Raunioleirillä

Nonni, se pitkään odotettu leiriviikonloppu sitten viimein tuli. Lähdin Lapualle pelkästään Leon kanssa, koska Viivi ei ole vieläkään parantunut. Omasta mielestä leiri meni hyvin ja aikalailla odotusten mukaisesti. Toivottavasti myös muille leiriläisille jäi viikonlopusta hyvä mieli.

En ehtinyt sitten treenaamaan perjantai-iltana mitään. Ilta meni kaikenlaisessa häsäämisessä ja huoneiden jakamisessa. Lauantaina meidän ryhmä oli aamupäivällä maastossa hakutreeneissä. Leolle otin kolme maalimiestä, joista muistaakseni kaksi oli kokonaan peitetty ja yhdellä pää näkyvissä. Ohjeistin maalimiehet, että auttavan Leksaa, jos haukun kanssa on ongelmaa. Ensimmäinen maalimies oli auttanut Leksaa alkuun pääsemisessä, koska Leo ei aloittanut haukkumista heti. Ehkä se olisi aloittanut joka tapauksessa, mutta ihan hyvähän sille on kertoa, että haukkuminen pitäisi aloittaa välittömästi. Toisella maalilla Leo haukkui hyvin ja pitkään, koska irtosi hajun perässä melko kauas. Viimeistä ukkoa saimme etsiä vähän pidempään. Aamulla ei juuri tuullut ja Leo ei vaan saanut ihmisestä hajua muutakuin juuri oikeasta kulmasta lähestyttäessä. Haukku taisi sielläkin irrota melko ok.

Iltapäivällä oli ohjelmassa raunioita. Ensimmäisellä kierroksella otin Leksalle neljä maalimiestä. Yksi piilo tuotti herralle vähän päänvaivaa, kun ukko oli umpipiilossa, eikä siihen päässyt oikein hyvin mihinkään kohtaan haukkumaankaan. Yhdestä kohdasta ylettyi putken suulle, mutta siinä kohdassa jalat luisti. Lopulta Leo kuitenkin päätti haukkua siitä. Muut piilot menivät muistaakseni ihan hyvin. Ehdimme ottaa vielä toisenkin pikakierroksen, jossa jokaiselle oli vain yksi piilo. Leon ihmisen laitoin hieman haastavaan paikkaan. Aluksi piti nousta torniin kapeita rappusia. Siitä pääsi aika hyvälle tasolle, mutta toiselle tasolle piti kulkea hieman hataraa siltaa pitkin. Maalimies oli vielä pimeässä metallikontissa. Ja saatiinhan Leonkin ilmaisuongelma esiin! Haukkua ei meinannut oikein irrota, kun jännitti niin kovasti ja pieneen päähän oli kertynyt painetta vaikean reitin vuoksi. Maalimies sitten auttoi hieman ja Leo sai äänensä auki. Ei tietenkään ole kiva, että ilmaisun kanssa on ongelmia, mutta toisaalta on kiva, kun ne ongelmat saadaan esiin harjoituksissa. Nyt Leksaa saatiin autettua ja se pääsi tilanteesta yli.

Sunnuntaina oli vielä toinen rauniotreenikerta. Ekalla kierroksella kolme ukkoa Leonardolle. Ensimmäinen oli helpohkossa paikassa, mutta siitä Leo pyyhälsi aluksi ohi. Kutsuin sitä vähän takaisinpäin ja ukko löytyi. Tosi hyvä haukku. Toinen oli sellaisessa vaakaputkessa, että siihen ei pääse haukkumaan ihan ääreen. Leo kävi kurkkaamassa putken suulla ja totesi, että putkessä on ihminen. Sitten se pakitti vähän parempaan kohtaan ja haukkui siitä. Kolmas oli umpipiilossa ja sitä Leo tarkensi vähän aikaa. Kun se sitten totesi, että ihmisen luo ei pääse, se jäi haukkumaan piilon luukulle. Haukku oli vähän epävarmempi kuin aikaisemmilla piiloilla, mutta kuitenkin ihan ok. Kaikenkaikkiaan parempi suoritus kuin lauantaina. Toinenkin kierros ehdittiin ottaa ja Leolla oli yksi ukko sellaisessa kaappirivissä. Vähän aikaa Leo tarkenteli, että missä kaapissa ihminen on. Kävi sitten pökkäämässä kuonolla oikean kaapinoven raolleen ja haukkui siinä. Hyvä suoritus sekin.

Melko onnistunut viikonloppu siis. Sekä minä että koira olimme molemmat aika loppu sunnuntaina, kun kotiin saakka pääsimme. Sunnuntai-ilta menikin lepuuttaessa. Olin ollut kaukaa viisas ja maanantai oli minulla töistä vapaata. Hyvinnukutun yön jälkeen jaksoin raahautua kaikkien koirien kanssa pitkälle metsälenkille ja tein Leollekin n. 800 metriä pitkän noin pari tuntia vanhan jäljen. Oli kulmia, esineitä, polun- ja tienylitystä. Kulmat ja esineet meni hyvin, samoin polkujen ylitykset. Leo tarkasti kyllä polut pari metriä molempiin suuntiin, mutta jatkoi sitten jäljellä hienosti. Tien kanssa oli vähän enemmän ongelmaa, mutta lopulta Leo ratkaisi senkin itse. Jäljen loppuosa oli pidempi suora melkin vastatuuleen. Siinä Leo meni välillä vähän turhan korkealla nenällä, mutta muuten olin ihan tyytyväinen. Nyt kun tuota kuvaa katsoo, niin tuuli tuli todennäköisesti hieman oikealta etuviistosta. Kuvassa jälki sinisellä ja ajaminen (jäljennostoineen) punaisella.

Nyt sitten pikkukoirat mukaan ja remmilenkille. Sen jälkeen Leon kanssa vielä pyörälenkille... jos jaksaa. Olisihan tuo toisaalta lepopäivänkin ansainnut.

Sairastelua koko loppukesä ja syksy :(

Viivi on ollut sairaslomalla enemmän tai vähemmän viimeiset pari kuukautta. Ensin tuli sen käärmeenpurema. Olin pikkuhiljaa palailemassa Viivin kanssa harjoituksiin sen episodin jälkeen. Ehdin käydä yksissä harjoituksissa ja sielläkin Viivin jo röhisi vähän. Harmittomasta pienestä röhinästä kasvoikin kunnon nielutulehdus. Ensimmäinen antibioottikuuri ei purrut, nyt Viivillä on menossa toinen kuuri särkylääkkeiden kera. Ja edelleen se röhisee ja nieleskelee, onneksi edes vähemmän kuin aikaisemmin.

Eikä siinä vielä kaikki. Äsken tutkin Viivin tassua, koska Vinkunen on nuollut sitä eilisestä saakka. Yksi varvas on vähän turvonnut ja punottaa kynnen juuresta. Great! Toivottavasti siinä on vain joku pieni juttu, joka menee itsellään ohi.

Onneksi muut koiraset ovat olleet kunnossa. Samaa ei voi sanoa minusta. Puolitoista viikkoa sitten alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Lääkäri epäili mykoplasmaa ja sain antibioottikuurin viimeviikolla. Töistä olen ollut poissa jo puolitoista viikkoa, mutta huomenna palaan työpöydän ääreen. Jos tämä tosiaan on tuota plasmatautia, niin raskas liikunta on sitten kielletty vähän pidemmän aikaa. Täytyy varmaankin lenkittää koiria sitten vaan hitaasti kiiruhtamalla. Semmonen sopiikin mun temperamentille aivan erinomaisesti.

Noh, voisi asiat olla huonomminkin. Viikonloppuna on kuitenkin ohjelmassa Pelastuskoiraliiton leiriä. Olin ajatellut alunperin, että otan Viivin ja Leon mukaan. Tällä hetkellä näyttäisi, että Viivi ehkä jää sittenkin kotiin. Tai jos se tulee mukaan, niin se taitaa toimia vain seuraneitinä ja mun hermojen kiristäjänä. Täytyy seurailla, miten neitikoiran paraneminen edistyy. Leireillä koirat viettävät yleensä jonkinverran aikaa autossa vuoroaan odotellen. Ja senhän me jo tiedämmekin, mitä autoilu Viiville tarkoittaa. Jos neidillä on nielussa tulehdus ja hän huutaa viikonlopun aikana autossa tuntikaupalla, niin mitä luulette nielun siitä tykkäävän...

Kun tästä selvitään, niin mulla ja Viivillä alkaa kunnonkohotuskuuri. Sitä odotellessa tyydyn vain kävelemään asfaltin reunaa rykien Viivin kanssa kilpaa. Kiitokset vaan Oskarille ja muille kavereille, jotka ovat ottaneet meidän poikia lenkille mukaan :)

Ei nimi miestä pahenna?

Välillä vähän jotain kevyempää luettavaa. Ketäpä kiinnostaisi jatkuvasti lukea, kun joku luettelee tekemisiään... Blogin ulkoasukin oli mielestäni tunkkainen ja raskas, kevensin sitäkin. Tähän kaikkeen on nyt mukavasti aikaa, kun olen taas flunssassa ja sairaslomalla.

Idean tällaiseen nimiaiheiseen postaukseen sain Sylvin ja Aatun blogista. Kun silloin luin kirjoituksen, ajattelin, että meidän koirien nimistä ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Mutta yksi viikko - pari sitten käteeni osunut kirja toi aiheen mieleeni uudelleen.

Fiba

FIBA (Fédération internationale de basket-ball) on kansainvälinen koripalloliitto, joka "laatii kansainvälisesti noudatettavat koripallosäännöt, määrittää varusteet ja tarvittavat toimitilat, säätelee pelaajien siirtymisiä, kontrolloi kansainvälistä tuomarointia". Okei, Viivi ei ole mikään koripallofani, mutta tuo sääntöjen laatiminen ja muiden tekemisten kontrolloiminen kuulostaan jossainmäärin tutulta. Erityisen suurella antaumuksella Viivi säätelee eräiden pelaajien siirtymistä kotona sisätiloissa, sen voin sanoa.

Fiba tarkoittaa myös virhettä tai mokaa. Se ei liity Viiviin mitenkään <3 Fiballa voidaan tarkoittaa myös hyvää fiilistä ja se kuvaus osuu Viiviin noin 90 prosenttia ajasta. Älkää kysykö, mitä se loput 10 prosenttia on.

"...ja sitten tuohon suuntaan, MARS!"

Peto

Peto, eli saalistaja on eläin, joka käyttää ravinnokseen muita eläviä eliöitä. Suurin osa pedoista on lihansyöjiä, mutta osa on kaikkiruokaisia. Koiraeläimet ovat yksi petoeläinten lahkoon kuuluva heimo ja suurin osa niistä elää ja saalistaa laumassa.  Peto tosiaan on melkoinen teurastaja metsällä. Tai olisi, jos se saisi mitään kiinni. Kerran se sai hiiren kiinni ja söi sen välittömästi. Pedon kohtaloksi on muodostunut hänen ei-niin-petomainen laumansa. Muutaman kerran Peto on kyllä saanut Viivin kaverikseen saalistamiseen. Eräällä kerralla kohteena oli terassin alle juossut naapurin kissa. Peto ajoi kissan suoraan Viiville, joka odotti terassin nurkalla. Sillä kerralla kissa oli Viiviä nopeampi. Kissan onneksi terrierien työnjako oli sillä kerralla tuo. Peto tuskin olisi päästänyt kissaa karkuun.

"Pedon aisteista erityisesti kuulo- ja hajuaisti ovat herkkiä." Ehkä se on se syy, miksi Peto on ottanut meidän laumassa itselleen hälyttäjän tehtävän. Se ilmoittaa meille muille kuolevaisille jokaisen risauksen ja pamauksen, joka ulkoa kuuluu. Välillä jopa sellaiset äänet, jotka eivät oikeastaan kuulu. Ainakaan meidän muiden kuolevaisten korviin. Ehkä se on sitten tuo meitä muita herkempi kuuloaisti. Tai jotain ihan muuta...

Peto on myös sarjakuvahahmo (yksi X-men). Peto on yli-inhimillisen ketterä, voimakas ja nopea. Se on myös erikoistunut itämaisiin taistelutaitoihin ja karatetemppuihin. OMG! Jään odottamaan niitä karatetemppuja :D

"Hälyytys, HÄLYYTYYYS!"

Ciao

Ciao on italiankielinen tervehdys. Sana ciao tulee vanhasta venetsiankielien sanonnasta c-ciào ja tarkoittaa "olen orjasi". Leolle tämä nimi sopii kuin nenä päähän, koska Leksan mielestä on übersiistiä, kun saa suorittaa jonkun annetun tehtävän. Sen jälkeen se tulee kysymään, että "miten voin miellyttää sinua seuraavaksi, oi suuri johtajani". Totuuden nimissä: ei Leo aina ole tuollainen, taisin hieman liioitella. On päiviä, jolloin Leo ei muistuta orjaa yhtään pätkää. Mutta se johtuu Viivistä, joka kontrolloi muiden tekemisiä ;)

"Yes, massa!"

Lähteet: Wikipedia, Suomisanakirja 

Pikakuulumisia

Aikamoista haipakkaa on taas menty loman jälkeen. En nytkään jaksa kirjata tarkkaa selontekoa kaikista viimeviikkojen treeneistä ja menoista. Jotain kuitenkin.

Loman lopuksi osallistuin vähän hetken mielijohteesta VSPH:n Eloleirille metsäjälkiryhmään. Kouluttajana toimi Miska Jähi. Leirillä ei tehty kovin pitkiä jälkiä, joten sinänsä mitään uutta asiaa ei tullut. Mutta tulipa treenattua jälkeä vähän enemmän ja sain uuden silmäparin jäljelle mukaan katsomaan. Minulla ei ollut leirin aikaan oikeastaan jäljellä mitään suurta mysteeristä ongelmaa ratkaistavana, joten leiriltä sain lähinnä uskonvahvistusta siihen, että homma on menossa oikeaan suuntaan ja koira osaa jäljestää. Tottikseen/tokoon sain pari uutta vinkkiä. Toinen oli se lelupalkan pitäminen koiran pään vasemmalla puolella seuraamisessa. Päätin kokeilla sitä Leolle ja se tuntuu toimivan kuin häkä. Olen aina ollut sitä mieltä, että tokossa kädet levällään käveleminen on ehkä idiooteimman näköistä touhua, mitä tiedän. Nyt vaikuttaa kuitenkin pahasti siltä, että liityn siihen idiootinnäköiseen joukkoon. Jälleen kerran: Never say Never. Olen hankkinut ne tautisen rumat treeniliivin, vielä rumemmat treenitaskut ja nyt vielä tämä. Seuraavaksi oletettavasti opettelen kävelemään seuraamisessa sekä kädet levällään ETTÄ takakenossa...

Viivi toipui käärmeenpuremastaan ainakin näennäisesti entiselleen. Viimeviikolla neiti kuitenkin rupesi  kakomaan ja nieleskelemään päivittäin. Elikkäs jälleen kerran nielitulehdus. Nyt Viivi on sitten sen takia sairaslomalla ja antibioottikuurilla. Lääkkeet helpottivat Viivin oloa nopeasti, mutta kakomista ja nieleskelyä on edelleen ajoittain. Varsinkin, jos Viivi riehuu tai haukkuu liikaa. Se on hankalaa pitää Viivi kokonaan riehumatta ja haukkumatta. Se kun on tuollainen koira, joka rakastaa omaa ääntään ja haluaa ilmaista mielipiteensä joka asiaan. Etenkin silloin, kun sitä ei ole kysytty. Käärmeenpureman ja nielutulehduksen välissä kerkesimme käydä kerran hakutreeneissä. Siellä otin Viiville kävelevää maalimiestä ja se haukuttiin erinomaisesti.

Peto pääsi tällä viikolla agiliitämään ja Petsku meni pääasiassa hyvin. Vähän oli taas haisteluongelmaa ja muutakin pientä. Iloinen Petskunen oli kuitenkin koko treenien ajan. Eipä meillä taida enää monia treenejä ollakkaan ennen talvea. Ja talvikaudella jätänkin agilityn Pedon kanssa kokonaan. Eipä se taida Petolaista haitata, koska huomenna alkaa metsäkanalintujen metsästyskausi.

Eilen ja viimeyönä osallistuin Leon kanssa jälki- ja hakukokeeseen. Päivällä suoritimme hyväksytysti Pelastuskoiraliiton perusjälkikokeen päiväosuuden. Koe meni aivan loistavasti! Leo nosti jäljen tosin hyvin ja minäki luotin koiraan siinä vaiheessa ja ilmoitin, että jälki menee tässä. Saimme luvan jatkaa ja Leksa jäljesti kuin juna. Kaikki neljä esinettä löytyivät ja Leo toi ne minulle tosi hienosti. Jäljen päässä olevaa maalimiestä Leo ei ruvennut heti haukkumaan, joten käskin sen sitten haukkua. Näissä kokeissa jäljen päässä olevaa ihmistä ei ole pakko ilmaista, mutta omasta mielestäni pitää. Varsinkin pimeässä on mielestäni parempi, että tiedän varmasti koiran olevan maalimiehellä. Tämä oli elämäni ensimmäinen jälkikoe koiranohjaajana ja onnistumisesta tuli kyllä tosi hyvä fiilis!

Yöllä meillä oli vielä perushakukokeen pimeäosuus. Olin kokeessa itse sairaana ja siinä vaiheessa yötä jo melko piipussa. Jälkikokeestakin oli vielä niin hyvä mieli, että en asettanut itselleni juurikaan paineita hakukokeeseen. Huomasin siinä metsässä tarpoessa, että en jännittänyt juuri yhtään. Siitäkään huolimatta, että en meinannut saada Leosta kunnon haukkua irti ennen alueelle lähtemistä. Jotenkin sain itseni vaan siihen moodiin, että "se menee, miten se menee". Leolla tuntui olevan aluksi vähän vaikeuksia päästä vauhtiin. Aika nopeasti se katosi johonkin melko kauas minusta ja ajattelin, että pian kuuluu haukku. Mutta kun ei kuulunut, kutsuin sen takaisin. Siinä vaiheessa ajattelin, että se on varmaan käynyt puhisemassa jossain maalimiehellä ja tulee taas jättö. Jatkoin kuitenkin etsintäsuunnitelman mukaan ja Leo irtosi uudelleen aika kauas. Siinä vaiheessa liukastuin johonkin kiveen ja kaaduin kiven takana olevaan pieneen kuoppaan rähmälleni. Testaaja kysyi, että miten kävi. Olin juuri vastaamassa jotain epämääräistä, kun Leon ilmaisuhaukku alkoi kuulumaan metsän uumenista. Nousin pikaisesti ylös ja ilmoitin, että koira ilmaisee. Kipitimme maalimiehelle ja Leo ei ollut käynyt ainakaan sillä maalimiehellä aikaisemmin. JES! Koe jatkui ja aika pian löytyi toinen maalimies. Siellä aika ok haukku, mutta aloittaminen tuntui kestävän melko pitkään. Leo ei ollut käynyt silläkään maalimiehellä aikaisemmin. Vähän päästä löytyi se kolmaskin maali ja siellä Leolla oli jo enemmän vaikeuksia haukun aloittamisen kanssa. Aluksi se kävi vähän pötköttelemässä maalimiehen vieressä. Sen jälkeen piti pissata ja mennä pötköttämään uudelleen. Sitten alkoi armoton ähinä ja puhina, mutta loppuviimein koirasta irtosi edes muutama kunnon haukahdus. Ilmaisu hyväksyttiin arvosanalla tyydyttävä. Leo ei ollut käynyt aikaisemmin tälläkään maalimiehellä, joten koe meni läpi hyväksytysti! Nyt Leksalla olisi sitten peruskoe hausta suoritettuna ja jäljen peruskokeesta toinen puoli.


Syitä huonoon ilmaisuun voisi taas pohtia ja pohtia. Joko se johtui pimeästä, koska emme ole treenanneet vielä tänäsyksynä pimeässä ollenkaan. Tai sitten koetilanteesta. Joku asia tuossa koetilanteessa aiheuttaa sen, että Leolla on huonot ilmaisut. Jos se johtuisi vieraista maalimiehistä, niin ongelman olisi pitänyt tulla esiin Oulussa. Kokeenomaisista alkuhöpinoistä ja etsintäsuunnitelmistakaan sen ei pitäisi johtua, koska sitäkin olemme harjoitelleet. Jäljelle tuntuu jäävän vai ohjaaja, joka käyttäytyy kokeessa eri tavalla kuin harjoituksissa. Täytynee miettiä ja pohtia tämä asia puhki moneen kertaan. Ehkä treeneissä keskityn nyt seuraavat viikot kuitenkin peitettyihin maalimiehiin ja treenaan oman koiran loppupäässä, kun on jo hämärää tai pimeää. Olisi tosi kätevää, jos ongelman saisi esiin treeneissä ja siihen voisi puuttua. Kokeessahan maalimies ei saa eikä voi auttaa koiraa mitenkään. Treeneissä se onneksi on sallittua :)

TYD

Kun kävin Oulussa yhdistysvierailulla, kiinnitin huomiota heidän yhteneveiin lippalakkeihinsa. Niissä luki etupuolella isolla TYD. Katselin lippiksiä koko treenien ajan mielenkiinnolla ja lopulta tuon kirjainyhdisteen tarkoitus selvisi: Trust Your Dog. Kyselin tuotteista vähän lisää ja sain kuulla, että ne ovat ihan kaikkien tilattavissa osoitteessa: http://www.jk9.fi/verkkokauppa/

Sivuilla kerrotaan, että tuotteiden lähtölaukaksena on toiminut ohjaajan tyrimä rauniokoe. Tämä tuote ja motto on siis kuin tehty minulle! Kuinka älyttömän monta treeniä ja koetta olenkaan tyrinyt sillä, että en ole luottanut koiraani. Hemmetti, niille mokille voisi olla täällä blogissakin ihan oma kategoria, sen verran niitä tulee tehtyä ja niistä kirjoitettua. Voipi olla muutamalle muullekkin maastolajin harrastajalle tuttu juttu tällainen mokailu?

Tänään sitten Leolle tehtiin jälkitreeni TYD-hengessä. 900 metrin ei-merkattu jälki kahden esineen kera ja jäljentekijä jäljen päähän. Jäljelle ikää kolme tuntia ja sitten vaan Leon kanssa metsään ihan kahdestaan. Ei suunnistajaa, eikä tietoa, missä jälki menee. Tiesin mistä se alkaa ja suunnilleen, että mihin se päättyy. Siinä sitä sitten luotettiin koiraan ja kannatti. Esineet nousi ihan loistavasi ja ensimmäistä kertaa jäljen päässä oleva ihminenkin haukuttiin. Siis ensimmäinen kerta, että jäljen päässä oli ihminen ja sitä myötä myös ensimmäinen kerta, kun se ilmaistiin haukkumalla. Kerrankin tämä putkiaivoinen koiraseni osasi itse yhdistää kaksi asiaa päässään. Nyt uskaltaa kyllä hyvillämielin mennä Pelastuskoiraliiton perusjälkikokeeseen muutaman viikon kuluttua. Vai kannattakohan sitä sanoa ääneen... vielä sitä ehtisi rikkoa tämän kokonaisuuden ennen koetta. Sen minä osaan ;)

Viimeviikolla tein Leksalle myös ensimmäisen noin kilometrin jäljen neljän esineen kera. Silloin merkkasinkin vielä varmuuden vuoksi itse tekemäni jäljen. Kun tällä kerralla oli merkkaamaton jälki, josta ei myöskään tiennyt, että missä se menee, niin oli pakko seurata koiran reaktioita ja opetella lukemaan sitä. Kun jäljellä on merkkejä, tulee katseltua ja kerättyä niitä. Ja muutenkin, kun on itse tehnyt jäljen, tulee katseltua maastoa, että "tuosta minä menin ja sitten käännyin tuonne...". Joku on näemmä tehnyt oivalluksia viimeisen parin viikon aikana :) On tämä jälkiharrastus vaan minulle vielä melko uutta, vaikka useamman vuoden olen touhaillut (mokaillut) jäljen parissa.

Tänään on kyllä ollut erityisen hieno lomapäivä: aurinko paistoi koko päivän, kävin kunnon lenkillä hyvässä seurassa, onnistuneet jälkitreenit sekä itselle että kaverille ja sokerina pohjalla... Olin voittanut Facebookissa arvonnassa Koirakan nimikoidun remmin. Laitoin tilauksen jo menemään tuuletuksen kera. Ja muutes, kävin itse myös hierojalla tänään.

Sylvi, Aatu, Leo ja Peto

Viiviä olen pitänyt käärme-episodin jäljiltä edelleen sairaslomalla. Remmilenkeille se on tällä viikolla jo päässyt. Ehkäpä Vinkula pääsee huomenna jo metsälenkille mukaan. Huomenna puremasta tulee 15 päivää. Omasta mielestään Viivi on ollut ihan kunnossa jo jotain 13 päivää...

Naiselliset avut :D

Annoin koirille tänään aamulla halkaistut naudan putkiluut jyrsittäksi ulos. Pedon laitoin häkkiin syömään omaansa rähinöiden välttämiseksi. Viivi ja Leo voivat syödä luitaan vaikka vierekkäin, niille ei tuli rähinöitä. Jos Viivi haluaa Leon luun, Viivi vaan ottaa sen. Ja toisaalta taas Leo ei todellakaan mene ottamaan luuta Viiviltä.

Pääsin todistamaan tapahtumaa, kun Viivi varasti luun Leolta käyttäen hyödyksi naisellisia avujaan. Vinkunen meni lirauttamaan tyttöpissat Leon eteen noin parin metrin päähän. Sen jälkeen Vinku siirtyi vähän sivummalle odottamaan. Ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Leo jätti herkkuluunsa ja meni haistelemaan Viivin jättämiä sulotuoksuja leuka väpättäen. Viivi haki Leon luun muina naisina ja vei sen oman herkkuluunsa viereen. Siinä Leo sitte katseli kateellisena, kun Viivi narskutteli välillä yhtä ja välillä toista luuta.

Sen siitä saa, kun ajattelee aivojen sijaan jollain muulla elimistön osalla ;)

Tapahtumia on riittänyt

Lomalla sitä ehtii tapahtua yhtä ja toista, kun on paljon enemmän vapaa-aikaa koirien kanssa. Olen treenaillut Leon kanssa ja pikkukoiratkin ovat saaneet osansa huomiosta. Eivät kylläkään pelkästään hyvällä tavalla.

Loma alkoi mukavasti sillä, että Viivi puri Petoa korvaan. Peto huusi suoraa huutoa ja minä yritin pitää Viiviä ja Petoa paikallaan, että kumpikaan ei tekisi mitää repivää liikettä. Viivi päästi irti jossain vaiheessa ja päästin Pedon pois tilanteesta. Lopputuloksena pieni vekki vasemmassa korvassa ja vieressä reikä, josta pilkotti vähän rustoa (tai mitä korvassa nyt siinä kohdassa onkaan). Totesin, että tikkejä ei kuitenkaan tarvita. Laitoimme Pedon korvaan haavateippiä, että haava menisi umpeen, eikä verta lentäisi ihan joka paikaan. Peto tietenkin ravisteli korvaansa vähän väliä.

Viimeviikolla ajelin sitten kaikkien koirien kanssa Ouluun "lomailemaan". Rentouttava reissuni alkoi tiistainaamuna klo 5, kun kello herätti. Noin kuuden aikoihin lähdin sitten ajelemaan Kiiminkiä ja koirakoulu Viettiä kohti. Ohjelmassa olisi paimennusta Leon kanssa. Tämänkin kouluttajan mielestä Leo on taitava, mutta kovapäinen. Harjoittelimme rauhallista lampaiden ajamista liinassa, aitauksessa. Leolle tuntuu tuo rauhallinen ajaminen olevan todella vaikeaa. Aina jos se pääsee vähänkin liian lähelle lampaita, niin se lähte keulimaan. Toisella kierroksella otimme aitauksessa flankkeja ja ajoja. Kovin tuntui sekin olevan Leolle hankalaa, kun lampaat olivat niin lähellä. Kolmannella kierroksella mentiinkin sitten ihan pellolle lampaiden kanssa. Nämä lampaat olivat niin kesyjä, että ne sai aseteltua juuri siihen kohtaan, mihin halusi. Leo päästettiin sitten hakukaarelle ja nostamaan lampaita. Ja Leo teki hienoja ja riittävän isoja kaaria! Kyllä siinä meinasi silmakulma kostua; sehän osaa, kun tilaa on vaan riittävästi. Yhden kerran kävi jopa niinkin, että kun lähetin Leon kaarelle, se lähtikin aluksi kokonaan poispäin lampaista, että pääsisi omasta mielestään riittävän isolle kaarelle. Havainnollistava kuva:

Paimennuksessa päästiin siis tekemään jostain sellaista, mitä ei ole aikaisemmin tehty. Jonkinlainen edistysaskel sekin. Jouduin kyllä käskemään Leon aina maahan, kun se oli saanut nostettua lampaat. En uskaltanut antaa sen ajaa, koska se ei tunnu osaavan sitä rauhallista ajoa riittävän hyvin. Mutta kyllä me varmasti jotain opittiinkin. Ainakin sen, että Leon vahva tyyli ja pieni aitaus eivät sovi kovin hyvin yhteen. Harjoituksissa oli muitakin koiria (mm. yksi nätisti paimentava sheltti) ja Leoa lampaat väistivät kaikista pisimmän matkan päästä. Mielenkiintoinen ja opettavainen neljätuntinen kyllä.

Paimennuksen jälkeen ajoin koirineni Oulun Nallikariin petaamaan sängyn illaksi valmiiksi. Jätin samalla jo osan tavaroista mökkiin odottamaan. Tässä vaiheessa itsestäni meinasi vähän veto loppua, mutta virtaa löytyi vielä, kunhan vaan pääsin taas liikkeelle. Nimittäin OSE:n hakutreenejä kohti. Kiitos OSElaisille vieraanvaraisuudesta. Oli kiva nähdä uusia koiria ja maastoja. Suurin osa treenikavereistakin oli ennestään tuntemattomia. Ensimmäisenä pääsin pötköttelemään kangasmetsään vähän isompaan harjoitukseen. Siinä sain vähän ladattua akkujani, kun pötköttelin kangasmetsässä ja katselin sinitaivasta. Viivin ja Leon treenit menivät hyvin, ei niistä mitään erikoista kommentoitavaa. Viivin harjoituksen aikana ammuttiin kerran starttipistoolilla ja siinä kohdassa Viivin teki juoksussaan vähän isomman loikan, mutta jatkoi matkaansa. Eipä se oli noista paukuista koskaan välittänytkään. Leokin sai autossa kuunnella paukkuja, mutta sille en viitsinyt yhdistään paukkuja treeniin. Tai oikeastaan en edes muistanut Leon treenin kohdalla, että sellainenkin mahdollisuus oli. Peto pääsi loppupalaverin aikana juoksentelemaan ja kerjäämään ihmisiltä herkkuja. Harjoituksissa oli nimittäin lopuksi kahvitarjoilu erään treenaajan toimesta. Hänen koiransa oli läpäissyt jälkikokeen vähän aikaa sitten. Herkuttelujen jälkeen lähdin sitten ajelemaan takaisin mökilleni nukkumaan. Ja kyllähän meille kaikille uni maistuikin sen jälkeen, kun olin saanut putsattua Pedon korvan. Tässä vaiheessa haava oli selvästi tulehtunut ja vekin vieressä olevasta reijästä tuli mätääkin. Ajattelin kuitenkin seurata tilannetta vielä päivän tai pari, että mihin suuntaan haava menee.

(Kuvat ei OSE:n treeneistä)

Jäin Ouluun vielä toiseksikin yöksi ja keskiviikkona sitten vuokrasin Nallikarista polkupyörän ja käväisin Oulun keskustassa. Siitä reissusta tulikin aikamoinen seikkailu, kun vuokrapyörän vaijerilukko meni jumiin. Siinä se Jopo sitten oli pöyrätelineeseen lukittuna ja lukko ei auennut, vaikka jokunen ohikulkijakin yritti auttaa. Onneksi olin ottanut Nallikarin infosta mukaan kunnon turistikartan Oulusta ja siihen oli merkitty keskustan tuntumassa olevat vähän isommat tavaratalot. Kartan mukaan parin korttelin päässä oli joku isompi K-market. Sinne siis lukkoöljyä ostamaan. Mutta...

Onneksi samassa rakennuksessa oli Anttila. Eiköhän sieltäkin joku pieni autotarvike- tai pyörätarvikeosasto löydy. Ja kyllä löytyi, mutta...

Ostin sitten jotain ketjuöljyä ja suihkautin sitä polkupyörän vaijerilukkoon. Se aukesi välittömästi. Siinä vaiheessa en kuitenkaan jaksanut enää jäädä keskustaan pyörimään, vaan ajoin takaisin Nallikariin. Ajattelin, että parempi lähteä siinä vaiheessa, kun se lukko vielä toimii...

Kun en viihtynyt kaupungin keskustassa pidempään, niin lähdin sitten koirien kanssa pidemmälle remmilenkille Heitasaaren maisemiin. Ulkoilupolkuja tuolla riitti, mutta löysimme kuitenkin vielä takaisin leirintäalueellekin. Mukava reissu, vaikka yksin matkustaminen kolmen koiran kanssa ei ole välttämättä kokoajan rentouttavaa. Varsinkin, kun yhtä pitää jatkuvasti vahtia, että se ei syö kaveriaan. Reissun aikana ei kuitenkaan tapahtunut mitään selkkauksia, pidin varmuuden vuoksi Viivin ja Pedon melkein kokoajan erillään sisätiloissa. Pedon korvakin näytti mielestäni jo paremmalta.

Torstaina lähdin ajelemaan sitten Soinia kohti mökille. Kun pääsin perille, päästin koiran juoksentelemaan ja järveen puljaamaan. Kannoin rauhassa kaikki matkatavarat sisälle ja sen jälkeen pyysin koirat sisään. Huomasin, että Viivillä oli toinen silmäkulma turvoksissa, mutta en löytänyt Vinkusesta muuten mitään epäilyttävää. Ajattelin, että joku paarma on varmaan töötännyt Viiviä silmäkulmaan. Kaivoin matkatavaroista kirjan ja ajattelin lukea sitä sohvalla. Mukavan rentouttava ilta tiedossa siis. Vaan ei sittenkään... kun olin lukenut kirjaa muutaman sivun, huomasin, että Viivin naaman turvotus on levinnyt koko naaman alueelle. Voi hemmetti! Kun sitten tutkin koko pärstäkertoimen, löysin oikeasta ylähuulestä kaksi reikää. Käärmeenpurema siis. Annoin heti kyytabletin, koska päivystävä eläinlääkäri ei olisi todennäköisesti missään kovin lähellä. Ja siihenkin meni aikaa, että sain selvitettyä, mihin suuntaan lähden kaahaamaan. Lähin päivystänä oli Ähtärissä ja olimme lääkärillä about 1,5 - 2 tuntia käärmeenpureman jälkeen. Kyllä siinä vaan ajettiin melkoista vauhtia Soinista Ähtäriin, kun Viivi nuokkui etupenkillä vaisun ja väsyneen oloisena. Viivi sai nestettä nahan alle ja varmuuden vuoksi antibioottikuurin (samasta kuurista riitti myös Petoselle, senkin haava katsottiin samalla). Lähtiessä saimme mukaan tippapussin varmuuden vuoksi. Jos Viiviä ei saisi juomaan riittävästi, voisimme laittaa lisää nestettä nahan alle perjantaina uudelleen. Lääkäri näytti, miten homma hoidetaan. Kun pääsimme takaisin mökille, laitoin vähän herkkuruokaa ja paljon vettä Viivin ruokakippoon. Kaikki meni, onneksi Viivillä on aina nälkä. Herkkuruuan kanssa juotin sitten Viiville vettä muutaman tunnin välein koko torstai-illan, seuraavan yön ja perjantain. Totesin, että Viivi ei voi olla kovin huonossa kunnossa, kun kerran ruoka maistuu. Ja se on aina myös hyvä merkki, että toisesta päästä tulee ulos tavaraa, kun sitä toisesta laitetaan sisään. Viivi tuntui toipuvan tästä episodista parissa päivässä. Ilmeisesti käärme laittoi Viivin myrkkyä vaan vähän, tai ei muuten päässyt puremaan kunnolla. Pidän nyt kuitenkin Viiviä sairaslomalla ainakin viikon tai pari, vaikka se omasta mielestään on ihan kunnossa. Alla lääkärissä otettu kuva. Tuosta kuvasta ei kyllä saa yhtään käsitystä siitä, miten turvoksissa kuono oli. Silmistä näkee, että olo ei ole mikään paras mahdollinen...

Kun Viivin olotila vaikutti jo paremmalta, pystyin keskittymään jo johonkin muuhunkin. Tein Leolle noin 700 metrin jäljen neljän esineen kera mökin nurkille. Jälki sai muhia maastossa reilut neljä tuntia. Jäljelle tuli pari kulmaa ja yksi tienylitys. Yritin tehdä myös vähän pidempiä suoriakin. Pisin suora pätkä oli vähän reilu 200 metriä. Jälki nousi hyvin ja Leo lähti hyvin varmasti jäljestämään. Ensimmäinen esine (hikipanta) oli n. 200 metriä alusta ja Leo toi sen minulle suorastaan innokkaasti. Palkaksi vähän leikkiä vinkupallon kanssa. Sitten eteenpäin ja pian ensimmäinen kulma. Leo meni kulman aluksi hyvin, mutta päätti sitten kuitenkin jostain syystä tehdä pienen tarkistuskierroksen, että meniköhän se jälki ihan varmasti vasemmalle. Siitä homma jatkui taas erinomaisesti. Toinen esine oli muovipullo ja senkin Leo toi tosi hyvin. Taas leikittiin ja jatkettiin matkaa. Tien ylitys meni melko hyvin. Leo meni tien yli ja haravoi vähän matkaa tien reunaa molempiin suuntiin ja nosti jäljen sitten hyvin. Pian tien jälkeen oli taas esine (heijastinliivi) ja senkin Leksa toi hyvin. Taas leikittiin ja jatkettiin matkaa. Toinen kulma meni samaan tyyliin kuin ensimmäinenkin. Viimeinen suora (about 200 metriä) meni vähän huonommin. Ehkä lämmin ja kostea keli väsytti vähän Leksaa? Jäljen lopussa oleva esine (sukka) nousi kuitenkin kohtuu hyvin ja Leo sai vinkupallonsa kokonaan itselleen. Lähellä jäljen loppua oli pieni lampi ja Leo pulahti sinne pallonsa kanssa uimaa. Siitä sitten takaisin mökille palloa vingutellen. Tästä jäljestä tuli kyllä hyvä mieli. Varsinkin, kun esineet menivät niin hyvin, vaikka olin valinnut vähän kaikenkokoista ja -näköistä käyttöesinettä jäljelle. Kyllä se näyttää Leon kanssa olevan niin, että maastolajeissa paras palkka on vinkupallo. Taidan unohtaa nuo ruokapurkit nyt kokonaan, ei se taida niistä pahemmin välittää. Maastossa. Tokossa taas ruokapurkki ja nakit maistuvat erinomaisesti.


Mutta joo, siinä ensimmäinen lomaviikko pähkinänkuoressa. Kaikkea sitä tosiaan ehtii lomalla, niin hyvää kuin huonoakin. Pedon korva on melkein kokonaan parantunut, eikä haava ole enää tulehtunut. Viivikin näyttää toipuneen episodistaan hyvin. Täytyy myöntää, että Road Trip Viivin kanssa ei ole aina ihan nautittavaa hommaa (se autokäytös...) ja välillä vähän vanne kiristi päätä. Mutta kun pikkuinen kaveri istui apukuskina pää turvoksissa ja surkeana, niin taisin luvata, että se saa riehua autossa ihan niin paljon, kun haluaa. Kunhan vaan selviää tästä reissusta.