne minulle. Jos jotain hyvää pitää keksiä, niin Leolle ei tarvinnut sanoa mitään, se ymmärsi kyllä tuoda esineet, kun pysähdyin. Muuten itse jäljestäminen meni ihan hyvin.

Leo jäljen loppupalkalla. Kuva: Martti Koponen 

Viikonlopun saldona voisin sanoa, että haussa perushommat sujuvat jo melko varmasti. Itse jäljestys on myös melko hyvällä mallilla, mutta esineitä pitää harjoitella erikseen. Ja jälkeäkin pitäisi toki harjoitella enemmän. Jospa jostain vaan saisi muutaman lisätunnin vuorokauteen.

Pohdintoja

Syksyllä alkaa vähän niinkuin uusi harjoituskausi. Vuosien kouluelämä varmaankin on tämän ajatustavan taustalla. Kouluvuosihan alkaa aina sykysllä ja loppuu keväällä. Olen nyt sitten vähän funtsaillut, että minkälaisia tavoitteita asetan tälle kaudelle.

Viivin kanssa pitäisi edelleenkin keskittyä noihin ikuisiin käytösongelmiin. Aina välillä tuo sen autokäytös paranee, mutta sitten taas tulee takapakkia. Nyt on taas se takapakkivaihe. Neiti riehuu autossa aivan hulluna. Oma hermo tietysti menee tuohon riehumiseen, mutta ei se voi olla koirallekaan hyväksi. Noh, ei se elämä Viivin kanssa pelkkää hermoilua ja riehumista ole. Pääasiassa Viivi on nykyään iloinen hännänheiluttaja, joka tottelee paremmin kuin aikaisemmin. Pedon kanssa en edelleenkään pidä Viiviä samassa tilassa sisällä, mutta ulkona tyypit juoksentelevat sulassa sovussa. Voi olla, että sisälläkin homma sujuisi ainakin välillä, mutta en halua enää ottaa turhia riskejä. Rauhallinen vierekkäinmakoilu kun saattaa muuttua sekunnissa veriseksi yhteenotoksi, jos Peto esimerkiksi juoksee ulko-ovelle haukkumaan. Molempien stressitaso tuntuu olevan alempana, kun kummankaan ei tarvitse vahtia toistensa tekemisiä. Elikkä Viivin elämä on pääasiassa nykyään aika seesteistä lukuunottamatta autoreissuja.

 Tässä Viiviksi aika rauhallista autoilua. Kuva täältä

Näin sulassa sovussa ja tasatahtiin ulkona mennään 

Pedon kanssa alkoi agilityn hallikausi. En tiedä, johtuiko se hieronnasta vai hallista, mutta Pedon vauhtivaihde löytyi jälleen. Kouluttajakin nauroi ensimmäisellä kerralla, kun Peto suorastaan suti lähdössä, kun jätin sen yhden esteen taakse. Käännökset olivat tiukkoja ja nopeita. Minä saan juosta niin kovaa, kun kintuista lähtee. Ensimmäisellä kerralla teemana oli harvinaisemmat esteet. Radalla oli pöytä, jota Pedon kanssa ei ole otettu kuukausiin. Sen kanssa ei ollut kuitenkaan mitään ongelmaa, eikä pussinkaan kanssa. Myös rengas hypättiin oikeasta välistä. Pitää kyllä oikeasti miettiä, josko Pedon kanssa menisi edes niihin epävirallisiin kokeisiin. HALLIkokeisiin, niin pupujussien ja lintujen hajut eivät häiritse suoritusta.

 Kuva: Kirsi Kauppi

Peto on päässyt myös metsäkanalintuja jahtaamaan, kausi alkoi pari viikkoa sitten. Pedosta on tullut jostain syystä vuosien varrella aika ääniarka. Nytkin kuulemma ensimmäinen laukaus oli vähän jännittänyt. Kuitenkin Pedolla on niin vahva metsästysvietti, että kun laukauksen jälkeen ilmasta putoaa riistaa, koko ampuminen unohtuu. Muutaman laukauksen jälkeen Peto on ollut jo tohkeissaa ampumisesta. Kätevää :) Petosen elämä on siis mallillaan, pääsee hierottavaksi, agilityyn ja metsälle. Eikä Viiviä tarvitse varoa.

Leon kanssa kävin taas paimentamassa, eikä homma sujunut ainakaan siihen malliin, kun itse odotin sen sujuvan. Harjoituksen jälkeen mietin, että jatkanko koko paimennusta. Leolla on kyllä eväät siihen hommaan, mutta harjoitella pitäisi todella paljon ja usein. Ja vieläpä ainakin tässä vaiheessa sellaisilla lampailla, jotka pysyisivät rauhallisinä. Silloin voisin keskittyä koiran ohjaamiseen. Mutta jos Leo vähänkin hyökkii ja lampaat reagoivat siihen päättömällä juoksemisella, niin homma ei pysy kasassa oikein mitenkään. Ja jos komennan Leoa liikaa, se vaan kiihtyy lisää. Tarvitsisin siis jatkuvaa ohjausta, säännöllistä ja tiheää treeniä sekä paimentamiseen tottuneet lampaat. Puuttuu vaan se ohjaaja, ne lampaat ja tähän kaikkeen tarvittava aika. Ehkä hautaan koko paimennuksen ja rotuunottohomman ainakin näillänäkymin mielestäni. Leon pallurat riippuvat ainakin vielä jalkojen välissä, joten asiaan voi palata myöhemmin. Voi olla, että herran palluratkin katoavat jossain vaiheessa. Viimeistään silloin rotuunoton saa unohtaan kokonaan. Olkoon se nyt sitten vaikka tällä hetkellä virallisesti jäissä ja mietitään sitä joskus uudemman kerran.

Leon kanssa keskityn nyt sitten syys- ja talvikaudella maastolajeihin ja tokoon. Viikonlopun leirillä tein Leksan kanssa jonkinverran jälkeä ja taas innostuin siitä. Homma sujuu niin mallikkaasti. Rauniokurssilla minua painostetaan laittamaan tottis ja kettis kuntoon, että pääse kokeilemaan PERA-kokeita. Noh, sitä ennen pitäisi suorittaa se BH. Siihen yksi treenikaveri sanoi, että minä olen menossa Leon kanssa keväällä BH-kokeeseen, en vaan tiedä sitä vielä itse ;) Viikonlopun leirillä harjoittelin Leon kanssa myös pelastushakua vieraissa maastoissa kera vieraiden maalimiesten. Senkin homman kanssa voisi mennä jo eteenpäin, koska paketti tuntuu pysyvän mukavasti kasassa jo vieraassakin paikassa. Tokon suhteen tein sellaisen ratkaisun, että ilmoitin Leon 9.10. pidettävään tokokokeeseen. Nyt on sitten pakko treenata, kun kerran koe on viikon päästä. Paikallamakuisiin olen keksinyt (tai oikeammin muistanut) yhden niksin. Vasta muutama harjoittelukerta on takana, joten en sano vielä, onko homma edennyt vai ei. Paljastan vaikka sitten lisää, jos saan sillä paikallapysymisen rauhoittumaan ;)

Tarkempi selonteko viikonlopun pelastuskoiraleiristä tulossa myöhemmin, jos ehdin ja muistan. Omalta osaltani voin kuitenkin sanoa, että reissu oli aika onnistunut ja sain aika hyvän kuvan siitä, missä olemme Leon kanssa menossa pelastuskoirahommissa.

Uhkailu koulutusmetodina?

Kesällä yksissä agilitytreeneissä oli treenikaverilla kamera mukana. Kuvat kulkeutuivat minulle saakka vasta tällä viikolla ja voi sitä naurua, joka minulta pääsi kuvia katsoessa.

Tiedätte ehkä, kun lapset leikkivät, että heillä on pyssy kädessä? Itse osoittelen koiraa radalla kokoajan "pyssyllä". Kuvissa näyttää oikeastaan siltä, että yritän sanoa koiralle, että "jos et nyt tottele, mä ammun sut!" Katsokaa itse :D

Tässä kuvassa pidän "asetta" piilossa oikeassa kädessä siltä varalta, että Peto ei koske alastulokontaktiin. Onneksi koski.

Tässä osoitan aseen piipulla suuntaan, johon on mentävä, tai muuten...

Tämä on paras: "Tässä, TÄSSÄ!!... Ei sinne... Pam, PAAAM, mä niin ammun sut!!"

Kylläpä osaan olla pölhön näköinen. Kiitos kuvaajalle, eli Kirsti Kaupille tästä silmiäavaavasta kokemuksesta. Peto sensijaan näyttää agilitykoiralta kuvissa. Taas saa todeta, että koira osaa ohjaajasta huolimatta.

Hierontaa, hakuilua ja raunioita

Mitenköhän nuo kaikki otsikon asiat nyt kertoisi lyhyesti... yritetään.

Peto ja Leo olivat viimeviikolla hierottavana. Peto oli edelleen aika jumissa, mutta selkä oli kuulemma jo parempi kuin ensimmäisellä kerralla. Takajalkoja Peto ei antanut hieroa juuri yhtään. Petosen kanssa siis ainakin yksi hieronta vielä edessä. Leolla oli edelleen kropan oikea puoli enemmän jumissa kuin vasen. Lisäksi Leksalla on etupäässä enemmän lihaksia (ja jumeja) verrattuna takapäähän. Herra ei siis käytä liikkuessa kroppaa kovinkaan tasaisesti. Saimme muutamia erilaisia jumppaohjeita takapään voimistamiseksi ja syvempien lihasten vahvistamiseen. Olen jumppaillut Leksaa aika varovasti, etten sillä aiheuttaisi jumituksia kroppaan. Muuten Leo on saanut liikkua pääasiassa vapaana, remmissä aikasta vähän. Kuitenkin kun tänään koitin venytellä Leon etujalkoja, niin oikea etujalka tuntui olevan jo taas jumissa. Täytyy vielä kokeilla venytellä huomenna ja katsoa, vaikuttaako etujalka yhtä jumiselta. En ole mikään asiantuntija tässä asiassa, joten voi olla, että en vaan osaa tehdä venytyksiä oikein. Mutta jos osaan, niin aika huolestuttavaa, jos etujalka menee noin jumiin jo viikossa :(

Hakutreeneissä otin eilen molemmille koirille muutaman hankalahkon piilon. Alue oli korkeaa heinää ja tiheää metsää/ryteikköä. Viiville alue oli aika haastava, hankala sen on saada hajuja sinne korkeaan heinikkoon, kun heinä on jotain kolme kertaa koiran korkuista. Aika hyvin neiti kuitenkin teki töitä. Ihan hyvää vaihtelua treeniin, mutta oikeassa etsinnässä en menisi Viivin kanssa tuollaiselle alueelle. Liian helposti voisi jäädä ihminen löytymättä, kun koira ei vaan saa hajua. Isommankin koiran kanssa tuollainen ryteikkö pitäisi kyllä käydä läpi aikasta huolellisesti.

Leolle otin aika saman alueen, kun Viiville. Kaksi ihmistä oli piilossa ihan alueen alussa ja yksi vähän kauempana. Ja tadaa! Taas saatiin Leon ilmaisuongelma esiin. Ilmeisesti ongelma on tosiaankin se, että maalimies löytyy ihan heti. Treenataan siis sitä jatkossa, että ensimmäinen etsittävä löytyy melkein kymmenen metrin sisällä alusta. En osaa sanoa, miksi tämä asiaa tuottaa herralle ongelmia, mutta syystä tai toisesta ilmaisuongelmat tuntuvat tulevan esiin aina samanlaisessa tilanteessa.

Raunioilla Leksalla oli neljä ukkoa piilossa. Ajattelin ottaa vähän niinkuin niin, että ensimmäinen ja viimeinen olisivat helpompia ja ne kaksi keskimmäistä vaikeampia. Piilot eivät tuntuneet tuottavan Leolle tällä kertaa kovinkaan pajon ongelmia, mutta se häiriintyi häiriömetelistä selvästi. Eli yksi kerrallaan meni Leksalta piiloon ja muut rymistelivät ja hakkasivat kuka mitäkin raunioradalla. Ensi kerralla siis piiloja ei vaikeuteta, mutta häiriötä pitää muistaa olla. Piti heti kirjoittaa tämä muistiin, että en vaan unohda asiaa.

Helppoa rahaa

Sain Annilta tällaisen auringonpaiste-hommelin. Tässä tuli mukana kysymyksiä, joihin pitää vastata. Mä oon tosi hyvä näissä...

 

Suosikkiväri: Vaatteissa varmaankin ruskea tai turkoosi. Ei kai mulla oikein ole edes mitään ehdotonta suosikkiväriä.

Suosikkieläin: No arvatkaapa vaan... koira!

Suosikkinumero: 7

Suosikki alkoholiton juoma: Maito

Facebook vai twitter: Facebook

Intohimosi: Ikävä kyllä karkit.

Saada vai antaa lahja?: Molemmat on kivoja. Varsinkin lapsille on kiva antaa lahjoja, kun reaktiot ovat aitoja.

Suosikkikuvio: Mikä tämä tämmönen kysymys on. Miten voi olla suosikkikuvio? Ai että ympyrä olisi niin kuin paras kuvio maailmassa? En ymmärrä kysymystä, mutta vastataan vaikka, että symmetriset kuviot.

Suosikkiviikonpäivä: Perjantai. Koko viikonloppu edessä.

Suosikkikukka: Hmh, ei mulla oo semmosta. Luonnonkukista tykkään kuitenkin enemmän kuin semmosista jalostetuista kukista.

Jep, jep. Mä oon semmonen, että en ikinä vastaa missään mielipidekyselyissäkään oikein mitään ääripään vastauksia. Sitten pitäisi osata sanoa joku yksi asia, joka on suosikki. Se on vaikeeta ;)

Voisin laittaa muuten tähän blogikirjoitukseen pari kuvaa, jotka insinöörismieheni sai pelastettua kameran muistikortilta.

Mutta sitten otsikon aiheeseen. Koirat saivat tänä iltana "helppoa rahaa", kun päätin kokeilla vähän uutta jutskaa naksuttimella. Luulen, että en ole oikein ikinä käyttänyt sitä oikein. Leksaa en ainakaan osaa opettaa naksuttimella oikein, koska Leo jumittaa tosi helposti. Joku muukin siinä hommassa on mennyt pieleen, kun koiran pitäisi olla tosi keskittynyt ja aika rauhallinen, kun uutta asiaa naksutellaan. Meillä ei tosiaan olla sellaisessa mielentilassa, vaan hirveä häsläys päällä. Kaikilla kolmella.

Nyt sitten yritin saada meidän koirat ajattelemaan. Päätin naksutella jokaiselle siitä, kun oikea takajalka liikahtaa. Viivi ei oikein hokannut juttua, varmaankin sen takia, että olen tehnyt sen kanssa yleensä paljon hankalampia juttuja. Viivi tarjosi kaikenmaailman maahanmenoja ja istumisia ja peruuttamista ja etutassuilla huitomista ja ihan kaikkea. Loppuvaiheessa Viivikin kuitenkin vähän jo hidasti tahtia ja kokeili tarjota pientä liikettä. Ja naksutin lauloi ja nappuloita lenteli. Iltaruoka tarjottiin tänään tällä tavalla.

Peto tarjosi tietenkin etutassuilla huitomista aluksi. Pedon mielestä parhaita temppuja on ne, kun pitää tassulla koskea johonkin. Aika monta naksautusta tuli siitä, kun kaikki jalat liikkuivat yhtäaikaa Pedon syöksyillessä ympäri mattoa. Loppua kohti Petskunenkin kuitenkin jo rauhoittui ja jossain vaiheessa se ehkä jo pääsi vähän jyvälle, että nappulaa lentää takajalkojen liikuttamisesta. Ihan siihen saakka Peto ei päässyt, että naksautus tuli juuri toisesta takajalasta. Tietty johtuu paljon siitäkin, että ei ole helppoa naksauttaa juuri siinä kohtaa, kun se oikea jalka liikkuu.

Leo taas jumitti aluksi vähän, mutta kun naksua ja nappulaa sai annettua aluksi ihan pienestä liikkeestä, niin aika nopeasti Leo hogasi, että naksutusta tulee liikkumisesta. Oli kyllä kiva nähdä kerrankin, että Leo oikein tuntui ajattelevan. Leo kun ei ole mikään maailman oma-aloitteisin koira. Ja tosiaan aika helposti Leksa jumittuu siihen matalaan seisomiseen, jota myös aijaamiseksi kutsutaan. Noh, tällä kertaa Leo-poika joutui laittamaan vähänkäytetyt aivosolunsa liikkeelle. Ja liikkelle lähtivät myös takajalat. Myös leo tajusi, että naksautusta tulee takajalkojen liikuttamisesta. Välillä se taisi jo muutaman kerran liikuttaakin vain oikeaa takajalkaa, mutta oma naksuttaminen oli niin epätarkkaa, että en osannut merkata juuri oikeaa asiaa kokoajan. Noh, pääasia, että Leo söi iltaruuan ja sai pääkoppatreeniä. Ehkä jopa samalla myös hierojan suosittelemaa takapäätreeniä. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Ihan vaan lenkkeilyä

Olen ollut flunssassa jo lähemmäs pari viikkoa. Yksi antibioottikuuri on jo syöty korvatulehdukseen, mutta tauti ei vaan tunnu laantuvan. Melkein kaikki koirien treenit ovat jääneet väliin oman sairastelun vuoksi, eikä remmilenkkejäkään ole juuri tehty. Olen vaan pakannut koirat autoon, ajanut metsään tai pellolle ja avannut takaluukun. Koirat ovat juosseet niin paljon kuin sielu sietää, itse olen laahustanut perässä oman jaksamisen mukaan. Heti jos vähänkin yrittää reippailla, paita on ihan hiestä märkänä. Välillä olo tuntui jo vähän paremmalta ja kävin mittailemassa metsässä koealueita pelastuskoirakokeita varten. Sen seurauksena sitten seuraavana päivänä olikin taas huonompi olo. Noh, koirat tuntuvat olevan aika tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Leolla on kierrokset vähän normaalia korkeammalla, mutta nuo meidän "aikuiset" koirat osaavat ottaa iisimmin.

Sunnuntaina kävin Leon kanssa tokotreeneissä ottamassa jotain pientä. Seuraaminen meni kivasti, intoa oli todellakin riittävästi. Ruutuharjoitukset menivät vähän häsläämiseksi, mutta muutama aika onnistunut toistokin saatiin. Täytyy vähän miettiä, miten palkkaaminen olisi fiksuinta hoitaa tuon ruudun kanssa. Leo haukkuu aika helposti ruutuun juostessa. En tiedä, johtuuko se korkeista kierroksista vai siitä, että Leo ei ole varma, mitä pitää tehdä. Pitää kokeilla kotona vähän eri vaihtoehtoja, että mikä toimii ja mikä ei. Ja ehkä miettiä sitäkin, että ruutua ei harjoitella silloin, kun Leksa-poika on jo valmiiksi kierroksilla. En nyt kyllä ihan heti keksi, mikä se sellainen Ei kierroksilla -hetki olisi...

Muuten on tosiaan lenkkeilty vaan pellolla ja metsissä vaihtelevalla kokoonpanolla. Välillä on ollut kaikki mukana ja välillä vaan kaksi koiraa. Leon ja Pedon kanssa olin yhtenä iltana pelloilla ja herroilla oli vauhti päällä. Leo juoksee pellolla välillä vähän liiankin kauas, tosin sillä kerralla se taisi mennä ihmisen hajun perässä. Huomasin vasta lähempänä, että kappas vaan, joku tyyppi istuu luoman varrella maastopuku päällä. Mahtoi metsästäjää hatuttaa, kun joku ääliö tulee juoksuttamaan koiriaan ja säikyttämään kaikki linnut kauas. Käännyin kyllä kannoillani heti ja yritin kierrellä vähän kauempana. Yhtä kaikki, herra maastopuvun ilta taisi olla pilalla, koska hän poistui paikalta aika nopeasti. Itse jäin vielä ihailemaan auringonlaskua ja Pedon hiirijahtia.

Eilen illalla vein Viivin ja Leon juoksemaan ja otin oikein kamerankin mukaan. Pellolla kun sitten avasin kameralaukun, niin huomasin ottaneeni mukaan sen meidän vanhimman ja huonoimman kameran. Otin kuitenkin aika läjän kuvia, jos vaikka edes joku onnistuisi. Typerä kamera vaan jostain syystä muutti about puolet otetuista kuvista johonkin ihme tiedostomuotoon, eikä niitä kuvia saa auki millään. Googlettamalla selvisi, että se on joku viallinen tiedostomuoto. Pöh, minun hienot luontokuvani. Voin ainakin uskotella itselleni, että niistä olisi tullut tosi hienoja kuvia. Kovin montaa otosta ei jäänyt jälkipolville esitettäväksi, mutta tässä pari:

Viivi the Almighty sudittelee jälkiään maastoon. Tietävätpä sitten muutkin kulkijat, että tästä on mennyt joku vähän merkittävämpi tyyppi... Tuo heijastinliivi oli halpa ja ruma. Sanon sitä Viivin urheilupaidaksi, koska se näyttää vähän sellaiselta tekniseltä aluspaidalta. Kun vertaa tähän, niin nehän ovat kuin kaksi marjaa ;)

Monta kuvaa tuli otettua tästä poseeraustilanteesta, mutta yhdessäkään koirat eivät katso samaan suuntaan. Ja osa niistäkin kuvista oli "corrupted". Kamera siis suorittaa jotain itsesensuuria, tai jotain.

Ryhmäkatselmus 2011

Suomen Pelastuskoiraliitto järjestää kerran vuodessa Ryhmäkatselmuksen, joka "on hälytystehtävissä palvelevien pelastuskoirien ja pelastuskoiraohjaajien taitotason testaustapahtuma". Meidän yhdistyksestä ei ole ollut joukkuetta katselmuksessa sitten vuoden 2004. Itse en ollut tuolloin vielä edes toiminnassa mukana. Tänävuonnakaan emme saaneet kokonaista joukkuetta omasta yhdistyksestä kasaan, mutta onneksemme OSE:ssa oli sama tilanne. Laitoimme hynttyymme yhteen ja saimme kasaan joukkueellisen ainakin melkein hälykoiria ja ihmisiä. Viimemetreillä kuitenkin porukastamme jäi pari osallistujaa pois, joten lähdimme katselmukseen vähän vajaalla joukkueella. Siihen päälle sain vielä itse flunssan juuri lähtöä edeltävänä päivänä. Päätimme kuitenkin lähteä sillä periaatteella, että teemme tehtävät jaksamisen mukaan ja jätämme sitten vaikka tehtäviä väliin, jos paukut loppuvat. Lopulta kokoonpanomme oli ryhmänjohtaja (jolla ei ollut kokemusta ryhmänjohtajana toimimisesta), Viivi ja minä (jolla oli eniten kokemusta, olenhan ollut mukana kokonaista kahdessa vai kolmessa hälytyksessä), Siiri ja Anni (koiralla ei kaikkia kokeita vielä suoritettuna, Anni ei ole tainnut olla yhdessäkään hälytyksessä) sekä Metka ja Jenni (koira suorittanut juuri kokeet, mutta kummallakaan ei taida olla takana hälytyksiä). Tällä kokoonpanolla suoritimme sitten kaikki rastit ainakin osittain. Mikään tehtävistä ei mennyt kirkkaasti läpi, mutta saimme kaikki ainakin rutkasti kokemusta ja jokainen löysi useammankin asian, joita pitää omalla kohdallaan treenata lisää. Onnistunut reissu siinä mielessä, että saatiin sitä, mitä lähdettiin hakemaankin: uusia kokemuksia sekä tietoa omista heikkouksista ja vahvuuksista.

Vanha kuva, ei katselmuksesta. Mikään kuvista ei ole sieltä.

Perjantaina oli tervetulijaispuhe ja tapahtuman suojelijan, eli Elisabeth Rehnin tervehdys. Rouva ministeri kätteli jokaisen osallistuja ja rapsutteli koiria. Viivi vähän missasi kansakuntamme yhden merkkihenkilön tapaamisen, koska katseli lähinnä maisemia, kun rouva ministeri halusi silittää neitä. Heti perjantain ja lauantain välisenä yönä tuli ensimmäinen "hälytys" vähän sen jälkeen, kun porukka oli päässyt nukkumaan pystyttämiinsä puolijoukkuetelttoihin Upinniemessä. Herätyksen jälkeen oli vartti aikaa olla tien vieressä täydessä varustuksessä kyytiä odottamassa. Kyyti oli sitten peräkärry henkilöauton perässä. Siihen sitten kapusimme yhdeksän ihmistä koirineen. Kyllä, siis myös Viivi oli kyydissä, eikä sanonut mitään muille koirille. Neitikoiralla oli myös hälytysvarustus päällään, joten Viivi haisteli koko matkan vaan metsäänpäin pieni nenä tuhisten. Olimme etukäteen päättäneet, että jos yöllä tulee hälytys, minä pysyttelen pois metsästä ja säästän voimiani lauantaita varten. Niin jäin Viivin kanssa sivummalle tehtävänannon ajaksi. Toisesta ryhmästä tultiin sitten kysymään, että löytyisikö meiltä ylimääräistä suunnistajaa. Joku vinkkasi minuunpäin ja niin sain kartan käteen, en ehtinyt juuri kissaa sanomaan, kun löytiin käteen toinen kartaa ja pyydettiin piirtämään kartamme oma alue, joka on numero 7. Kun minulle kerrottiin, kenelle menen suunnistamaan, kerroin koirakon ohjaajalle, että olen flunssassa ja suunnistan jaksamiseni mukaan. Ohjaajalle tämä oli ok, joten taas peräkärryn kyytiin ja viemään omaa koiraa takaisin autolle nukkumaan. Pimeässä suunnistaminen meni omasta mielestäni aika hyvin. Menimme koirakon kanssa vähän rauhallisempaa vauhtia ja jaksoin rämpiä aika hyvin. Aika loppuvaiheessa koira kuitenkin sai hajun ja lähti aika kauas melkoisella vauhdilla. Menimme perässä puolijuoksua. Tuon spurtin jälkeen minun oli ilmoitettava, että koirakon olisi parempi saada uusi suunnistaja. Sanoin, että juokseminen oli tähän oloon vähän liikaa ja että jos jään jatkamaan, minusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Pääsin sitten huilimaan ja koko suuretsintä päättyi muutenkin pian sen jälkeen. Oma kokemus tästä tehtävästä oli se, että uskaltaisin lähteä pimeäänkin suunnistamaan varsinkin, jos alueesta on kunnollinen kartta. Meillä oli aika selvärajainen alue ja karttakin oli tosiaan kunnon suunnistuskartta. Myös parini oli kokenut ja hyvällä suuntavaistolla varustettu. Hänellä tuntui olevan myös aikamoinen valokuvamuisti, koska hän tuntui tietävän aina, missä kohdassa aluetta olemme menossa. Ja minulla oli muuten uusi superlamppu, jonka ostin juuri viimeviikolla ihan katselmusta varten. Hyvä ostos! Senverran tuli silloin yöllä katsottua aluetta kartalta, että osasin paikallistaa sen Kansalaisen kerttapaikasta. Tässä aluetta. Meidän alue oli Mustalammen koillispuolella. Oli muuten ainakin pimeässä todella kaunis paikka. Jyrkänteitä todella oli ja alueella liikkuminen piti suunnitella aikalailla niiden mukaan. Tuonne jos pääsisi vielä joskus valoisalla katsomaan paikkaa.

Hälytyksen jälkeen jäikin sitten kokonaiset pari tuntia aikaa nukkua ennen aamuherätystä. Siitä se sitten lähti taas vauhtiin. Aamupalan jälkeen autoihin ja Kirkkonummen keskustaan. Katselmuksessa on ajatuksena, että ryhmät eivät etukäteen tiedä tehtäviä. Ryhmänjohtajalla annettiin vaan aina kirjekuori, jossa oli osoite ja aika, mihin mennessä pitää olla perillä. Perillä ohjeistettiin, että täysi hälytysvarustus päälle ja kaikki ryhmät jonoon koirineen. Sitten kerrottiin, että menemme esittäytymään Kirkkonummipäiville (vai mikä sen tapahtuman nimi olikaan). Siellä sitten oltiin näytillä rivissä ja jokainen ryhmä kävi vuorollaan edessä pyörähtämässä. Viivikin oli taas ihan fiksusti, eikä rähissyt kenellekään, vaikka ympärillä oli kolmisenkymmentä koiraa ohjaajineen + Kirkkonummipäivien yleisö. Jälkeenpäin kuulimme, että yleisössä oli aiheuttanut eniten ihailua ja hämmästelyä juuri kaikkien koirien rauhallinen ja fiksu käytös.

Näytöksen jälkeen ryhmänjohtaja sai taas uuden kuoren ja lähdimme Ericssonin tehdasalueelle. Siellä pääsin Viivin kanssa toiseksi koirakoksi isoa hallia tarkistamaan. Emme saaneet hallin pohjapiirrosta etukäteen, vaan menimme toisen ryhmän kanssa halliin katsomaan, miltä siellä näyttää. Päädyimme siihen, että me (eli minä, Viivi ja suunnistajamme) lähdemme ulkokautta katsomaan, jos halliin pääsee sisälle rakennuksen toisestä päästä. Lähtisimme sitten sitä kautta toista koirakkoa vastaan. Noh, sisälle ei päässyt toisesta päästä, emmekä sitten ehtineet juurikaan mitään etsimään, kun se toinen koirakko jo löysi kadonneen hallista. Vein pikaisesti Viivin autoon ja lähdimme auttamaan toista partiota löytyneen kanssa. Meille jäi sitten tehtäväksi opastaa "ambulanssimiehet" tajuttoman uhrin luo. Muut koirapartiot etsivät toista kadonnutta tehdasalueen pihapiiristä ja lähialueilta. Sieltä se toinenkin kadonnut sitten löytyi ja saatiin "ambulanssiin". Siihen päälle palautekeskustelut ja seuraava kirjekuori käteen.

Seuraava rasti oli maastotehtävä ja minut päätettiin jättää ryhmänjohtajaksi, ettei tarvitse rämpiä kipeänä pitkin metsiä. Ennakkotietona oli, että hukassa on kaksi naista, jotka ovat olleet edellisenä iltana juopottelemassa varusmiesten kanssa. Suht nopeasti ensimmäinen nainen löytyi ja siinä vaiheessa meidän ryhmällä meni vähän pakka sekaisin. Löydetty oli kuulemma todella aidonnäköisesti meikattu sen näköiseksi, että hänet on raiskattu ja hakattu puolikuolleeksi. Lisäksi etsittävä oli ollut jonkun jyrkänteen alapuolella luonnottamassa asennossa ja "tajuttomana". Itse olin auton vieressä radiopuhelimen kanssa ja kyselin vain partion sijaintia ja että mitä siellä tapahtuu. Suunnistaja lähti sitten "ambulanssimiehiä" vastaan ja opastamaan heitä uhrin luo. Pienen suunnistusvirheen vuoksi tähän meni niin paljon aikaa, että emme ehtineet käymään aluetta loppuun. Toinen uhreista olisi ollut kuulemma lähellä ensimmäistä uhria, mutta häntä partiomme ei ehtinyt löytämään, koska tehtävärastin aikaraja tuli vastaan. Tässä kohtaa ryhmällämme oli koko reissun rankin hetki. Väsymys ja epäonnistumisen tunne yhdistettynä etsityn kunnon aiheuttamaan järkytykseen sai aikaan pienen hajoamisen. Itse olin ollut vain radiopuhelimen päässä auton vieressä, joten oli aika hyvässä kuosissa. Onneksi tässä välissä oli sitten päivän lounastauko, joten ryhmämme sai itsensä hyvin koottua seuraavaa tehtävää varten. Ehdimme lounastauolla myös kertaamaan siihen mennessä saatuja palautteita ja suunnittelemaan, miten toimimme jatkossa paremmin.

Seuraava tehtävä olikin joen varrella. Koska ryhmässämme oli vähän vähemmän jäseniä ja yksi uimataidoton, jouduimme tekemään vähän ehkä heikon suunnitelman alueen läpikäymiseen. Toinen koirapartio lähti kanootilla käymään läpi joen vastarantaa ja minä Viivin ja suunnistajan kanssa sitä rantaa, johon olimme saapuneet. Jouduimme odottamaan aika pitkään, että kanoottipartiomme pääsee lähtemään, koska meidän piti lähteä tuulen suunnasta johtuen vasta kanoottipartion jälkeen. Pienen odottelun jälkeen "johdosta" tuli tieto, että toisesta etsittävästä on näköhavainto ja meidät lähetettiin havainnon alueelle maastoetsintään. Kävelimme sitten rauhallisesti Viivin ja suunnistajan kanssa havaintopaikalle ja matkalla Viivi löysi yhden ihmisen. Se ei ollut kuitenkaan etsittävä, vaan joku ulkopuolinen. Ehkä kävelimme vähän liiankin hitaasti, koska aika loppui ennenkuin löysimme toisen etsittävän. Kanoottipartiomme oli löytänyt toisen uhrin silläaikaa, kun me kävelimme meille annettua kohdetta kohti. Viivi teki kyllä ihan hyvin töitä ja jäljestelikin aika tavalla matkalla kohteeseen. Varmasti alueella oli ollut ennen meitä jo monta partiota aikaisemmin ja Viivi haisteli niitä jälkiä. Olimme jo aika lähellä etsittävää, kun aikaraja tuli taas vastaan. Viivi sai pikaisesti käydä haukahtamassa etsittävällä (joka näytettiin meille). Mukana ollut testaaja oli sitä mieltä, että annetaan koiran tehdä löytö, vaikka aika jo loppui. Puolijuoksua takaisin lähtöpaikalla loppupalautteeseen. Se puolijuoksu oli taasen omalle kunnolleni vähän liikaa, pihisin ja hikoilin kuin pieni sika auton vieressä. Tästä rastista saimme vähän pyyhkeitä, kun lähtömme kesti niin kauan. Suunnitelma ei myöskään ollut paras mahdollinen, mutta sen tiesimmekin. Olosuhteiden pakosta päädyimme vähän heikkoon etsintäsuunnitelmaan. Muuten yhteistyömme oli kuulemma toimivaa. Itse olimme tyytyväisiä suoritukseemme, joka oli ehkä jotain 100-prosenttinen parannus edelliseen suoritukseen nähden.

Meidän päivän viimeinen rasti oli suunnistusrasti. Jäin ryhmänjohtajan kanssa autoille huilimaan, koska maasto näytti aikamoisen vaativalta. Jenni ja Anni lähtivät sitten intoa puhkuen juoksemaan suunnistusrastilta toiselle. Rasteilla oli kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sitämukaa, kun niitä minulle maastosta ilmoitettiin. Siinä odottaessa otimme Viiville yhden helpon löydön autojen vierellä ja kunnon haukutuksen maalimiehellä. Kun innokkaat suunnistajamme tulivat takaisin, myös Metkalle otettiin pieni palauttava treeni autojen vierellä. Siirille ei tarvinnut tehdä palautustreeniä, koska se oli saanut tehdä löydön jokirastilla. Viimeinen kirje avattiin ja siellä oli ajo-ohje seuraavan yön yöpymispaikkaan. Jes! Vesivessa ja oikea suihku tiedossa!

Yöpymispaikassa olisi ollut iltaruuan ja saunomisen jälkeen vielä illanviettoakin tiedossa, mutta minä menin nukkumaan. Univelka ja flunssa painoi kropassa jo senverran, että uni tuli nopeasti. Tosin yöllä heräsin välillä yskimään ja niistämään ja lisäämään vaatetta ja kääntämään kylkeä ja juomaan ja aivastelemaan... Aamusta selkäkin tuntui jo niin kipeältä, että oli pakko nousta. Ensimmäisen yön nukkuminen puolijoukkueteltassa jonkun isomman kiven päällä ja toisen yön majoitus lattialla makuualustan ja makuupussin kanssa oli tehnyt tehtävänsä minun selälleni. Olin varmaan nukkunut suurimman osan toisesta yöstä makuualustani vieressä, koska ainakin siitä monta kertaa heräsin. Siihen päälle sitten aamupalat, loppuyhteenvedot ja kotimatka. Nyt olen sitten kotona sairaslomalla flunssani kanssa. Jos nyt kysytään, että oli reissu sen arvoinen, että sinne kannatti lähteä huonokuntoisena, niin vastaan, että ehdottomasti oli! Toivottavasti pääsen mukaan ensivuonnakin ja silloin ilman flunssaa.