Toivon todella, että Viivi on sellainen "Once in a Lifetime"-koira, koska en todennäköisesti kestäisi toista samanlaista tämän elämän aikana. Tänään taas sain kokea melkoista tunteiden vuoristorataa sen kanssa.
Aluksi oli ohjelmassa about kolmen tunnin metsälenkki. No okei, noin puolet ajasta meni kyllä nuotiopaikalla... Viivin repi hermoni riekaleiksi jo ennen kuin sain peruutettua auton omasta pihasta. Kauhea huuto ja riehuminen sen autoon menemisen kanssa. Mulla meni koko hermo. Matkalla Viivi sitten oli jo niin kierroksilla, että nuoli ja puri koiraboksin väliseinää koko matkan. Se, että mullakin menee hermot, pahentaa aina kierroksia (luonnollisesti). Perille päästessä koko koira oli yksi ilmapallo, koska välisenää nuollessa oli ilmeisesti nieleskelty kunnolla ilmaakin. Kyllä otti päähän. Kunnes nostin Viivin autosta syliini ja samalla ilmeisesti painoin neitiä vähän mahasta. Siitä seurasi tietysti kunnon töräys ja naurua.
Itse lenkki meni ilman suurempia tunteita ja loppuajasta Viivikin näytti jo normaalilta kaasun poistuttua Suomen luontoon. Sitten autolla kotiin (niin, tietenkin lähtiessä taas kunnon sirkus) ja kotipihassa taas sitä ärsyyntymistä. Jäin kolaamaan pihaa ja Viivi jäi autoon. Ajattelin, että otan sen ulos vasta sitten, kun se on rauhoittunut. Tunnin se jaksoi huutaa ja riehua taas autossa. Lopulta sain Viivin ulos, kun se oli edes hetken hiljaa. Sitten saikin taas jo nauraa tälle touhulle:
(Taustaäänenä mun puuskutusta. Olen juuri kolannut ehkä
jotain sata kuutioita lunta...)
Melkoinen kunto tai nelituntinen adrenaliinipiikki tuolla koiralla täytyy olla. Nyt sillä kyllä putosi patterit luukusta ja viimeinkin neiti nukkuu. Että tällainen päivä taas tällä kertaa. Eipä käy elämä tylsäksi, siitä pitää Viivi huolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti