Olen harjoitellut Leon kanssa teräviä kulmia aika vähän, joten tämä oli semmonen "katotaan miten se menee" -treeni. Ja hyvinhän se meni, tietenkin. Jäljentekijä käveli perässäni koko jäljen ja kysyin niiden terävien kulmien kohdalla, että "oliko tässä se terävä kulma". Ihan vaan varmistelin, koska minulla ei ollut itselläni selvää kuva, miltä Leo näyttää sellaisessa tilanteessa. Nyt sitten jatkossa tiedän, että kun Leksa pyörähtää ja lähtee takaisinpäin melkein samaan suuntaan, mistä tultiin, niin siinä on silloin semmonen terävä kulma. Jäljellä oli kulma molempiin suuntiin, enkä huomannut, että kumpikaan olisi tuottanut Leolle vaikeuksia. Enemmän Leo empi siinä kohdassa, kun jälki meni tien yli, eikä jatkunutkaan ihan suoraan tien toisella puolella. Pari kertaa Leo yritti nostaa jälkeä suoraan tien toiselta puolelta, mutta kun sieltä ei sitä jälkeä löytynyt, Leo hidasti vauhtia ja jäljesti tietä pitkin oikein tarkasti ja löysi sen kohdan, mistä oli menty takaisin metsään. Hieno poika!
Sitte mä kekkasin, että kun kerran ajattelin mennä Leksan kanssa tänä vuonna jäljen loppukokeeseen, niin täytyy harjoitella vanhempaa ja pidempää jälkeä. Loppukokeessa jälki on 2 km pitkä ja n. 4 tuntia vanha. Niin minä sitten tallasin sunnuntai-iltana kuuden maissa about 1,7 kilometrin jäljen metsään. Ei tullut ihan kahden kilsan jälkeä, kun jouduin maaston vuoksi päättämään jäljen vähän eri paikkaan, mihin olin suunnitellut. En halunnut ja jaksanut tehdä loppupätkää ihan kauheaan kivikkoon. Noh, ajelin kotiin syömään ja lähdin sen jälkeen leffaan. Autoon pakkasin vaihtovaatteet ja otsalampun. Takaisin metsässä olin iltayhdentoista maissa, eli viitisen tuntia jäljen tekemisen jälkeen. Kotoa pakattu otsalamppu osoittautui muuten hyväksi ideaksi, mutta lamppu ei toiminut. Otin sitten autosta mukaani vanhan (ja aika paskan) otsalampun, jolla näkee juuri ja juuri, mihin astuu, mutta ei senttiäkään pidemmälle. Suojalasit ja otsalamppu päähän, GPS taskuun ja koira valjaisiin ja liinaan. Ja niin lähdettiin.
Jäljellä oli yksi aika kökkö kohta. Kartan mukaan siinä piti olla kaksi ojaa aika lähekkäin. Jälkeä tallatessa selvisi, että siinä onkin kaksi about 10 metriä leveää hetteikköä peräkkäin. Jälkeä tehdessä pompin mättäältä mättäälle ja selvisin kuivin jaloin. Ajattelin siinä sitten, että pimeässä ja Leon kiskoessa se kohta voi olla aika jänskä monessakin mielessä. Jätin pieneen kuivaan kohtaan ensimmäisen esineen Leolle palkaksi, jos se saa selvitettyä hankalan kohdan (n. 450 merin kohdalla). Siinä oli vettä parhaimmillaan varmaan johonkin polviin saakka ja olin tosiaan hypellyt mättäillä ja kivillä. Leo selvitti tämän mysteerin kuitenkin ihan helposti ja vingutteli esineestä palkaksi saatua vinkupallosukkaansa onnellisena. Ja siitä matka jatkui vielä sen toisen kosteikon yli. Ylläripylläri, selvisin itse aika kuivin jaloin tästä koettelemuksesta. Tämän kohdan jälkeen ei ollut mitään erikoista. Normaalia parempaa maastoa välillä ja sitten taas sitä normaalia ryteikköä. Suojalasit tulivat tarpeeseen. Pari kertaa joku oksa raapi pleksin pintaa siihen malliin, että siinä olisi varmaan taas ollut silmämunat ruvella ilman oikeita suojavarusteita. Toinen esine oli vähän reilun kilometrin kohdalla ennen tienylitystä. Tässä minulla oli se ajatus, että voimme lopettaa jäljen siihen, jos jälki on osoittautunut siihen mennessä Leolle haasteelliseksi. Esineenä oli jälkeä tallatessa metsästä löytämäni kumilelun puolikas. Leo pysähtyi kyllä esineelle, mutta ihmetteli sitä vähäsen. Sanoin sitten, että "tuo vaan" ja Leo toi. Palkaksi se sai taas vingutella leluaan vähän pidempään. Tarjosin vettäkin, mutta herra ei suostunut juomaan. Kun Leksa vingutteli leluaan, minä mietin, että jatkammeko jäljen loppuun, vai lopetammeko siihen. Päätin jatkaa, koska siihen mennessä Leo ei vaikuttanut mitenkään erikoisen väsyneeltä.
Jatkoimme tien yli ja Leo nosti jäljen uudelleen tien toiselta puolelta. Ja taas mentiin aika haipakkaa. Leo lähtee aina pysähtymisen jälkeen ihan uudella innolla jäljelle. Tien toisella puolella oli vähän kivikkoa ja ryteikköä enemmän, joten minä sain tehdä melkoisesti töitä, että pääsin pimeässä eteenpäin. Pari kertaa taisin nykäistä Leon liinaa aika kovasti, kun horjahtelin kivien päällä. Leo pysähtyi pari kertaa katsomaan, että mitä asiaa mulla on, kun nyin narua niin kovasti, Mutta kun en sanonut mitään, Leo jatkoi matkaa. Jäljen loppupuolella oli pari polunylitystä ja toisessa Leo pyöri hieman. Ehkä siitä oli mennyt joku? Lerppu jatkoi kuitenkin oikeaa jälkeä. Jäljen lopussa oli vielä yksi esine ja sitä Leo joutui vähän etsimään. Jätinkin esineen ehkä vähän hankalaan paikkaan, melkein kivenkoloon. En tiedä, eikö Leo ollut vielä löytänyt esinettä, vai ihmettelikö se muuten jotain, mutta sanoin kuitenkin varmuuden vuoksi taas, että "tuo vaan". Ja ehkä noin sekunnin nuuskuttelun jälkeen Leo toi taasen hanskan käteeni. Ehkä Leo ei ollut vielä löytänyt hanskaa ja sai uskonvahvistusta siitä, kun pyysin tuomaan esineen. Jälkeenpäin mietin, että olisiko parempi, että olisin ollut vaan hiljaa ja odotellut vielä hetken. Noh, joka tapauksessa Leo sai taas vinkupallosukkansa ja sai kantaa sen autolle saakka. Vettä herra ei suostunut juomaan edelleenkään. Mutta auton vieressä oli sopivasti semmonen vähän isompi pissinhajuinen oja, sinne Leo kyllä pulahti heti tilaisuuden tultua. Tosi kiva... Jäljen ajamiseen meni aikaa noin 35 minuuttia. Pidin esineillä kunnon tauot ja maasto oli tosiaan välillä hieman haasteellinen. Mutta ehkä näillä eväillä voisi kuitenkin katsella, jos jossain kohtuullisen ajomatkan päässä vaikka olisi jälikoetta tarjolla...
Pimeäjäljestys ei kyllä ole mitenkään mun leNpparihommaa. Tuonkin jäljen saldona oli loppuviimein melkoiset hartiakivut (pari päivää myöhemmin paidan riisuminen ja auton ratin kääntäminen tuntui aika tuskaiselta), jälkiliinan polttamat kämmenet (jäljestystä seuraavana päivänä mihin tahansa tarttuminen sattui), jotain tusina erikokoisia ja -mallisia mustelmia säärissä sekä kosketusarka nenä. Totuuden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että siinä jäljestäessä en tuntenut mitään suurempia kipuja. Oliko se sitten adrenaliini vai endorfiini, joka siinä kohtaa jylläsi. Koska kaikesta huolimatta jäljestäminen Leon kanssa on aivan mahtavaa. On vaan niin hienoa nähdä, että koira tykkää hommasta ihan sikana ja on ainakin mun mittapuulla siinä vielä hyväkin. Tulee itsellekin sellainen olo, että on onnistunut ainakin jossain. Tässä tapauksessa olen onnistunut siinä mielessä, että en ole saanut pilattua Leon jäljestysmotivaatiota, vaan olen osannut raahautua perässä lähes ääneti :D
Maanantain hakutreeneissä otin Leon treenin teemaksi liikkuvat ja seisovat maalimiehet. Ensimmäiseksi löydetty käveli metsässä ja pysähtyi, kun Leo löysi hänet. Ei ongelmia ilmaisussa. Toinen ihminen seisoi kiven vierellä. Leo yritti hypätä vasten, mutta sitä kiellettiin. Ilmaisun kanssa ei ongelmia. Kolmas etsittävä seisoi paikallaan hyvin näkyvällä paikalla. Halusin nähdä, juokseeko Leo vaan ohi tällaisesta ihan näkyvästä ihmisestä, mutta ei juossut. Hyvä ilmaisu siinäkin. Kerran maalimies muistutti varmuuden vuoksi, että ei saa koskea, kun Leo oli näyttänyt vähän siltä, että se ehkä saattaisi tökätä. Hyvää toimintaa maalimieheltä. Olen nyt ohjeistanut maalimiehet niin, että ei haittaa, vaikka kieltäisi turhaan, mutta se haittaa, jos Leo pääsee tökkimään. Mielestäni sen tökkiminen on jo vähentynyt, eli jatketaan toistaiseksi samalla tavalla.
Pikkukoirasille kuuluu ihan hyvää. Viivi sai epäviralliseen faniklubiinsa pitkänäperjantaina uuden jäsenen. Muutama kaveri oli luonani iltaa viettämässä ja Viivi viihdytti heitä tapansa mukaan. Innostuin esittämään koirien temppurepertuaarin koiria harrastaville vierailleni ja se oli kai se piste iin päälle: Viivi sai uuden ihailijan. Kai se oli tuon seniori-ikäisen virkeys, joka siinä viehätti. Ja kyllähän Viivi on oikeasti hauska tyyppi kaikkine oikkuineen. Todellinen persoona. Jota ei voi olla huomaamatta. Jos yrittää, niin Vinkusella riittää konsteja huomion saamiseen. Jos ei muu auta, niin pikainen nenäonteloiden puhdistus viimeistään herättää sitkeimmänkin huomioimattomuusgurun :D
Petomies lähti tällä viikolla taas hoitoon pariksi viikoksi. Vaikuttaisi siltä, että rahoittavat ja muut toimenpiteet ovat kuitenkin alkaneet puremaan, koska tuulikaapin oven lasissa ei ole ollut kovin paljon roiskeita parina viimeviikkona. Ilmeisesti Peto ei ole riehunut ihan niin paljon. Näin ainakin itselleni uskottelen, kunnes joku toisin todistaa. Ei tuo Peto kuitenkaan taida ihan kokonaan stressittömästi päiviään viettää. Ne läskit sulivat pois loppujen lopuksi aika nopeasti ja nyt yritän taas jo saada Petoon vähän lihaa luiden päälle. Kai se tuollainen ahdistuminen kuluttaa kaloreja siihen malliin, että ruokaa saisi antaa aika reilusti, että Peto pysyisi sopivassa kunnossa. Mutta edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että mieluummin näen Petosen himppasen liian hoikkana, kun minipossuna.
Ja ai niin. Irrotin Leosta kaksi ensimmäistä punkkia. YÖK!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti