Harhailua

Innokas jälkitreenaaja Anni laittoi tänään heti aamu(päivästä) viestiä, että olisiko tänään jälkitreenit. Ja minähän siihen, että voisipa ollakkin. Metsään siis.

Aluksi minä lähdin tekemään Siirille kulmatreenijälkeä ja Anni meni tekemään Leolla harhajäljen. Sen jälkeen oli ohjelmassa mustikanpoimintaan Piitun ja Pedon kanssa. Noin tunnin kuluttua lähdin tallaamaan Leksalle sitä varsinaista jälkeä. Harhajälki oli siis noin tunnin - puolitoista sitä oikeaa jälkeä vanhempi. Tein Leolle n. 300 metrisen jäljen, joka ylitti harhajäljen noin 200 metrin kohdalla. Leon varsinainen jälki ehti vanhentua noin tunnin.

Tällä kerralla harhatreeni meni hyvin. En tiedä, johtuiko se siitä, että harha oli aika paljon oikeaa jälkeä vanhempi, vai siitä, että harhajäljen tekijä kulki jäljestäessä perässä. Olipa syy  mikä tahansa, niin saatiin Leolle onnistunut treeni. Se sujahti harhajäljen yli aika lailla siihen reagoimatta. Tai en ainakaan huomannut mitään erikoista siinä harhan kohdalla. Seuraavalla kerralla voisi ehkä kokeilla jo sitten sitä, että harhajäljellä ja oikealla jäljellä ei olisi niin paljon eroa ajallisesti. Näkisi sitten, että onko Leo oikeasti oppinut vielä mitään, vai oliko tämänpäivän treeni vaan "liian" helppo. Olen tietenkin tyytyväinen, että saatiin onnistunut harjoitus. Mutta en anna nyt kuitenkaan vielä itseni uskoa, että Leo olisi tajunnut tämän harhajälkijutun. Parin vaikean jälkitreenin jälkeen on kuitenkin hyvä saada välillä onnistumisia.

Harhajälki piirretty kartaan jälkikäteen ulkomuistista. Jotenkin noin se meni. 

Lomailua ja jälkeilyä

Toinen kahden viikon lomapätkä alkoi viimeviikolla ja lähdimme Riikan kanssa reissuun heti viimeviikon maanantaina. Etukäteen yritin jo psyykata itseäni, että reissu ei välttämättä tule olemaan ihan rentouttava kuuden koiran kanssa. Aatu pääsi kuitenkin hoitoon, eli reissuun lähti vain viisi koiraa. Mutta kun yksi niistä on Viivi, niin reissu ei kuitenkaan tulisi olemaan ihan helppo.

Maanantain ajelimme Ouluun ja olimme yötä Nallikarissa halvimmassa mahdollisessa mökissä. Viivi ja Shiro laitettiin kumpikin omaan häkkiinsä ja lisäksi Viivin häkkiin laitettiin päälle pyyhe, että se ei koko ajan murise Shirolle. Yö saatiin kyllä nukuttua koirien puolesta, toki Riikan kanssa hihittelimme myöhäälle yöhön, kunnes minä nukahdin. Jotkut vaan ovat enemmän iltaihmisiä ja toiset aamuihmisiä. Minä lukeudun tuohon jälkimmäiseen ihmisryhmään.

Tiistaiaamupäiväksi olikin sitten jo sovittu jälkitreenit Oulun maastoihin. Heräsimme hyvissäajoin ja taisimme mennä siihen halpaan, että nyt on hyvin aikaa, eikä mihinkään kiirettä. Eli myöhästyimme treeneistä yli puoli tuntia. Onneksi Oululaiset ovat leppoisaa väkeä, eikä saatu edes kunnon haukkuja. Leolle tilasin noin kilometrin jäljen mukavaan kangasmetsään. Kävi sitten niin, että jäljellä oli harhajälkiä (eli jonkun muun kuin jäljentekijän jälkiä) riittämiin ja Leo lähti harhoille ihan kiitettävästi. Ainakin yksi harha oli todistettavasti oikeaa jälkeä tuoreempi, koska jäljelle jätetty sukka oli nostettu puun oksalle roikkumaan. Itse jälki ei siis mennyt ihan putkeen, mutta juuri tuollaisista treeneistä sitä oppii. Eli nyt pitää harjoitella Leon kanssa harhajälkiä sen sijaan, että vaan suunnittelisin harjoittelevani niitä.

Jälkitreenien jälkeen matka jatkui kohti Kuusamoa. Kun tien varressa oli kyltti, että saavutaan poronhoitoalueelle, niin poroja rupesi pomppimaankin melkein joka puskasta. Ennen majapaikkaa auton edesta, takaa ja vierestä oli juossut jo ainakin 20 poroa ja yksi hirvi. En kyllä uskaltanut ajella sataa vaan köröttelin kahdeksaakymppiä. Eikä muuten väsyttänyt tippaakaan, vaikka yleensä pitkät automatkat ovat vähän puuduttavia. Perillä meitä odotti melkoinen luksusmökki edelliseen yöhön verrattuna. Lomakylän pitäjä kertoi, että yöksi on luvattu sadetta ja seuraavallekin päivälle melkoista tuulta vesisateen lisäksi. Yöllä kuuntelimme Riikan kanssa sadetta ja myöhemmin kuulimme, että sen yön aikana oli satanut 40 milliä vettä. Melkoinen myräkkä siis!

Mun ja Pedon peti Kuusamossa

Keskiviikkona lähdimme säävaroituksista huolimatta kiertämään Pienen karhunkierroksen. Riikan logiikan mukaan huono sää tarkoittaa vaan sitä, että saamme kävellä rauhassa. Eipä ole liiemmälti muita kulkijoita. Kyllä niitä muitakin retkeilijöitä tuli vastaan, mutta hyvällä säällä niitä olisi varmasti ollut vielä enemmän. Näin jälkeenpäin voin todeta, että retkeily kolmen koiran kanssa ei ole kovin mukavata. Varsinkin, kun kaikkia on pidettävä remmissä kokoajan. Joskus puolenvälin jälkeen keksin laittaa edes Viivin remmin kiinni reppun rintaremmiin, niin kädet pääsivät vähän vähemmällä. 12 kilometrin reissun jälkeen oli kyllä käden ja jalat puhki. Maisemat olivat kyllä hienot. Voisin kiertää kyllä saman lenkin joskus toistekin, mutta ilman koiria kiitos. Tai ainakin vaikka vaan yhden koiran kanssa.

Näköalaa Kallioportilta

Myllykosken kuohuja

Takaisin mökille ruuanlaittoon ja sauna lämpiämään. Ruuan ja saunan jälkeen kello lähtentelikin jo puoltayötä ja taisin nukahtaa taas vähän kesken illanvieton. Minä se olen sitten rattoisaa seuraa ;) Onneksi kerkesin edes ruokkia ja pissattaa koirat ennen nukahtamistani.

Viivi oli eristettynä keittiöön. Muut odottaa ruokaa esteen takana.
(Kuvaaja: Riikka Bragge)

Torstaina oli sitten ohjelmassa mökin siivous ja lähtö etelää kohti. Suunnitelmana oli, että etsimme jonkun majapaikan jostain Kuopin läheltä. Iisalmen kohdalla käännyimme sitten ensimmäiselle vastaantulevalle leirintäalueelle. Tarkisin nyt Iisalmen sivuilta, että paikka oli nähtävästi tuo Koljonvirta Camping. Mökki oli jälleen sellainen edullinen, eli ei siitä sitten sen enempää. No sängystä voin sanoa senverran, että patja oli vähän sänkyä isompi, eli nukkuessa tuli sellainen "seimimäinen" olo :)

Perjantaina suihkun ja mökin siivouksen jälkeen nokka kohti Kuopiota ja Ikeaa. Nyt on myönnettävä, että tämä oli ensimmäinen kertani Ikealla. Ja nyt oli sitten muuten aika paljon ostettavaa. Selvisimme kuitenkin ulos parissa tunnissa ja vain jokusen satasen köyhempinä. Sitten vaan kotia kohti auto melkein kattoon saakka pakattuna. Perillä kotosalla oli joskus kymmenen jälkeen illalla. Purkasin kaikki matkatavarat ja ne ostokset, joten nukkumaan maltoin mennä vasta kahden maissa. Ja lauantaina piti heti aamusta saakka laittaa uusia verhoja ja mattoja ja pyyhkeitä ja petivaatteita ja kippoja ja lamppuja ja ja ja kaikkea paikalleen.

Sunnuntaina piti päästä jo treenaamaan sitä harhajälkeä. Ja toden totta, tässäpä minulle ja Leolle asia, jota meidän todellakin täytyy treenata. Leo lähti ehkä jokaiselle vastaantulevalle harhajäljelle sen ihan tekemällä tehdynkin harhajäljen lisäksi. Harhajäljen tekijä oli nimittäin nähnyt, että sinne Leon jäljen suuntaan oli mennyt pari marjastajaa. Leksa lähti sen tehdyn harhajäljen lisäksi ilmeisesti niiden marjastajien meno- ja paluujäljelle. Onneksi oikeaa jälkeä oli kuitenkin vielä edes pieni pätkä kaikkien harhailujen jälkeen. Sain Leon menemään oikeaa jälkeä sen loppupätkän ja sain koiran palkattua oikean jäljen lopussa olevan esineen löytämisestä. Mutta melkoista säätöä ja harhailua se oli kyllä melkein koko jälki. Leksakin oli jo sen näköinen, että mitä hemmettiä täällä ollaan tekemässä. Hän yrittää jäljestää ja minä en päästä.

Kun tässä nyt on tullut peräkkäin kaksi hankalaa treeniä, niin tekaisin tähään Leksalle pienen palauttavan jäljen. Siitä tuli sellainen n. 300 metrin pätkä, jossa oli alussa yksi esine, että saan palkattua jäljen löytämisestä (joka sekin osoittautui tällä kerralla hankalaksi. Johtui ehkä melkoisestä sivutuulesta?). Sitten oli ihan vaan sitä jälkeä ja lopussa esine. No oli tällä jäljellä kyllä melkoista ryteikköä, mutta se ei ole ainakaan tähän mennessä ollut Leksalle koskaan mikään ongelma. Ehkä sinne ryteikköön jää oikeastaan vaan enemmän jäljentekijän hajua, joten se saattaa olla koiralle jopa helpompaa kuin ihmisen mielestä sellainen mukavampi maasto. Jälki ehti muhia maastossa kolmisen tuntia ja se näkyi ajoittain vähän rauhallisempana vauhtina. Muuten tällä jäljellä ei ollut kyllä mitään erikoista. Eli palauttavana harjoituksena mielestäni ihan onnistunut. Leo sai todennäköisesti varmuuden siitä, että mitä siltä jäljellä odotetaan. Eli seuraavaksi voidaankin taas harjoitella niitä harhajälkiä.

Tämän päivän jälki kartalla keltaisella

Viivi Oulusa

Tämä on vauhtinouto...

Olin 6.-7.7. Korrien Tämä On valmennuksessa kuunteluoppilaana. Olen käynyt samaisten tyyppien viettiseminaarissa joskun aikaisemmin ja osa ajatuksista oli ennestään tuttuja. Kertaus on se kuuluisa opintojen äiti, joten paljon juttuja jäi kyllä haaviin tälläkin kerralla.

Luento aloitettin oppimisteorioilla. Hommahan perustuu aika pitkälti siihen, että koira tietää, mitä se saa palkaksi. Oikea tunnetila ja vire tulevat siitä. Luennolla kerrottiin, kuinka (koe)suoritus menee todennäköisesti pieleen, jos homma lähee heti alussa väärällä vireellä käyntiin. Ensimmäisessä seuraamisessa koira katselee maisemia ja ohjaajakin tulee epävarmaksi. Siitä on hankala sitten päästä enää oikeaan fiilikseen. Tutultahan tuo kuulosti... Monesti kokeessa ne ensimmäisen askeleet seuraamisessa kertovat aika pitkälle, mitä tuleman pitää. Todellakin tuttu tunne, sekä hyvässä että pahassa.

Juha aloittaa oikean tunnetilan opettamisen jo 7 - 8-viikkoselle pennulle. Hän kertoi hyvin tarkasti, miten hän homman tekee. Kuulostihan se helpolta. 10 - 15 treenikerran jälkeen koiran pitäisi olla jo melko tavalla oikeassa vireessä "ohjesanan" kuullessaan. Tämä juttu oli minulle aikaisemmalta luennolta tuttu, mutta nyt koko homma kerrottiin tarkemmin. Olen yrittänyt tehdä Leon kanssa vähän oikeaa asiaa, mutta johdonmukaisuus minulla on puuttunut kyllä tässä(kin) asiassa. Luennosta innostuneena olen kyllä nyt viikon aikana tehnyt muutaman treenin ja kokeillut, mikä minulla ja Leolla toimisi. Nähtäväksi jää, miten onnistun sössimään harjoitukset tällä kerralla ;)

Koska kyseessä oli tottisseminaari, viettijuttuja ei käyty läpi kovin tarkasti. Jonkinverran niistäkin kuitenkin kerrottiin, ovathan ne olennainen osa tottiskoulutusta. Taas kuunnellessa tajusin, mitä olen tehnyt väärin. Olen todella huono hyödyntämään laumaviettiä koulutuksessa. Kun puhuttiin siitä, miten moni opettaa koiralta laumavietin pois, tunnistin itseni niistä jutuista. Minä se tuputan nakkia ja/tai lelua silloinkin, kun koira voisi oikeastaan haluta rapsutuksia ja kehuja. Ehkä se voisi jopa palkkautua niistä. Olen jotenkin vaan opettanut itseni palkkaamaan koiraa melkein ainostaan ruualla ja leluilla. Joskus on käynyt niin, että ruoka on loppunut ja lelu on jossain kauempana. Silloin olen kehunut ja eipä Leo ole sitä pahakseen pistänyt. Yritän jatkossa muistaa tämän asian paremmin. Kunnes sen taas unohdan. Ja menen uudelle luennolle kuulemaan jälleen, että tällainen viettikin on koiralla olemassa. Pitää käydä kai luennoilla vähän useammin.

Lisäksi luennolla annettiin hyvät ohjeet siihen, miten testataan, pitääkö koira enemmän ruoka- vai lelupalkasta. En kerro sitä teille arvoisat molemmat lukijani ;) Menkää luennolle. Itse aion testata Leksan kanssa tämän, vaikka luulen sen pitävän leluista enemmän. Ihan oman oppimisen takia voisin testata Viivinkin. Olen palkannut sitä lähes ainoastaan ruualla koko sen eliniän, joten se ehkä tottumuksesta haluaa sitä enemmän. Tai sitten se osoittaa hyvin selvästi haluavansa lelua enemmän ja voin todeta kouluttaneeni Viiviä väärällä palkalla tähän saakka. Ehkä en teekkään testiä Viiville...

Luennon loppupuoli käytiin sitten läpi jokainen PK-tottiksen liike ja miten Juha sen on omille koirilleen opettanut. Kovin oli pilkuntarkkaa. Ehkä se onkin se syy, miksi minä kisaan tokon avoimessa luokassa pienissä paikallisissa kisoissa ja Juha suojelun MM-tasolla. Juha käyttää alussa aika paljon apuja ja hävittää ne sitten vähitellen melko nopeasssa tahdissa. Hänellä on ajatuksena, että koiraa autetaan alussa niin paljon, että se oppii tekemään liikkeen täsmälleen oikein alusta saakka. Noutoon sain mielestäni uusia ideoita. Testasin niitä perjantain tokotreeneissä. Se onkin sitten oma tarinansa se.

Tein siis Leolle mm. vauhtinoutoja. Eli kapula heitetään mahdollisimman kauas ja kun koira juoksee kapulan kanssa takaisinpäin, lähdetäänkin juoksemaan karkuun lelun kanssa. Olen tehnyt näitä aikaisemminkin, mutta se ei ole tuntunut toimivan Leolle. Ajatuksena on se, että koira juoksisi ohjaajan päin yhtä kovaa, kun kapulalle päin. Leo jääkin vaanimaan ja odottamaan, että "koskahan muija kääntyy". Ajattelin, että olen tehnyt harjoitukset jotenkin väärin, kun näin on käynyt. Sen vuoksi ajattelin kokeilla nyt vielä uudemman kerran. Efekti oli edelleen sama. Kuitenkin kun käännyn, Leo pudottaa kapulan ja lähtee TÄYSIÄ juoksemaan perään ja kiinni leluun. Tällä kerralla kävi vaan niin hauska juttu, että kun Leo oli kita auki syöksymässä leluun kiinni, minun pohkeeni tuli vähän eteen. Leo-poika ei siitä hämääntynyt, vaan kävi leluun kiinni apinan raivolla (totta kai, kun tuolla tavalla yritetään estää). Nyt on sitten pohkeessa melkoinen ruhje ja vertakin siitä vähän valui. Sanoisin siis, että vauhtinouto tällä reseptillä ei sovi Leolle. Tai ei ainakaan minulle. En halua pohkeisiini tällaisia jälkiä jokaisen noutotreenin jälkeen:

Pahoittelen huonoa kuvanlaatua. Omasta pohkeesta on hankala saada hyvää kuvaa

Tuon onnettomasti päättyneen vauhtinoudon jälkeen kokeiltiin toki vielä muutakin. Eihän treeni nyt yhteen pieneen törmäykseen ja vertavuotavaan pääty (totuuden nimissä on sanottava, että huomasin vasta paljon myöhemmin, että pohkeessa on reikä ja siitä valuu verta). Ainakin tämän treenikerran perusteella näytti, että Leon kanssa kannattaa tehdä sellaisia treenejä, että noutokapula laitetaan jonkin esteen eteen. Näin Leo joutuu vähän hidastamaan ja keskittymään siihen kapulan ottamiseen. Siihen kapulalle ärähtimiseen tuokaan ei tuntunut auttavan. Se vauhtinouto muuten tuntui myös lisäävän kapulalle murinaa. Leolla kun tuppaa nuo kierrokset nousemaan kaikissa juoksemisjutuissa. Nyt jälkeenpäin tuli kyllä mieleen, että myös ruudun kanssa oli vastaavaa ongelmaa aikaisemmin. Eli Leo saattoi haukkua ruutuun mennessään. Se taidettiin saada pois sillä, että Leo ei päässyt ruutuun, jos se haukkui. Pitääpä miettiä, miten samaa voisi soveltaa noutokapulan kanssa. Siinä on vaan se ongelma, että yleensä Leksa murahtaa juuri ennen kuin se ottaa kapulan suuhunsa. Siinä vaiheessa kukaan normaalilla itsesuojeluvaistolla varustettu ihminen ei kyllä yritä enää nykäistä kapulaa pois Leon ulottuvilta (kts. edellinen kuva...)

"No anteeks! Nolottaa..."

Yksi juttu, mikä taas kerran oli itselle se hyvä muistutus, oli se palkan suunta. Muistan sanoa tästä kyllä muille kouluttaessani, mutta itse en aina tunnu sitä muistavan. Mutta ehkä nyt muistan ainakin sen, että omaa jalkaa ei pidä laittaa koiran ja palkan väliin. Varsinkaan, kun koira juoksee vauhdilla n. 20 metrin kiihdytyksen jälkeen.

Synttärisankarit

Viivi-Vinkula saavutti yhdeksän vuoden iän 7.7.2013. Kuvasta päätellen Viivi olisi ehkä tarvinnut synttärilahjaksi kunnon trimmaamisen. Luulen kuitenkin, että päivänsankari arvosti enemmän sitä uintireissua, metsälenkkiä ja herkkuruokaa :)

Petosen syntymäpäivä oli sitten 9.7. ja Petskusella tuli mittariin kahdeksan vuotta. Pikkukaverit ovat nyt sitten molemmat virallisesti veteraaneja. Pertin synttäripäivälahja oli metsälenkki kuraojineen. Ja tietty ylimääräiset herkut.

Jees, Pedon kielikin on jo 8-vuotias

Mikä ketäkin motivoi

Olin Leksan kanssa keskiviikkona 19.6. SPeKL:n hakukokeessa. Tällä kerralla oli kyseessä loppukokeen päiväosuus. Eli kolme hehtaaria maastoa, kolme maalimiestä ja puolisen tuntia aikaa.

Olin aika luottavaisin mielin, koska mielestämme meidän osaamistason pitäisi riittää kokeen suorittamiseen enemmän kuin hyvin. Mutta ainahan sitä voi kokeessa tulla esiin joku sellainen ongelma, mitä ei ole saatu harjoituksissa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa rupesi vähän epäilyttämään, kun edelliset kokelaat tulivat metsästä punakoina ja pettyneinä. Koealueella oli aika vaihteleva maasto; osaksi aika mukavaa kangasmetsää, sitten todella jyrkkä rinne (heti kunnon mäki) ja vielä sellainen niitty, jossa kasvoi sellaista nenään saakka ulottuvaa heinää ja koiranputkea sekä todella tiheitä puskia. Ensimmäinen ihminen löytyi aika nopeasti sieltä kangasmetsän puolelta maakuopasta. Toinen oli ihan alueen kulmassa, rinteen alla, joen rannassa. Viimeisenä Leo löysi niityn ryteikössä olevan ihmisen. Sanoisin, että tällä kerralla onnistuminen johtui useammastakin asiasta. Yksi oli, että osasin tehdä mielestäni aika toimivan etsintäsuunnitelman. Osasin kerrankin miettiä säätä ja maastomuotoja. Toinen juttu oli se, että Leo on aika liikkuva koira. Varsinkin siellä niityllä koiran piti mennä aika läheltä oikeaa puskaa, että maalimies löytyi. Kolmas hyvä juttu oli Pelastusopistolla opittu uusi tapa toimia. Siellä oltiin sitä mieltä, että jos koira on hyvin liikkuva, sitä ei pidä rajoittaa liikaa kutsumalla vähän väliä, täytyy vaan itse liikkua ripeämmin. En kutsunut Leksaa muistaakseni kertaakaan muuta kuin silloin, kun se meni tai oli menossa alueen ulkopuolelle. Muuten lähdin vaan reippaasti sen perään, kun se lähti irtoamaan. Olen nyt vihdoinkin oppinut (ehkä) eron Leon normaalin toimintaetäisyyden ja sen, kun se lähtee hajulle, välillä. Leo ei lähde ainakaan yleensä kovin kauas kuin ainostaan hajun perässä. Silloin sitä ei tietenkään kannata kutsua, vaan on mentävä perään. Ainakin tällä kerralla menetelmä osoittautui toimivaksi. Tietysti koemaasto oli osaksi senverran harvaa metsääkin, että näin suurimmaksi osaksi, miten ja missä koira liikkuu. Onnistuin jopa näkemään ainakin kerran, kun Leo sai hajun maalimiehestä. Sen taitaa Leon kohdalla nähdä parhaiten hännän asennosta. Ja kyllä se liikkuminenkin muuttuu vähän toisennäköiseksi, jollain tavalla määrätietoisemmaksi. Enivei, koe meni läpi ja saimme jokaisesta osiosta arvosana "erinomainen". Pakostikkin tulee sellainen olo, että olemme harjoitelleet oikeita asioita, palkkaus on saatu kuntoon ja olen oppinut luottamaan tuohon koiraan. En edes jännittänyt kokeessa oikeastaan ollenkaan. Kuopion viikon jälkeen pieni kolmen hehtaarin alue kolmen maalimiehen kera tuntui kakunpalalta. Varsinkin siksi, että etukäteen tosiaan tiesi, että alueella on se kolme ihmistä peitteeseen kääriytyneenä :)

Kuva juhannuslenkiltä. Menossa mukana Aatu, Sylvi ja Shiro

Tällä viikolla järjestin omalle ryhmälle sitten Hälytreenit (isolla Hoolla). Olin ehkä vähän liioitellut ja laittanut samaan treeniin aika monta hankalaa juttua. Ensinnäkin koko annettu alue ei rajautunut mitenkään kovin selviin maastokohtiin. Toisekseen alue oli aika hankala jakaa kahdelle koirakolle, koska mitään erityisiä jakoa helpottavia maastonkohtia ei ollut. Etsittävänä oli kaksi ihmistä, josta toisen olin laittanut alueen ulkopuolelle. Tarkoituksena oli, että koirakko olisi saanut lammen yli hyvät reaktiot etsittävästä ja he olisivat pystyneet sanomaan, että lammen vastaranta pitää tarkistaa. Toinen etsittävä oli kulkenut alueen läpi yhteen kulmaan ja jäänyt sinne. Koirakoilla pitäisi siis olla mahdollisuus nostaa jälki, mutta etsittävän pitäisi löytyä myös ilmavainulla.

Noh, treeni ei mennyt ihan putkeen. Lammen toisella puolella olevasta ihmisestä ei saatu kunnon reaktioita, koska tuuli tyyntyi melkein olemattomiin. Koira oli vähän nostellut nenää, mutta koiranohjaaja oli tulkinnut pienet nostelut siitä johtuviksi, että lammen vastarannalla oli myös rakennuksia. Toinen koirakoista oli reagoinut jälkeen, mutta ohjaaja ei ollut sitä huomannut tai osannut tulkita (jälkeenpäin treenin purussa sitten hoksasi, että koira oli tehnyt jotain siinä jäljen kohdalla). Alueen kulmassa oleva ihminen meinasi jäädä kokonaan löytymättä, koska kumpikin koirakko oli kuvitellut kulman olevan sen toisen koirakon aluetta. Tämä johtui siitä, että alue oli tosiaan hankala jakaa. Treenin lopuksi metsästä tuli kaksi turhautunutta koiranohjaajaa. Treenin purussa kumpikaan ei löytänyt oikeastaan mitään hyvää omasta toiminnastaan, eikä treenien suunnittelijakaan saanut oikein kiitosta. Seuraavalla kerralla taidan tehdä helpomman treenin. On totta, että vaikeitakin juttuja pitää treenata, eikä aina voi onnistua ja olla vaan kivaa. Mutta ehkä välillä olisi kiva kokea onnistumisenkin tunteita. Muuten tulee sellainen olo, että "ei me osata mitään, eikä me voida koskaan mennä hälytyksiin". Tässä kohtaa voisin vedota erään kurssikouluttajan sanoihin. Hänen mukaansa jos rupeaa tuntumaan siltä, että me osataan kaikki ja ollaan sairaan hyviä, niin kannattaa katsoa peiliin. Jos vielä senkin jälkeen on yhtä erinomainen olo, kannattaa myydä koko koira pois. Kukaan ei osaa kaikkea, eikä kukaan ole täydellinen. Tämän kyseisen kouluttajan tavoitteena oli pudottaa maan pinnalle kaikki. Ehkä munkin suunnittelema treeni oli sitten sellainen vähän samanhenkinen, tosin ainakin osittain tahattomasti.

Olen sitä nyt sitten tässä viimepäivinä miettinyt, että mistä tuo sitten johtuu, että toiset jatkavat tätäkin harrastusta vastoinkäymisistä huolimatta. En voi väittää, että minullakaan olisi aina ollut motivaatio ihan kohdillaan. Aina väilllä sitä on miettinyt ainakin Viivin kanssa, että viedäänkö me treeneissä vaan muiden aikaa, kun meistä ei koskaan kuitenkaan tule mitään. Aika sinnikkäästi olen kuitenkin ilmaantunu viikkotreeneihin ja muiden avustuksella oppinut harjoittelemaan niitä vaikeitakin asioita välttelyn sijaan. Ja tämä on sellainen asia, jossa ne treenikaverit ovat kullanarvoisia. Siis sellaiset, jotka sanovat melko suoraan. Ehkä en aina sillä hetkellä pysty ottamaan kritiikkiä vastaan oikealla asenteella, mutta ehkä yön yli nukuttuani olen monesti huomannut, että taisivat sanoa ihan aiheesta. Itse pidän hyvänä asiana, että minutkin välillä pudotetaan maanpinnalle, jos meinaa pissi nousta hattuun. Leon kanssa niin voisi käydäkkin, koska se on niin hyvä koira. Viivin kanssa ei ole juuri ollut sitä ongelmaa, että kuvittelisin meistä liikoja ;) Viivikin toimii omalla tasollaan hienosti, mutta on siinä paljon puutteita. Suurin osa varmasti ohjaajasta johtuvia. Ja ei tuosta Leostakaan voi tulla huippukoiraa ohjaajasta johtuen. Ehkä olen jollain tavalla vaan ylittänyt jonkun rajan. Olen päässyt siitä "Meistä ei ikinä tule mitään" -vaiheesta siihen "Jos harjoittelemme tarpeeksi, me opimme tämän" -vaiheeseen. Nykyään epäonnistuminen ei johda enää epätoivoon, vaan pikemminkin lisää treeni-intoa siinä mielessä, että päätän opetella senkin asian paremmin. Onko se sitten se, että kun on saavuttanut jonkun rajapyykin omasta mielestään, niin sen jälkeen pystyy mihin vaan, jos vaan jaksaa treenata. Ei minullakaan tietty joka päivä ole hyvä päivä. Kyllä välillä tulee sellainen olo, että hittoon koko koiraharrastus, koirat ja varsinkin yhdistystoiminta. Olenhan minäkin nainen ;) Tänään kuitenkin näillä fiiliksillä. Lupaan tulla tänne myös avautumaan, kun sattuu huono päivä kohdalle. Ei mene koko blogi liian siirappiseksi.

Miten me selvittiin tästä viikosta?

Nonni, nyt se Pelastusopiston kurssi on sitten käyty! Tuntuu, että asiat eivät ole vielä ihan jäsentyneet pään sisällä, mutta ehkä muutama pääpointti on löytänyt paikkansa. Tehokkuus ja nopeus olivat varmaan yksi tärkeimmistä Kuopiossa opetetuista asioista. Kun kyseessä on mahdollisesti ihmishenki, niin hidasteluun ei ole varaa. Toinen tärkeä asia oli se, että kun koulutetaan pelastuskoiraa, koesäännöt kannattaa unohtaa, koska niillä on loppuviimein aika vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Pelastuskoirakosta puhuttaessa on tärkeää, että koira osaa käyttää sekä maa- että ilmavainua ja että ohjaaja osaa lukea koiran reaktioita. Jopa ilmaisu on toisarvoinen asia, kunhan ohjaaja osaa lukea koiraansa. Viimeisen päälle tarkka jäljestäminen ei myöskään ole itsetarkoitus. Koiran pitää osata vaihtaa jäljeltä ilmavainuun, jos etsittävä löytyy sillä tavalla nopeammin. Se ei ole oleellista, että koira jäljestää mallikkaasti jäljen silmukat sun muut. Ohjaajalla on suuri vaikutus myös siinä vaiheessa, kun hän tekee etsintäsuunnitelman. Koiralle täytyy antaa mahdollisuus löytää etsittävä alueelta ja se tapahtuu huomioimalla tuulen suunta ja maaston muodot.

Mun ja Leksan oma huone

Paljon muutakin asiaa kurssilla tuli opittua, niistä ehkä tarkempi selonteko myöhemmin. Tärkeintä kai on, että yritän viedä tärkeimmät asia käytäntöön ja muutenkin "levittää tietoa kentälle" ;) Yksi juttu, joka kurssilla oli myös antoisaa, oli se koko muu porukka, erityisesti tietysti oma ryhmä. Sain melkoisen määrän uusia samanhenkisiä ystäviä ja tuttavia viikon aikana. Ihan ilman kommelluksia viikko ei tietenkään mennyt, mutta ryhmässämme suhtauduimme ongelmiin huumorilla. Ehkä se on parempi niin, kun ryhmä koostuu kuudesta naisesta. Viikko menee myös paljon helpommin oikealla asenteella, kuin että jos vanne puristaisi päätä maanantaista perjantaihin saakka. Ei me kuitenkaan ihan lekkeriksi lyöty, vaan otimme palautteet vastaan ja yritimme korjata ongelmakohtia. Tiistai-ilta menikin ajoharjoitteluradalla peruutellessa, kun yritimme porukalla löytää sen logiikan, millä peräkärry pakettiauton perässä kääntyy. Joillakin palaset loksahtivat paikoilleen paremmin kuin toisilla, mutta joka tapauksessa meidän auto ja koirakärri olivat loppuviikon särmänä rivin jatkona, eikä muiden tarvinnut odotella tiistaiaamun tapaan :D

Ryhmä 4

Samaan aikaan toisaalla... Viivi oli hoidossa koirattomalla kaverillani ja Peto sitten koirallisessa perheessä. Viivi-Vinkunen oli ollut rauhaton ensimmäisenä yönä ja valvottanut hoitajaansa. Sen jälkeen viikko oli sujunut melko hyvin. Ilmeisesti Viivi oli vaan haukkunut työpäivien aikana melko railakkaasti äänen käheydestä päätellen. Onneksi hoitopaikka oli omakotitalossa. Iso kiitos Suville ja Saagalle Viivin hoidosta. Ja oli se Suvin äitikin kuulemma käynyt Viiviä lenkittämässä välillä työpäivien aikana. Hän oli luonnehtinut Viiviä "kiltiksi koiraksi". Aika erikoista...

Pedon viikko ei ollut mennyt sitten ihan niin hyvin. Hyvää oli se, että Peto oli aikalailla välittömästi sulautunut talon koiralaumaan ja tullut toimeen kolmesta koirasta kahden kanssa. Huonoa oli se, että Peto ei ollut mitenkään pärjännyt työpäivien ajan yksikseen. Se on tuhonnut ulkotarhaa ja tunkeutunut häkistä ulos useammasta kohdasta. Aina kun yksi reitti on tukittu, Peto on keksinyt uuden. Kun ulkotarharatkaisua ei saatu toimivaksi, oli yritetty sitten sitä, että Peto saa olla kodinhoitohuoneessa isossa näyttelyhäkissä. Näin Peto näkisi muut koirat, mutta vaaratilanteita ei pääsisi vahingossakaan syntymään. Vaan tämä loogiselta ja järkevältä tuntuva ratkaisu ei toiminut. Peto oli repinyt hampaillaan metallisen näyttelyhäkin ja tunkeutunut siitä ulos ja kaiken päätteeksi ripuloinut lattialle. Ihan ehjin nahoin tuo projekti ei tietenkään ollut onnistunut ja nyt Petosella on naama ruvella. Lisäksi pikkumiehellä on antibioottikuuri päällä, diagnoosina stressiperäinen suolistotulehdus. Rassukka pieni! En arvannut, että Peto reagoi asiaan näin voimakkaasti. Kaikesta tuskasta huolimatta hoitopaikassa oli kuitenkin lopulta löydetty Pedolle toimiva tapa viettää työpäivät. Jutun juju oli se, että Pedon piti saada olla samassa tilassa jonkun toisen koiran kanssa. Kumpa olisinkin osannut sanoa tuon etukäteen! Harmittaa tietysti, että Peto-parka on joutunut kärsimään ahdistusta täysin asiantuntevasta hoidosta huolimatta. Jos tästä pitää jotain positiivista löytää, niin ainakin nyt osaan jatkossa ohjeistaa hoitopaikan, jos Petoa vielä joskus vien hoitoon. Kiitos ja anteeksi Anu ja Janne!

Tämän viikon saldona kertyi roppakaupalla uusia kokemuksia sekä emännälle että koirille. Lisäksi univelkaa varmaan satapata tuntia. Lauantai menikin hyvin pitkälti levätessä ja telkkua katsoessa. Sekä emännällä että koirilla. Tästä viikosta selvittiin kuin selvittiinkin, nyt sitten vaan katse eteenpäin muutamaa mukavaa ja jokusta ei-niin-mukavaa kokemusta rikkaampana.

*Lisään tähän näin jälkeenpäin (30.6.) vielä linkin yhden meidänryhmäläisen blogiin. Ja siellä Pelastusopiston "raporttiin": http://pslknlumo.blogspot.fi/2013/06/terveiset-pelastusopistolta.html *