RrrRRrrrräyh!

Seinäjoen seudun russelistit järjestivät viikonloppuna keinoluolatreenit Ilmajoella. Sattui sopivasti sellaiselle päivälle, että minäkin ehdin paikalle molempien terroristien kanssa.

Peto ei ole tähän mennessä oikein ymmärtänyt noita keinoluolajuttuja. Onhan se nyt typerää, että se kettu on laitettu vanerilaatikkoon, kuka nyt sellaiselle räyhäisi. Joku kytkin Pedon päässä on nähtävästi kuitenkin muuttanut asentoaan, koska tällä kerralla herra oli ihan liekeissä. Peto haistoi ketun jo siinä vaiheessa, kun tulin treenipaikan läheisyyteen odottamaan vuoroamme ja pissattamaan koiraa. Pissimisestä ei tullut mitään, kun Peto seisoi vaan takajaloillaan nenä kohti treenipaikkaa. Jouduimme odottamaan vuoroamme aika pitkään ja Peto huhtoi ja haukahteli koko odotusajan. Yritin rauhoittaa pikkumiestä, että intoa jäisi vähän itse suoritukseenkin. Turhaan huolehdin, intoa oli ihan riittävästi ja vähän ylikin, kun tuli meidän vuoro mennä ketulle räyhäämään. Peto meni ahdingosta läpi niin, että rapina vaan kävi. Itse vähän jännitin, että mahtaako koira jäädä siihen jumiin... Kun Petsku pääsei pesälle asti, niin alkoi hirrrrvittävä räyhääminen. Peto ei kuulostanut melkein yhtään tytöltä ketulle huutaessaan. Siinä, missä Viivi haukkuu tasaisesti, Peto käytteli ääniskaalaansa vähän vaihtelevammin ja murisi ja rähisi haukahdusten välillä paljon enemmän. Se kuulosti suorastaan raivostuneelta. Kun avasin luolan katon, Peto piti melkein irrottaa luolasta. Peto puri ja raastoi vaneria itsensä ja ketun välissä melkoisella innolla. Laitoin Petskusen ahdingosta luolaan kolme tai neljä kertaa ja herra sujahti joka kerran vain liukkaammin kyljelleen ja veti itsensä ahtauden läpi. Melkoinen yllätyssuoritus Petoselta, joka aikaisemmin on vaan ihmetellyt, että miksi tänne tullaan tuijottamaan vanerilaatikkoa. Herrasta olisi saattanut löytyä jopa vielä enemmän potkua, jos kettu olisi ollut vähän äkäisempi kaveri. Repolainen kun tuntui vaan nukkuvan pesässään.

Viivin kanssa tein niin, että hain sen autosta suoraan luolille. Ihan turhaa kerätä neidin kanssa kierroksia omaa vuoroa odottaessa, niitä kierroksia kun on varmasti ihan riittämiin joka tapauksessa. Viivi yrittää aluksi vähän rimpuilla, että hän ei haluaisi mennä ahdingosta. Mutta kun muuta vaihtoehtoa ei tarjottu, Viivi sujahti ahdingon läpi ihan pystypäin. Vinkunen aloitti haukkumisen taas vähän kauempaa, mutta eteni kuitenkin hitaasti räyhäten pesälle saakka. Kun tytsy huomasi, että reikälevy on edessä, Viivi uskalsi räyhätä ihan levyn takaa raivokkaasti. Kettu siirretiin eteenpäin ja Viivi päästettiin eteenpäin. Siinä taas huomasi Viivin varovaisuuden. Se lähestyi räyhäten jokaista pesää varmuuden vuoksi, eihän sitä voi tietää, mihin kettu on mennyt. Kyllä se kettukin sitten lopuksi tuli vastaan ja Viivi haukkui ihan ok. Aikaisemmin Viivi ei ole kyllä väistänyt ketun hyökkäyksiä, mutta nyt se pakitteli vähän enemmän ketun edeltä. Ihan kelpo koesuoritus tuo olisi ollut. Täytyy ehkä mennä Viivin kanssa taas harjoituksiin, kun ne keväällä alkavat. Jos neiti oppisi tarkistamaan tyhjän luolan huutamatta, voisi kokeilla ehkä kokeitakin. Viivi taitaa olla parhaimmillaan vasta veteraanivuosinaan.

Kotimatkalla takaluukusta ei sitten kuulunutkaan mitään muuta kuin Viivin raukea kuorsaus. Molemmat olivat kovin tyytyväisiä itseensä ja niin olin minäkin. Pikkukaverit pääsivät pitkästä aikaa räyhäämään oikealle ketulle karvalelun riepoittelun sijaan. Meidän pikku sohvakoirat <3

*Mrrrh! Yritin lisätä tähän kirjoitukseen kuvia pariinkin eri otteeseen eri päivinä, mutta homma vaan jumittaa. Olkoon sitten ilman kuvia...*

Lihashuoltoa

Tällä viikolla vein kaikki koirat taas hierottavaksi samalla kertaa. Viivin edellisestä kerrasta oli useampi kuukausi. Peto taisi käydä viimeksi vähän yli kuukausi sitten ja Leo pari kuukautta takaperin.

Ensimmäisenä käsiteltiin Leo ja etupää oli tällä kertaa aika hyvässä kunnossa. Sensijaan selkä oli todella kipeä. Niin kipeä, että hieroja epäili jonkinasteista tapaturmaa. En nyt keksi mitään muuta, kun että Leo olisi kolauttanut selkänsä auton takaluukussa olevan häkin oven alareunaan hypätessään takaluukkuun. Muistelisin, että kerran hypätessä selkä otti oven alareunaan, mutta se ei näyttänyt pahalta. Mutta voihan se tuollainen vähäiseltä näyttävä juttukin olla syynä tuohon jumitukseen. Tai sitten ihan vaan liukkaalla kelillä tullut juttu. Jumikohta saatiin kuitenkin hierottua aika hyvin auki ja hierojan mukaan siitä voi päätellä, että selkä ei ole ollut jumissa pitkää aikaa.

Viivi-Vinkunen oli jälleen parhaassa kunnossa. Toisessa takajalassa oli yksi murinakohta. Selän takaosa on myös Viivillä aina vähän jäykkä. Mutta mitään suurempia ongelmakohtia ei löytynyt. Hieroja näytti myös Viiville sopivan venytyksen ja vähän samantyylisesti olen sitä itsekin venytellyt. Nyt ainakin tiedä, miltä homma näyttää, kun se tehdään oikein. Pikku-Vimpulainen nautti taas hierojasta täysille ja tuhisi tyytyväisenä. No paitsi sitä toista takajalkaa hierottaessa ;)

Patteri-Petteri oli jäykkä niin kuin aina. Edistystä on tapahtunut kuitenkin sen verran, että nyt jumitukset saadaan aina hieromalla pois. Aluksihan se vaati useamman kerran, että kaikki jumit oli saatu auki. Nykyään Petokin osaa olla jo melki rentona hierojalla, mikän on edistystä sekin. Pikkumiehen kanssa pitää käydä jatkossakin säännöllisesti hierojalla, että sen saisi pidettyä suht hyvässä kunnossa. En sitten tiedä, onko se hieronnasta kiinni, vai mistä, mutta agilityssä Peto on tuntunut viimeaikoina vauhdikkaammalta kuin syksyllä.

Paikkamakuuta

Olen jaksanut sinnikkäästi ottaa Viivin ja Leon kanssa paikkamakuutreenejä iltaisin. Aina ei oikein huvittaisi, mutta en ole antanut laiskotukselle periksi. Ehkä sillä jaksaa, että edistymistä on tapahtunut. Olen ottanut siis makoiluja yhdessä ja erikseen sisätiloissa. Eipä Viiviä pakkasessa viitsisikään makuuttaa. Aikaa olen vaihdellut yhden ja viiden minuutin välillä. Voisin ottaa pidempiäkin pätkiä, mutta mennään nyt tällä vähän aikaa.

Aluksi Viivi aina jossain vaiheessa vaan päätti, että nyt on makoiltu riittävästi ja nousi ylös. Vein neitisen vaan aina samaan kohtaan takaisin pötköttelemään. Ehkä Viivi sitten muutaman illan jälkeen huomasi, että nousemisesta ei ole mitään hyötyä. Nyt se ei ole moneen päivään enää noussut makuulta ilman lupaa. Ärsyttäähän sitä, kun pitää odottaa. Ärsyyntyminen näkyy aina siinä noin minuutin - puolentoista jälkeen vinkumisena. Mutta koska en nyt rakenna Viiville mitään toko-paikkamakuuta, niin olen antanut sen vinkua. Voi olla, että ajan kanssa vinkuminen jää pois. Jos ei jää, niin sitten se vinkuu. Pääasia, että pysyy paikallaan.

Leolta olen vaatinut leuan pitämistä maassa. Se on tainnut välillä pitää leukaa lattiassa yhtä kyytiä jo sen parisen minuuttia. Jos pää on noussut, olen vaan käskenyt laittamaan leuan takaisin alas. Useina iltoina Leo ei ole edes vinkunut, mutta välillä se meinaa lähteä Viivin vinkumisiin mukaan. Hyvin Leo on kyllä vaiennut, kun olen kieltänyt vinkumisen. Homma on edennyt kyllä kivasti ja raukea iltahetki on kyllä omiaan tuomaan oikeaa rauhallista mielialaa näihin harjoituksiin.

Aion jatkaa harjoituksia tällä samalla kaavalla nyt jonkin aikaa. Yritän tehdä myös vähän pidempiä pätkiä (3 - 5 minsaa) useammin, nyt olen laiskuuksissani ottanut lyhyitä ehkä vähän useammin kuin pitkiä. En lähde nyt kuitenkaan ainakaan ihan heti venyttämään aikaa paljon yli viiden minuutin, yritän nyt panostaa enemmän siihen, että se mitä tehdään, tehdään hyvin. Katsotaan, josko tuo Viivinkin vinkuminen vähenisi, kun hinkataan samaa vähän pidempään sen sijaan, että pidennettäisiin aikaa koko ajan. Jonkinverran koirien vire paikkamakuussa on noussut tällä viikolla, kun siirsin kaikki koirat raakaruualle. Kipossa oleva pöperö houkuttaa vähän enemmän kuin kuivat nappulat. Mutta eiköhän tämäkin tästä ajan kanssa tasaannu.

"Kettua mä metsästän, aion saada suuren..."

Peto on suuri metsästäjä, se tuli taas todistettua tiistain agilitytreeneissä. Menimme Pedon kanssa rataa ja olimme juuri kepeillä. Peto pujotteli tosi hienosti ja vauhdilla, kunnes yhtäkkiä keppien puolessavälissä Peto nosti nenänsä ja häippäsi omille teilleen. Aivan sama mitä sanoin, Peto jolkotteli nenä pystyssä hallin laitaa kohden. Ajattelin, että nyt se haistoi jonkun hiiren. Hyvin selvää oli kuitenkin, että Peto oli haistanut jonkun eläimen. Pedolla oli metsästysmoodi päällä. Sen näkee aika selvästi, meininki on ihan erinäköistä, kun muissa moodeissa.

Ja mitä meidän suuri metsästäjämme oli sitten haistanut? Harkkojen vetäjä oli tuonut radan reunalle näytille muutaman omatekemänsä narulelun. Yhteen naruun oli käytetty aitoa ketunkarvaa. Vähän aikaa haettuaan Peto paikallisti lelut ja kolmesta lelusta valitsi juuri se, jossa oli kettua. Lelut olivat myytävänä, joten pakkohan mun oli ostaa se kettulelu Pedolle. Lopputreenit menivätkin sitten hyvällä draivilla, kun Peto sai palkaksi aina rettuuttaa juuri ostamaansa lelua :D

Lelun vetovoima tuli todistettua vielä seuraavanakin päivänä. Olin jättänyt sen keittiön pöydälle treeneistä tullessa ja se oli jäänyt niille sijoilleen seuraavan työpäivän ajaksi. Viivi on työpäivät kotona sillä puolella taloa, jossa tuo keittiön pöytä on. Neitikoira ei ylety ottamaan mitään pöydältä, kunhan tuolit on muistettu laittaa kunnolla pöydän alle. Joskus pöydälle on saattanut unohtua jotain syötävääkin, mutta ruuat ovat saaneet olla rauhassa koko työpäivän. Mutta ei kettulelu. Töistä tullessa lelu oli lattialla kuolaisena ja jokusen karvatollon menettäneenä, mutta muuten ihan ehjänä. Viivi oli tyytyväisen oloinen, olihan hän päästänyt päiviltä kokonaisen ketun... ainakin omasta mielestään :)

Lelu maksoi kokonaiset viisi euroa ja on jo osoittanut olevansa jokaisen sentin arvoinen. Toisaalta tuli kuitenkin melkein paha mieli meidän suurien metsästäjien puolesta, kun joutuvat retuuttamaan lelua, jossa on vain pieni pätkä ketunkarvaa. Pitäisiköhän lähteä kiertämään ladonalustoja pitkästä aikaa? Ei tuo agility, eikä ihmisten etsiminenkään ole mitään verrattuna kunnon nujakointiin ketun tai supin kanssa.

Talvi... vihdoinkin!

Talvisia kuvia ihan vaan siitä ilosta, että sellaisia on saanut otettua. Pojista on otettu nyt enemmän kuvia, kun Viivistä on ainaskin satamiljoonaa kuvaa ennestään.

Etsimistä pihapiirissä

Joulutauko on nyt sitten virallisesti ohi, aloitimme harjoitukset taasen loppiaisena pelastuskoiratreeneillä. Hyvää fiilistä ja mainota seuraa oli riittämiin, kun kokoonnuimme äitini pihapiiriin harjoittelemaan vähän erilaisempia piiloja. Pihasta löytyy mukavankokoinen ulkorakennus, jossa on jos jonkinlaista piiloa. On autotallia, autokatosta, ulkosauna, puuvajaa ja lisäksi kaikenlaisia halkokatoksia. Pihasta löytyy myös pari kuomullista peräkärryä ja jotain monihaaraisia mäntyjä sekä kesäkeittiö. Asuintalossakin on erillinen pannuhuone ja liukuovella suljettava kuisti. Talon vierestä menee vilkkaasti liikennöity vähän isompi tie ja toiselta puolelta junarata. Piha on aidattu tien puolelta. Häiriöitäkin on siis vähän toisella tavalla umpimetsään verrattuna. Äiti on asunut talossa pian vuosikymmenen ja minä keksin vasta viimevuonna, että hänen pihansa olisi muuten aika hyvä treenipaikka. Aina ei vaan sytytä ;)

Viiville laitettiin neljä piiloa: Autotalli, kuisti, kuomukärry ja yksi puuhun. Autotalliin on kaksi ovea molemmilla puolilla ulkorakennusta. Ihminen laitettiin suljetun oven taakse sillä idealla, että koiralla olisi mahdollisuus saada etsittävästä haju sen suljetun oven alta tai sitten menemällä sisälle autotalliin rakennuksen toiselta puolelta. Autotallin lattiassa on reikiä emmekä sytyttäneet autotallin valoja. Vähän alustahaastetta siis. Viivi sai suljetun oven takaa hajua, mutta ei osannut paikallistaa sitä kovin tarkasti. Ilmeisesti haju nousi oven vieressä olevan puukatoksen kattoon ja puukasojen päälle, koska monet muutkin koirat haistelivat puukasoja, eivätkä paikallistaneet lähdettä autotallin oven alle. Menimme Vinkulan kanssa autotalliin siis rakennuksen toiselta puolelta ja sieltä Viivi sitten löysikin ukon, kunhan selvitti aluksi esteradan maalimiehen luo. Autotallin jälkeen lähdimme asuintalon taakse puiden luo. Siellä Viivi ei saanut juurikaan hajua puussa olevasta maalimiehestä. Ilmeisesti korkealla puussa olevan ihmisen haju meni niin kauas puusta, että aidatun pihan sisällä ei ainakaan matala koira saanut vainua etsittävästä. Talon kulmalla oleva kuomukärry kyllä noteeerattiin ja siellä oleva maalimies haukuttiin pystyyn. Kävimme sitten välillä talon etupuolella haistelemassa kuistia ja siellä olevaa ihmistä. Silläaikaa puussa oleva maalimies tuli vähän alemmas, mutta pysyi kuitenkin edelleen puussa parin metrin korkeudella. Kun sitten palasimme takaisin talon taakse, Viivi oli heti enemmän asialla. Ilmeisesti puussa olevan maalin haju nousi talon seinälle, koska moni muukin koira kävi kovasti seiniä haistelemassa. Pienen ihmettelyn jälkeen Viivi paikallisti ihmisen puuhun ja haukkui hienosti senkin. Pääsääntöisesti treeni meni ihan hyvin. Viivin kanssa oli huomattavissa sitä, että pihassa ja ulkorakennuksissa olevat ukot etsittiin hyvin, mutta kuistissa oleva ukko oli Vinkuselle vähän vaikeampi. Luulisin, että koska paikka on Viiville tuttu, se ajatteli ulko-ovelle menemisen tarkoittavan samaa kuin sisälle meneminen ja meidän äiskän morjenstaminen. Ja sitä ei kesken hommien lähdetä tekemään. Tai sitten se ei vaan jostain muusta syystä ollut missään vaiheessa menossa kuistia tarkistamaan. Kun sitten vähän kehotin menemään kuistille, Viivi jäi ovelle odottelemaan sennäköisenä, että "tule nyt sitten avamaan ovi, niin mennään katsomaan mummaa". Kun sitten raotin kuistin liukuovea, Viivi saikin hajun jostain muusta kuin meidän mummasta ja meni haukkumaan kuistillaolijan.

Leolle otin myös neljä piiloa: Autotalli, puuvarasto, kuomukärry ja yksi ihminen puussa. Myös Leon kanssa menin aluksi autotallin siihen päätyyn, jossa ovi oli kiinni. Leo sai myös hajun ja paikallisti sitä jonkin aikaa. Ja ylläri-pylläri, Leo osasi paikallistaa hajun autotallin oven alle ainoana koirana. Maalimies sanoi, että kun Leo oli tunkenut kuonoaan oven alareunan raosta, se oli tökännyt maalimiestä kantapäähän. Sen jälkeen Leksa nuuskutteli vielä vähän aikaa, työnsi kuononsa oven alareunaan ja aloitti haukkumisen. Avasin autotallin oven ja Leo sai haukahtaa maalimiehelle vielä pari kertaa ennen palkkausta. Hienosti paikannettu! Leon rauniokurssi syksyllä tuli kyllä juuri sopivaan aikaan Leon kehittymisen kannalta ja sieltä saimme mukaamme hyvän paikannuskyvyn. Ensimmäisen ukon jälkeen kävimme kiertämässä rakennuksen toiselle puolelle ja Leo kävi vielä tutkimassa loputkin autotallista, kun pääsi sinne sisälle. Puuvarastossa oleva ukko löytyi näppärästi, kun Leo meni nostamaan jalkaa ulkorakennuksen nurkalle. Samalla se sai hajun ukosta ja teki siinäkin hienon paikannuksen nuuskimalla oven kulmasta kulmaan ja haukkumalla sitten selvästi oven alakulmalle. Tykkään kovasti siitä, että Leo tarkentelee rauhassa, että missä haju on vahvimmillaan ennen kuin aloittaa ilmaisemisen. Puuvaraston jälkeen lähdimme sitten takapihalle puuta kohti. Leo sai aika nopeasti hajun etsittävästä, kävi samalla seinustalla kun kaikki muutkin ja joutui muutenkin vähän hakemaan. Aika nopeasti Leksa kuitenkin paikansi hajun puuhun ja nousi seisomaankin puuta vasten. Kun Leksa katsoin puuhun oikeasta suunnasta, se näki maalimiehenkin ja aloitti haukkumisen. Maalimies heitti Leolla palkkapurkin ja Leo toi purkin minulle avattavaksi. Siitä sitten talon kulmalle ja kuomukärryn luo. Siinäkin Leo teki töitä tarkasti ja aloitti haukkumisen vasta, kun oli saanut päänsä pressun väliin ja näki etsittävän. Leon treeni meni ekstrahyvin :)

Lisäksi olen aloittanut Viivin ja Leon kanssa paikkamakuun tehotreenit. Harjoittelen nyt molempien kanssa niin, että iltaruoka toimii takapalkkana. Olen harjoitellut vasta muutamana päivänä. Ajattelin harjoitella niin, että välillä saavat pötköttää vieretysten ja välillä treenaan tyypit erikseen. Katsotaan, jos tällä saisi jotain aikaiseksi. Leo kun ei ole tuntunut saavat rauhallista mielentilaa pitkillä paikkamakuilla, niin otetaan nyt sitten leuka maassa ja takapalkalla. Viivi pysyy vähän heikosti paikallaan kaikilla tavoilla, mutta ruuasta se tykkää. Jospa sen eteen sitten meidän äkäpussikin suostuisi tekemään jotain, mitä pyydetään ;)

Koirille ruokaa

Peto on allergioiden ja virtsakideongelmiensa vuoksi syönyt raaka- ja kotiruokaa jo reilu parisen vuotta. Viivikin oli samalla rauokavaliolla jonkin aikaa ennenkuin Leo tuli meille. Leksalle päätin kuitenkin syöttää nappuloita, joten myös Viivi on syönyt nappuloita nyt pari vuotta.

Viivillä on jostain syystä ollut melkein koko elämänsä aika herkkä vatsa. Tai ainakin sillä on melko usein vatsavaivoja. Yhdessä välissä Viivi oksensi melkein joka sunnuntai, mutta nyt emme ole hetkeen nähneet Vinku-neidin sunnuntaioksennusta. En muista, oliko vatsavaivoja silloin, kun Viivi söi raakaruokaa. Olen kuitenkin vähän harkinnut, että pitäisikö antaa kaikille koirille raakaruokaa, koska se nyt tunnetusti on terveellisempää kuin nappulat. Viivin ja Leon vatsat ovat kyllä tottuneita raakaruokaa, koska kaikki koiramme saavat sillointällöin lihaisia luita, Yrjölän puuroa ja raakaa lihaa.

Syksyllä kun kaikki koirat olivat hierojalla myös hieroja sanoi, että Viivin ja Leon kropasta tuntee, että ne syövät nappuloita. Hän on omien sanojensa mukaan havainnut, että nappuloita syövillä koirille kerääntyy lihaksistoon enemmän kuona-aineita. Silloin taas mietin, että pitäisikö tosiaan siirtää myös Viivi ja Leo raakaruualle. Jotenkin olen nyt vaan syötellyt noita nappuloita tähän saakka. Ajattelen, että en oikein uskalla ruokkia Leon kokoista koiraa raakaruualla, koska kuvittelen ruokinnan olevan ison koiran kanssa jotenkin tarkempaa kuin pienen koiran. Mutta koska kaikki koiramme ovat aikuisia, ruokinta ei ole ollenkaan niin tarkkaa kuin kasvavan pennun kanssa. Jospa sitä sitten uskaltaisi kuitenkin...

Tänään sitten Facebookissa pari kaveria oli jakanut linkin erääseen blogiin *klik*. Blogissa on kirjoitus koirasta, joka sai teollisesta koiranruuasta niin pahan aivovaurion, että koira piti lopettaa. Ikävä kyllä ruoka on samanmerkkistä, jota Viivi ja Leo tällä hetkellä syövät. Sanoisin, että tämä on nyt se viimeinen niitti. Saattaapi olla, että meille ei enää osteta uutta ruokasäkkiä, vaan pakastin täyteen lihaa ja kasvissoseita.

Tavoitteista

Kirjoitin vuoden 2010 loppupuolella vanhaan blogiin tavoitteita vuodelle 2011. Nyt katsaus siihen, miten tavoitteet ovat täyttyneet.

Viivi

Pysyä terveenä ja käytösongelmien korjaaminen. Viivi on viimeaikoina tuntunut sairastelevanyhtä sun toista. On ollut kutinoita, korvatulehdusta ja yleistä kärttyisyyttä normaalia enemmän. Jos kärttyisyys jatkuu, täytyy harkita Viivin viemistä koirahierojalle. Käytösongelmista ärsyttivimpiin lukeutuvat Pedon kurmoottaminen ja maksimaalinen autointoilu.

Viivi on pysynyt perusterveenä, mutta käytösongelmia en ole saanut edelleenkään korjattua. En nyt ala tässä erittelemään tarkemmin, näistä olen kirjoittanut jo kyllästymiseen asti. Yritystä on kuitenkin ollut. Ehkä myös jotain pientä edistystäkin autohulluuden kanssa. Ehkä olemme päässeet ongelman ytimeen ja sehän on tietenkin se, että Vinku luulee määräävänsä tässä taloudessa. Niinhän se vähän määrääkin...

Hierojalla käytiin ja Viivi oli melko hyvässä kunnossa. Kärttyily ei siis johtu ainakaan lihasjumeista, ehkä täytyy vaan jo uskoa, että Viivi vaan on tuollainen hirmustiina. Pedon höykyyttäminen on vähentynyt, koska olen pitänyt terriereitämme erillään tosi paljon. Nykyään valkoiset ovat suuremman osan ajasta samassa tilassa kuin erillään. Että on siinäkin vähäsen päästy eteenpäin, mutta tarkkana saa olla koko ajan.

Jos saan Viivin kunnolla hanskaan, niin tokoakin voisi harkita uudemman kerran. Pelastushakua tietysti jatkamme entiseen malliin. Siinä tavoitteena tottiksen parantaminen ja muuten saavutetun tason ylläpitäminen. Jäljennostoa voisi harjoitella lumien sulettua ja esineiden ilmaisua pitää parantaa. Toivottavasti ei tule yhtä runsasluminen talvi kuin viimevuonna, niin voisi harjoitella vähän isompiakin etsintöjä.


Tokoa emme ole jatkaneet satunnaista kotitreenaamista lukuunottamatta. Pelastuskoirailua on jatkettu ja hallintakin on saattanut hieman parantua. Jäljennostoja harjoittelimme syksyllä ja jatkamme varmaankin keväällä. Isompia etsintöjä on otettu jonkinverran, mutta enemmän pitäisi ottaa. Esineruutua olen ottanut Viivin kanssa ihan liian vähän, mutta kotona olen koittanut vähän vahvistaa tuota esineiden noutamista. Sitäkin saisi treenata paljon lisää.

Peto 

Pysyä terveenä. Kaikkea muuta tehdään sitten Petterin kunnon mukaan. Agilitya jatkamme ja jos homma sujuu, voisimme osallistua johonkin epävirallisiin kisoihin. Metsälle Peto varmasti pääsee, jos ei kutise liikaa.


Peto on ollut hyvässä kunnossa ollakseen Peto. Lämmin kesä ja lämpöiset uimavedet sopivat Petoselle paremmin kuin hyvin ja herra onkin ollut hyvässä lihaskunnossa. Agilitya olemme jatkaneet, ohjaajan edistyminen vaan on ollut huonoa siinä lajissa. Kisoihin saakka emme ole vielä(kään) päässeet. Ohjaajalla on vähän ramppikuumetta, Peto varmaan menisikin jo möllirataa vaikka kuinka päin. Metsällä Petsku on ollut aika vähän, mutta on ollut kuitenkin. Saaliiksi on saatu kylläkin vain suppilovahveroita ja ohiammuttua teertä ;)


Loppuvuodesta Peto oli myös hierojalla neljä kertaa. Herralla oli aikamoinen kokovartalojumi niinkuin nyt sen liikkeistäkin saattoi päätellä. Aika hyvin koira saatiin hierottua auki, mutta säännölisesti sen kanssa pitää käydä hieronnassa. Viimekerrasta on tällä hetkellä noin kuukausi ja Peto pomputtaa taas jo takajalkojaan todella paljon. Seuraava hieronta-aika on kyllä jo varattuna.

Leo

Löytää joku säännöllinen paimennuspaikka. Paikallinen yhdistys järjestää yhdet harjoitukset kuukaudessa kesäkuukausien ajan ja sillä paimennusmäärällä homma ei etene kyllä mihinkään. Jos aion ikinä yrittää sitä esikoetta, harjoitella pitäisi vähintään kerran viikossa, mielellään paljon useamminkin. Ehkä jos saisin homman jollain tavalla alkuun, voisin harjoitella jopa itsenäisesti, jos tuntisin jonkun lampaita omistavan ihmisen. Mielellään vielä kohtuullisen ajomatka päässä kotoa. Eipä sitä viitsisi kuitenkaan ajella montaasataa kilometriä joka viikko pelkästään paimentamaan.


Noh, tavallaan löysimme säännöllisen paimennuspaikan, mutta homma ei edennyt sittenkään. Kävin kuitenkin kesällä Liedossa Leon kanssa paimentamassa ja siellä homma sujui paljon paremmin. Tarvitsisin itse varmastikin jämäkän ohjaajan, joka komentaisi minua rohkeasti. Lisäksi lampaiden pitäisi olla tottuneita paimennukseen, koska Leo ja minä emme ole. Pysyisin EHKÄ jotenkin hanskaamaan homman, jos lampaat olisivat jotain paikallaan jököttäviä patsaita, mutta sitähän ne eivät ole. Loppusyksystä päätin, että unohdan paimennushommat hetkeksi. Tuollaisella roiskinnalla saan vaan enemmän vahinkoa aikaan, koska jokainen väärä toisto pahentaa vaan tilannetta. Elättelen kuitenkin edelleen toiveita, että jos pääsisin johonkin hyvälle useamman kerran kurssille, niin meistä voisi tulla jotain. En vaan tiedä, miten voisin sellaiselle kurssille päästä, koska kaikki hyvät (eli ne jämäkät minua komentavat) opettajat olevat niin kaukana.


Jos hommat jatkuvat tokossa yhtä hyvin, niin voisimme aloittaa kisaamisen jo keväällä. Myös AVO:n liikkeet ovat aika hyvällä mallilla.


No tämä toteutui. Aloitimme kisaamisen keväällä ja osallistuimme vuoden aikana neljiin kilpailuihin (onko "neljiin" sana?), joista keräsimme kaksi alokasluokan 1-tulosta. Ne kaksi 2-tulosta johtuivat ohjaajan törttöilystä. Ihan hyvä siis, että olemme edelleen alokasluokassa törttöilemässä. Loppukesä meni vähän plörinäksi tokokisaamisen osalta, koska Leo oli pienellä sairaslomalla tikatun jalkansa kanssa. Pian sen jälkeen sain itse jonkun superflunssan, joka kesti viikkokausia.

Pelastushaussa olin ajatellut osallistua jompaankumpaan tai molempiin peruskokeisiin viimeistään syksyllä. PK-haussa meillä ei ole niitä kisaoikeuksia, koska Leo on papereiden mukaan sekarotuinen. Pitää miettiä PK-puolen pelastuskoirakokeita, mutta niiden suhteen en ole asettanut ainakaan toistaiseksi mitään tavoitteita. 


Noh, innokkaana osallistuin peruskokeen pimeäosuuteen heti keväällä. Plörinäksi meni ja päätin laittaa jäitä hattuun. Leo osaa perushommat ja se oppikin ne tosi nopeasti. Varmuutta ja erilaisia tilanteita pitää vaan vielä harjoitella. Päätin lykätä kokeita seuraavalle vuodelle, että herra saa ikää lisää ja me löydämme paremmin yhteisen sävelen. PK-haun jätin kokonaan pois keväällä ajanpuutteen vuoksi. Syksyllä osallistuin sensijaan kahdeksan kerran rauniokurssille ja se sopi meille tosi hyvin. Leo oppi etsimään myös läheltä ja tarkasti vauhdikkaan juoksemisen ja tohottamisen sijaan. Säännöllisesti olemme harjoitelleet koko vuoden noita pelastuskoirahommia ja ehkäpä teemme ne peruskokeet nyt tänä vuonna.

Vuoden 2012 tavoitteet eivät ole vielä ihan kirkkaina mielessä. Viivin ja Pedon kanssa varmaankin tärkein tavoite on, että molemmat pysyisivät kunnossa. Viivi täyttää kesällä jo kahdeksan ja Peto seitsemän. Tuon kokoluokan koirille tuo nyt ei ole ikä eikä mikään, mutta kyllä noissa kuitenkin jo vähän ikääntymisen merkkejä on nähtävillä. Viivi on jotenkin rauhallinenkin nykyään, tosin sen saa kiihtymään edelleen samaan tapaan kuin ennenkin. Peto nukkuu aika paljon ja sillä on harmaat silmäkulmat. Jatkuva lääkitys varmaankin vaikuttaa aika paljon Pedon vointiin, kortisoni on melkoista myrkkyä. Molemmat jatkavat kuitenkin edelleen harrastamista, ei noista sohvakoiriksi ole. Mutta mitään uusia mullistavia tavoitteita en enää aseta kummallekkaan, kunhan pysyisivät saavutetulla tasolla.

Leon suhteen kirjoitinkin tuohon, että Pelastuskoiraliiton peruskokeen molemmat osat voisi suorittaa tänävuonna. Leon pitäisi osata kyllä hommat kuin vettä vaan ja tokokisoissa se on toivottavasti tottunut vähän jäykistelevään ohjaajaankin. Tiedä sitten, miten se maastossa reagoi, kun itse jännitän.Tokosta nyt ainakin se TK1 ja ehkä jopa TK2. Voittajaluokka tuntuu kuitenkin vielä aika kaukaiselta asialta, vaikka senkin luokan liikkeitä olemme aika paljon jo harjoitelleet. Ehkä sössin vielä parit alokasluokan kokeet ja sitten monet avoimen luokan kokeet, niin saamme paljon kisakokemusta...

Pitäisikö vielä.... en taida... no jos sittenkin... tai sitten ei... Jos jaksan harjoitella jäljestämistä oikein ahkerasti, niin voisikohan sitä syksyllä harkita jälkikokeita Leon kanssa? Kesän ja syksyn aikana homma ainakin edistyi aikamoisin harppauksin. Jos mitään suurta takapakkia ei tule, niin ehkä syksyllä sitten...