Maanantaina pari viikkoa sitten tein hakutreeneissä Leolle vähän erilaisen harjoituksen. Menin hieman aikasemmin treenipaikalle jo partioimaan ja ilmoitin yhdelle treenikaverille ajan ja paikan, mihin menee piiloon. Uutena juttuna kokeilin sellaista, että Viivi oli mukana metsässä. Ihan vaan ajattelin kokeilla vaihtelun vuoksi. Noh, mukavastihan se nostikin omaa sykettä, vaikka Leksaa Viivin mukanaolo ei tuntunut haittaavan. Viivi kun ei oikein näe pimeässä enää kovin hyvin, niin se jäi kahdesti vaan kirkumaan pimeään, kun se ei pysynyt meidän mukana. Toisella kerralla Viivi seisoi kivella kirkumassa, koska ei uskaltant hypätä alas. Mummeli kun ei nähnyt, kuinka korkealta siinä joutuu hyppäämään. Sehän ei sinänsä ollut mikään suurensuuri ongelma, mutta samaan aikaan Leo oli löytänyt maalimiehen ja aloitti ilmaisun. Olin siinä sitten vähän kahden vaiheilla, että juoksenko takaisinpäin Viiviä auttamaan, vai juoksenko maalimiehen luo sanomaan, että Leon voi palkata. Juoksin Viiviä auttamaan. Ja sen jälkeen maalimiehen ja Leon luo. Siinä tuli Leksalle vähän tarkoitettua pidempi ilmaisu, mutta pysyi se maalimiehellä. Haukku kyllä pätki aika pahasti, ehkä siksi, että itse huhuilin metsässä Viiviä ja juoksentelin edestakaisin. Että hyvä häiriötreeni sinänsä. Jollain tavalla hassua oli mielestäni se, että Viivi ei edes yrittänyt maalimiehelle haukkumaan. Ehkä se on omasta mielestäänkin jo eläkkeellä. Omalle huonolle hermorakenteelle tämä treeni osoittautui hieman haasteelliseksi. Hyvä niin, säröjä tässä vähän kaivataankin ;) Pidän positiivisena juttuja sitäkin, että jos Viivi ei pärjää metsässä, se huutaa minua apuun. Olen joskus miettinyt, että voisiko se jäädä vaan pimeään nököttämään ja odottamaan apua niin, että en löydä sitä. Näköjään sitä vaaraa ei ole, onneksi. Olisi kamalaa kadottaa pikkunen mummoterrieri pimeään metsään.
Keskiviikkona samalla viikolla otin Leolle sitten ilmaisutreeniä. Ajattelin kokeilla, että josko tuosta sen manaajailmaisusta (pää pyörii kuin Manaajassa) pääsisi eroon sillä, että palataan ilmaisuharjoituksissa ihan alkuun. Eli maalimies näyttää palkan, menee vähän matkan päähän kyykkyyn ja jättää palkan näkyviin. Sitten päästän Leon haukkumaan. Ja tosiaan, sillä se pää saatiin pysymaan aika hyvin paikallaan.... kunnes minä lähdin lähestymään. Päätin sitten, että tehdään nyt ihan tätä perusjuttua vähän aikaa sillä tavalla, että aluksi liikun vähän kauempana ja tulen pikkuhiljaa lähemmäs. Jossain vaiheessa laitetaan lelu taas piiloonkin. Luulisin, että kun toistoja tulee riittävästi, Leon huomio saadaan paremmin maalimieheen. Ehkä toistoilla saadaan sen mieleen jälleen ajatus, että palkka on maalimiehellä ja sen saa sieltä, Ja vaikka minä tulen paikalle, en komenna Leksaa vierelle, enkä tee mitään muutakaan. Eli siitä ei tarvitse välittää, missä minä olen ja mitä teen. Epäilen siis edelleen, että kun minä lähestyn, Leo tulee hieman epävarmaksi, mitä tulee tapahtumaan. Vaihtoehtoja kun on niin monia: Maalimies saattaa palkata, tai sitten minä saatan palkata. Joko minä annan palkan tai heitän sen maalimiehelle. Tai sitten saatan pyytää koiran sivuun ja palkata siitä. Tai olla palkkaamatta missään vaiheessa. Että onhan tuossa toki miettimistä pienelle koiralle ;)
Tällä viikolla oli maanantaina pihapiiri- ja rakennusetsintää. Leo teki kivasti töitä, erityisen tyytyväinen olin siihen, että rakennuksessakin Leo haukkui vasta sitten, kun oli löytänyt viimein reitin maalimiehelle. Treenien jälkeen Leksalla alkoi pari päivää kestänyt ripulitauti. Ehkä se oli syönyt jotain sopimatonta, koska Viivin masu on ollut kunnossa. Joka tapauksessa Leo sai keskiviikon treeneissä olla vaan autossa. En treenaa puolikuntoista koiraa, enkä halua myöskään tartuttaa muiden koiria, jos tauti sattuukin olemaan tarttuvaa laatua. Nyt kuitenkin molemmat koirat näyttävät olevan kunnossa, joten maanantaina Lerppu pääsee jo treenaailemaan, ellei nyt jotain oireita vielä ilmaannu. Tai jos Viivin maha menee sekaisin. Uskoisin kuitenkin, että Leo oli vaan syönyt jotain, mitä ei pienen koirasen pitäisi suuhunsa laittaa.
Tänään koirat pääsivät tänä talvena ensimmäistä kertaa golf-kentälle juoksemaan. Viivi ei oikein enää tykkää juosta metsässä, kun ne risut ja heinät.... Mutta isolla tasaisella kentällä mummeli kyllä innostuu. Tällä kertaa ihan niinkin paljon, että se sai NELJÄ kertaa juoksuhepulin. Siinä mentiin täysiä häntä suorana ja korvat luimussa käh käh -äänen kanssa. Ihan väkisinkin siinä tuli myös itselle hymy naamalle. Innostuin minäkin niin paljon, että otin muutaman juoksuaskeleen Viivin mukana. Että vaikka kukaan tai mikään ei saa mua kiihtymään sillä tavalla kuin Viivi, niin ei ole kyllä kovin montaa asiaa, joka pystyy mua yhtä helposti ja kovasti ilahduttamaankaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti