keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tunnenko rotuni?

Usein keskustelupalstoilla kysellään, että millainen minkäkin rotuinen koira on ja sopiiko se sellaiseen ja sellaiseen kotiin. Jokin aika sitten minultakin kyseltiin sähköpostilla, että millainen parson on pelastuskoirana. Taisin vastata niin ympäripyöreästi, että kysyjä ei tullut paljon hullua hurskaammaksi.

En koe, että minulla on yhden pikkupastorin omistajana kovinkaan paljon sanottavaa. Tietysti joitain asioita voin ehkä yleistää, mutta aika vähän. Tällä kokemuksella kuitenkin sanoisin, että jos parson olisi "tyypillinen parson", niin siltä pitäisi löytyä ainakin periksiantamattomuutta ja omaa tahtoa. Ominaisuuksia, jotka ovat harrastuskaverille hyviä ja huonoja.  Jos vaan omistaja osaa esittää asiansa parsonille niin, että sekä omistaja että pikkupastori haluavat samaa asiaa, syntyy todella hienoja suorituksia. Jos taas herra tai neiti parson on päättänyt, että hän ei halua eikä taho jotain asiaa tehdä, lopputulos ei todennäköisesti ole ihan niin hienoa katsottavaa. Johonkin rajaan asti terrierinkin voi saada tekemään asioita vastoin tahtoaan, mutta pidemmän päälle pakottamalla et todennäköisesti saa haluttua lopputulosta. Itse säästän nämä "pakottamiset" sellaisiin tilanteisiin, että minun on välttämätöntä saada meidän termiitit tekemään jotain, mitä ne eivät halua. En aio kuluttaa vähäistä auktoriteettiani siihen, että vaatisin niiltä usein. Eivät tottelisi kumminkaan. Mutta jos palkka on sellainen, mitä pastorisi haluaa, se on valmis kokemaan vähän epämukavuuttakin palkkansa eteen. Tämä pätee luonnollisesti myös pahassa. Jos pieni valkoinen paholaisesi on päättänyt haluta jotain, pienet ja vähän suuremmatkaan esteet eivät sitä todennäköisesti lannista. Peto ei ole virallisesti parson, mutta melkein sama asia. Nämä kaksi russelia omistavana sanoisin, että yksilöissä on suuria eroja. Tietynlainen omapäisyys tuntuu kuitenkin olevan tyypillistä russeleille. Toisilla sitä on enemmän ja toisilla vähemmän. Kaikilta parsoneilta sitä todennäköisesti joka tapauksessa löytyy. Muodossa tai toisessa.

"Muttakun minä haluan TÄMÄN kepin"

"Kyllä sieltä joku tulee, jos tuijotan koko päivän. Silloin kerran viimevuonnakin tuli"


Bordercollieista en osaa sanoa yhtään mitään. Voin vaan todeta, että monet asiat, mitä olen niistä lukenut, tuntuvat pitävän paikkansa. Mutta sillä perusteella, että olen yhden beeceen kanssa elänyt muutaman vuoden, en voi kertoa koko rodusta, ainoastaan Leosta. Löysin googlettamalla aika hyvän artikkelin netistä: Herkkä sekä alykäs työnarkomaani. Tuossa oli huomattavasti kokeneemman bordercollieihmisen kokemuksia beeceen omistamisesta ja kouluttamisesta. Leo on tietojeni mukaan aika paljon paimenlinjainen. Tuossa jutussa aika moni homma natsasikin oman kokemukseni kanssa. Leo on tosiaan herkkä häiriöille ja reagoi helposti minun eleisiin ja mielentiloihin. Se, että "kouluttajan tulisi hallita koulutustilanteessa tunnetilansa enemmän kuin hyvin" on minulla kovasti työn alla ;) Artikkelissa kerrotaan, että jos koira ei osaa suorittaa vaadittua asiaa, se helposti turhautuu. Minun kohdallani tämä pätee myös ohjaajaan. Ja ohjaajan turhautumisesta seuraa tietysti sitten lisää koiran kuormittumista/turhautumista. Ja jotkut bordercolliet ilmaisevat turhautumistaan "vinkumalla, haukkumalla ja sähläämällä". Tuttuahan tuo on, joo. Tosin varmasti monet muutkin rodut osaavat turhautua. Ja vinkua, haukkua ja sählätä. Ja on omistajia, jotka saavat koirasta kuin koirasta vinkuvan, haukkuvan ja sähläävän...



Jos on ottamassa tällaista Leon tyylistä bortsua ja aikoo sen kanssa harrastaa, niin olisi hyvä olla kokemusta koiran kouluttamisesta ennestään. Tai sitten kannattaa hakeutua kokeneen kouluttajan koulutettavaksi. Ja opetella hillitsemään omaa turhautumista, jos sattuu olemaan sen sortin ihminen, jolla on tapana turhautua helposti. Leo ainakin oppii asiat jo muutamalla toistolla ja sen vuoksi olisi tärkeä tietää itse, mitä sille on opettamassa ja miten. Leon kanssa ainakin olemme sellainen helposti turhautuva pari ja siitä seuraa aina ajoittain haukkumista (puolin ja toisin) sekä sähläämistä. Nykyään yritän siinä vaiheessa itse huomata, että homma lähti nyt väärille raiteille. Käsken Leon istumaan tai maahan ja vedän itse henkeä. Sitten mietin, mitä yritimme tehdä ja miten saan kerrottua koiralle paremmin, mitä haluan. Sitten yritämme uudelleen. Ja jos menee sähläämiseksi ja huutamiseksi taas, niin sama uudelleen. Kunnes homma lähtee sujumaan tai en saa itseäni enää riittävän rauhalliseksi... Tähänastisella kokemuksella sanoisin, että minulle ei ehkä tule enää paimenlinjaista bortsua, koska se ei ole omalle luonteelleni parhaiten sopiva kaveri. Ellei Leo sitten opeta minulle pidempää pinnaa ja omien tunnetilojen hallintaa. Tai sitten minun kohdallani ikäkin voi tehdä tehtävänsä. Eikö ihmisen kuuluisi viisastua vanhetessaan?

Älykäs(kö?)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti