perjantai 14. tammikuuta 2011

Hullu paljon töitä tekee...

Viivi on aika pikkuruinen koira, jopa parsoniksi. Vinkusen säkäkorkeus on huikeat 32 senttimetriä. Viivi tuntuu ymmärtävän pienen kokonsa kyllä, vaikka ego ei vastaakaan hänen fyysistä kokoaan. Joissakin tilanteissa neidykkä ymmärtää, että kokonsa vuoksi hän ei pysty suoriutumaan asioista isojen lajitoveriensa tavalla.




Tänään sain jälleen havaita, että Viivi osaa olla välillä aika neuvokas, kun edessä on vähän liian haasteellinen tehtävä. Lenkillä ajattelin oikaista pienen metsän läpi kotiin. Yleensä siellä metsässä menee muutama hyvin tallattu polku. Luulin havaitsevani polun pyörätieltä ja lähdin Viivin ja Leon kanssa metsään läpi lumidyynien. Viivi asettui heti jonossamme viimeiseksi, että hänelle aurataan kunnon polku. Jonkun tovin metsässä kahlattuani (pimeässä) tulin siihen tulokseen, että kaikki polut ovat menneet umpeen viimepäivien lumisateessa. Otin ja käännyin takaisin pyörätielle päin. Viivi asettua jälleen jonossa viimeiseksi. Siellä se mönki jonon jatkona, kunnes ei yhtäkkiä enää mönkinytkään. Kuvittelin Vinkusen jääneen kiinni johonkin ja huutelin neitiä vähäsen. Vaan ei näy Vinkua ei. Ei se kyllä tähän saakka ole vielä lumeen hukkunut, mutta sekin tuli jo mieleen. Olisiko se pudonnut johonkin kuoppaan? Noh, ei ollut. Huhuilin neitiä hieman lisää, niin Viivi nousi pyörätieltä kinoksen päälle ja katseli metsään, jossa minä seisoin reisiä myöden lumessa. Ei tullut metsään, vaan jäi odottelemaan, että me muutkin raahaudumme kinosten läpi pyörätielle. Siellä se mokoma vielä yritti lällätellä, eikä meinannut antaa kiinni. Tiukan käskyn jälkeen tytteli kyllä sipsutti nätisti viereeni.

Viivi oli löytänyt sen reitin, josta menimme metsään. Kuka tyhmä nyt umpihankeen jäisi möyrimään, kun kerran valmiskin paana on olemassa. Ei Viivi ainakaan, se on selvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti