Tokoilua, hakuilua, lomailua

Meillä on ollut tässä loppuvuoden aikana tokotreeneissä useampikin ulkopuolinen kouluttaja treenejä vetämässä. Jos ei muuta, niin olen ainakin saanut paljon erilaisia vinkkejä! En edes muista kaikkea ja osan vinkeistä jätän tietoisesti käyttämättä. Välillä on kuitenkin ihan hyvä vähän nöyrtyä ja antaa periksi joistain periaatteista ja ainakin kokeilla jotain erilaista. Yhdeltä kouluttajalta sain seuraamisongelmiin edelleen vinkiksi sitä hihnasta nykimistä. Ja tiedän se toimivan Leon kanssa oikein käytettynä. Mutta kun en osaa (tai oikeastaan en ehkä halua osata?) käyttää sitä oikein, niin en aio ottaa hihnasta nykimistä repertuaariini.

Tunnistusnoudon kanssa kokeilin kotona sitä Melakarin hommaa, mutta ei se toiminut. Leolla oli liikaa kierroksia siihen. Homma varmaan toimisi, jos kierrokset saisi alemmas. Homma juju oli se, että koiralle ei anneta käskyä, vaan annetaan sen itse hoksata, mitä pitää tehdä. Lattialla on iso määrä tunnarinoutokapuloita ja seassa on useampikin "oma". Ja mitä tekee Leo? Tarjoaa kapuloiden päällä makaamista, niiden päälle "kuolemista" ja haukkumista. Kun sitten vähän osoitin kapuloita, niin se toi minulle nopeasti ja tehokkaasti ensimmäisen tielleen osuvan kapulan. Tämä toistettiin ehkä neljästi ja sitten sattui tulemaan yksi oikea kapula. Palkkasin siitä ja keräsin kapulat pois. Oma hermorakenne ei kestänyt, nih. Ja kun kerta ei saa suuttua, niin ei voinut tuota tehdä. Kokeilin toisen kerran vielä ulkona. Nyt vein kapulat niin, että Leo ei nähnyt niitä etukäteen (että ei nostaisi kierroksia sen takia). Sitten tehtiin pihassa ihan niitä näitä ja saavuttiin kapuloiden luo. Jäin vaan seisomaan ja odottamaan, että Leo keksisi. Ei keksinyt. Tarjosi maahanmenoa ja ympäripyörimistä. Kapulat vaan lenteli. Kun sitten yritin rauhoittaa Leksaa ja vähän osoittaa sormella kapuloita, niin se taas toi supernopeasti niistä vaan jonkun. Palkkasin siitä ja keräsin taas kapulat pois. Ennen seuraavaa harjoitusta mietin vähän, että mitäköhän tuon kanssa tekisi. Voin tietty jatkaa sitä yhden kapulan piilottamista ja pitää muita vaan kasalla jossain. Jos se nyt toimii enää silläkään, kun kierroksia on niin vietävästi.

Mutta se tokoilusta, siirrytään hakuiluun. Viivin kanssa olen ottanut nyt viimekerroilla irtoamisharjoituksia. Hyvällä tuulella saimme sen irtoamaan mukavan itsenäisesti vähän pidemmällekin hajun perässä. Muilla avuilla homma ei oikein toiminut. Pimeässä se ei nähnyt heiluttelevia maalimiehiä ja ääniavuilla se lähti väärään suuntaan. Vanhuus ei tule koirallekkaan ilman vaivoja... Leon kanssa kokeilin pidempää partiointia (noin tunti) ja huomasin sen pysyvät itsenäisesti sopivalla etäisyydellä, jos alueella ei ole hajuja. Ihan kiva tietää, että se on kykeneväinen oikealla etäisyydellä työskentelyynkin. Hajuun törmätessä se kyllä irtosi turhan kauas. Ja pitkän partioinnin jälkeen maalimies oli vähän auttanut ilmaisun aloittamisessa. Aloitettuaan haukkumisen Leo kuitenkin pysyi maalimiehellä hyvin, eikä yrittänyt lähteä minua hakemaan. Jatkossa siis paljon palkkaa ilmaisun aloittamisesta Leolle.

Etsi kuvasta Viivi...

Tässä vaiheessa voisin pahoitella pitkiä päivitysvälejä. Yhtenä syynä on kotikoneelle ilmaantuneet parit pelit, joita pelataan iltaisin yömyöhään. Ja minä en ole se pelaaja. Tässä pyhien aikaan olemme olleet myös paljon mökillä ja siellä ei paljon nettiin pääse. Enkä kyllä siellä halua koneella istua muutenkaan :) Olen ulkoillut pakkasellakin niin paljon, että naamani tuntuu putoavan kokonaan pois pieninä hiukkasina.

Ehkä pakkasista johtuen Viivillä on parissa tassussa jonkinlainen kynsivallitulehduksen alku. Mikähän maaginen kahdeksan vuoden "parasta ennen" -päiväys Viiville on tullut vastaan? Tuntuu, että sillä on nyt koko ajan jotain pientä kremppaa jossain kohtaa kroppaa. Yritän saada nuo tassuttimet nyt kuntoon ensin kotikonsteilla. Ei viitsisi taas syöttää Vinkuselle antibioottikuuria. Että tervetuloa tötterö päähän (ettei voi nuolla kynsiä) ja tassuihin vaikka Bepanthen.

Näiden kuvien myötä jään odottamaan seuraavaa vuotta. En aseta tällä kertaa oikein mitään tavoitteita koirien suhteen. No sen voisin toivoa, että kaikki pysyisivät terveinä. Ehkä muiden tavoitteiden suhteen palaan asiaan myöhemmin.

Tokokurssilla ja seuraavaksi linnanjuhliin

Toivoin saavani Melakarin tokokurssilta hyviä vinkkejä ja niitä myöskin sain. Seuraamiseen sain ohjeeksi, että minun pitäisi kävellä pidempiä askeleita, jolloin koiran olisi helpompi sovittaa oma tahtinsa oikeaksi. Nykyisellä askelpituudella kuulemma molemmat tikutamme ja häsläämme aika paljon. Ja tosiaan, kun sitten testasin harppomista, niin meno oli paljon tasaisempaa. Leo ei häslännyt ollenkaan niin paljon. Johtuu varmaan myös siitä, että kouluttaja suositteli luopumaan lelupalkkaamisesta seuraamisessa kokonaan, että meininkin menisi vähän tasaisemmaksi. Kuulemma koiralla riittää viettiä ja moottoria ilman leluakin. Tapahtui se aikaisemmiltakin kursseilta tuttu asia. Homma meni ihan erinomaisesti kouluttaja neuvoilla. Ei kertakaikkiaan minkäänlaista ongelmaa. Nähtäväksi jää, saanko homman toimimaan ilman kouluttajaakin.

Tein myös ruutua, vaikka etukäteen oli ilmoittanut tekeväni tunnaria. Parilla muullakin oli ongelmana tunnari ja näinkin jo, mitä heidän kanssaan tehtiin. Ruutua siis. Melakarin ohje oli, että ensin koiralle opetetaan vauhti ja vasta sen jälkeen paikka. Ja vauhti tulee sillä, että noin 9:nä kertana 10:stä ruudussa on se lelupalkka. Sain myös ihan uudenlaisen tavan palkata oikeaan paikkaan pysähtymisestä. En olisi uskonut, että homma voi toimia niin kuin se toimi. Eli jätän koiran kauemmas istumaan ja menen itse melko lähelle ruutua lelun kanssa. Sitten huudan "Ruutu!" ja tsädäm! Leo juoksi ohitseni suoraan ruutuun. Huusin "Seiso!" ja heitin lelun koiran jalkoihin. Olin ihan varma, että Leo juoksee vaan luokseni tai ainakin ruudun ohi minua tuijottaessaan. Vaan ei, homma toimi jopa kahdesti peräkkäin. Kai se on vaan uskottava, että kouluttaja tosiaan tiesi, mitä oli tekemässä ;)

Paikkamakuuseen sain myös uutta näkökantaa. Ensinnäkin se haisteluongelma ei kuulemma parane sillä, että kiellän joka käänteessä ja jatkuvasti haistelemasta koko hallilla. Eli jos vaikka teen jotain ihan muuta ja kiellän haistelemasta, niin se ei korjaa haisteluongelmaa paikkamakuussa. No, ei se tosiaan tähän mennessä ole auttanut, olen yrittänyt vaan kokonaisvaltaisesti vähentää haistelua. Sanoin, että olemme harjoitelleet leuka maassa makaamista ja Melakarin mukaan se todennäköisesti toimii. Näytin sitten, miten olemme harjoitelleet ja heti sain neuvoja. Leo makaa yleensä lonkallaan paikkamakuussa ja niin ei kuulemma kannata makuutta, jos on leuka maassa (tai ei ollenkaan, en ole varma). Hänen mukaansa koiran on hankala nousta perusasentoon, jos on neljäkin minuuttia maannut leuka maassa ja lonkalla. Olen nyt sitten kotona harjoitellut leuka maassa makaamista kroppa suorana. Tai siis olen harjoittanut koiraa makaamaan niin *huutonaurua*

Linnanjuhlista sitten. Presidentti Niinistö on kutsunut linnanjuhliin pelastuskoirien MM-kisajoukkueen ryhmänjohtajan. Suomen joukkuehan voitti tänävuonna maailmanmestaruuden Tsekeissä. Aika hienoa, että pelastuskoiratoiminta noteeraataan tällä tavalla. Tässä yhteydessä on väärinkäsitysten välttämiseksi kuitenkin todettava, että itselläni ei ole mitään tekemistä pelastuskoirien MM-joukkueen kanssa. Tunnen kuitenkin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tämä harrastus on saanut huomiota.

Olen myös itse menossa itsenäisyyspäivänä eräänlaisiin linnanjuhliin. Kyseessä on Itsenäisyyspäivän vastaanotto Kakolassa. Vastaanotto alkaa keskiviikkoiltana klo 20 ja päättyy torstaiaamuna klo 6. Ohjelmassa on rakennusetsintää Kakolan tiloissa. Tapahtuma on järjestetty jo useampana vuotena, mutta en ole lähtenyt ajelemaan Turkuun, koska tuo aikataulu on melko tiukka. Nyt tapahtuma järjestetään kuitenkin viimeistä kertaa, joten päätin vääntyä pieneen solmuun ja järjestää työni niin, että ehdin paikalle iltakahdeksaan mennessä. Kakolaan on tulossa paljon porukkaa ympäri Suomea, joten kiva päästä näkemään taas erilaisia koirakoita. Odottelen innolla jo reissua, vaikka raskas se tulee olemaan. Itselläni kun on työpäivä perjantaina. Enkä ole vielä päättänyt, että missä päin Suomea aion nukkua. Toisaalta olisi kiva lähteä ajelemaan kotia kohti heti tapahtuman jälkeen ja nukkua sitten rauhassa kotona. Mutta mahdanko pysyä hereillä sitä about neljää ja puolta tuntia? Jäisinkö nukkumaan Turkuun muutamaksi tunniksi kaverin luo? Vai nukkuisinko matkalla autossa sitten, kun tulee väsy? Saapa nähdä. Joudun muuten ottamaan kaikki koirat mukaan Turkuun, joten se tuo omaa lisähaastettaan reissuun. Mutta pakko vaan lähteä, vaikka homma ei olekaan ihan helposti järjestettävissä.

Mitä meille kuuluu?

Edellisestä päivityksestä onkin vierähtänyt. Ja voi olla, että seuraavaakin saa odottaa. Olen nimittäin onnistunut buukkaamaan melkolailla jokaisen viikonlopun täyteen ja arki-iltaisinkin on treenejä ihan kiitettävästi. Ja sitten kun ei ole treenejä, niin on kotiytöt ja koirien lenkittäminen kunnolla, koska treeni-iltoina ei ehdi. Kuulostaa jotenkin tutulta... taisin luvata jossain vaiheessa itselleni, että en tunge kalenteriani näin täyteen. Jotenkin se vaan lipsahtaa ;)

En ole ehtinyt tai viitsinyt jäljestää ollenkaan, vaikka kelit vielä antaisivatkin periksi. Pimeällä jäljestämisessä on omat riskinsä (hih!) ja valoisalla olen kotona vain viikonloppuisin. Jos olen. Voi olla, että tekaisen ennen lumentuloja vielä jäljen tai pari, jos ehdin ja mielenkiintoa riittää. Annoin kyllä itselleni jo luvan lopettaa jälkikauden tältä syksyltä, kun se ensilumi tuli. Mutta se nyt on sulanut pois jo monta kertaa. Hakutreenejä sen sijaan on jatkettu ja niitähän me jatkammekin vuoden ympäri pientä joulu- ja kesätaukoa lukuunottamatta. Viiville olen yrittänyt keksiä vaihteleviä treenejä ja Leon kanssa on harjoiteltu edelleen kokonaan peitettyjä maalimiehiä ja yleensäkin hyvää ilmaisua. Viivikin on saanut etsiä peitettyjä maalimiehiä. Väliin on mahtunut myös yhdet treenit teollisuusalueella ja yksi vähän erikoisempi olutmaalimies.

Teollisuusalueella halusin maalimiehet Viivin kanssa niin, että en tiedä, missä ne ovat. Yksi olikin hallissa korkealla hyllyllä ja siinä Viivi sai tehdä tosissaan töitä. En itsekään huomannut maalimiestä siellä ylhäällä. Mutta löytäähän Viivi, kun sen antaa työskennellä rauhassa ja itse keskittyy koiran ja olosuhteiden lukemiseen. Tosi hyvää treeniä minulle tuollainen. Rakennuksissa ja niiden ympäristössä kun hajut liikkuvat ihan eri tavalla kuin metsässä. Pitää kovasti miettiä, että jos koiran nenä nousee tuossa kohdassa, niin mistä siihen voi tulla hajua tuulen suunnan ja rakennukset huomioiden. Viivi on onneksi itse jo sen verran kokenut, että se itsekin osaa hieman laajentaa hakualuettaan sen hajukohdan ulkopuolelle... useimmiten. Leon kanssa yritin etsiä aluetta järjestyksessä, että saisin siihen sitä ohjattavuutta. Osittain se onnistuikin. Hyvät ilmaisut.

Olutmaalimies oli sellainen, että otin treeneihin mukaan pari tölkkiä olutta. Sitä kaadettiin maahan piilon alueelle reilusti ja maalimies taisi ottaa hörpyn itsekin, että haisisi oluelle kunnolla. Viivi ja Leo saivat kumpikin etsiä tämän maalin. Sijoitimme ihmisen niin, että näkisimme kauempaankin mahdollisimman hyvin, miten koira reagoi ja mitä maalimiehellä tapahtuu. Noh, ei regoinut mitenkään ihmeellisesti kumpikaan ja koirat käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin millä tahansa muullakin maalilla, joka istuu kannon nokassa. Siitäkin huolimatta, että oluen haju (ehkä joidenkin mielestä tuoksu) oli todella voimakas, sen haistoi itsekin ainakin 10 - 15 metrin päähän. Ilmeisesti olutta nauttinut ihminen on meidän koirien mielestä syystä tai toisesta ihan luonnollinen asia ;)

Leon tokoilu on ollut mielenkiintoista. Se on nykyään treeneissä niin kierroksilla, että homma menee vähän vääntämiseksi sen kanssa. Se tekee asioita oikein, mutta aika usein haukkuu samalla. Miten kerrot, että hyvä mutta ei noin. No, kyllä se aina jossain vaiheessa rauhoittuukin ja hommia saadaan tehtyä oikeassa vireessä. Paikkamakuu vaan on mennyt pari askelta taaksepäin. Aikamoista tasapainoilua ja vireen säätelyä tämä laji kyllä on. Ja mä oon ihan käsi virehommissa. Kerran jo saatiin paikkamakuusta kymppi, mutta koira oli sen jälkeen ihan horroksessa. Sen jälkeen ei ole saatu kymppiä paikkamakuusta, eikä oikein mistään muustakaan. Ja kyse ei ole siitä, etteikö koira osaisi liikkeitä. Onneksi treeneissä suurimmaksi osaksi onnistuu asiat. Näyttäisi, että olen saanut viimeinkin kerrottua Leksalle, mikä se homma sen ruudun kanssa on. Olen ottanut melkein joka treeneissä ruudun niin, että käyn sen kanssa aluksi lähellä ja Leo saa hakea itsenäisesti oiken kohdan ruudussa (sehän tarjoaa sitä hyvin, kun mennään lähellekään ruutua) ja sen jälkeen vien sen sinne 20 - 25 metrin päähän. Lähetän ruutuun ja Leo juoksee sinne ihan täysiä ja suoraan oikeaan paikkaan. Haukkumatta. Pysähtyy, kun huudan seiso. Loppupätkää olen harjoitellut vielä pääasiassa erikseen, eli jätän Leon ruutuun makaamaan ja teen omat kuvioni ja kutsun seuraamaan. Onnistuu sekin. Paljon en ole vielä näitä yhdistellyt, koska kokeneemmat ovat kertoneet, että koira lähtee tosi helposti ennakoimaan sitä maahanmenoa ruudussa. Pian voin varmaankin jo jättää alussa tuon läheltä oikean kohdan hakemisen lähietäisyydeltä pois. Sitä voisinkin kokeilla seuraavissa treeneissä, että lähetän Leon vaan suoraan ruutuun. Sittenhän sen näkee, että osaako se hakea sen. Kaukokäskyjen eri vaihtoja olen harjoitellut pääasiassa kotona ja suurin osa niistä meneekin melko hyvin... silloin, kun Leo ei ole kierroksilla. Tunnistusnouto on mennyt ihan rikki noiden kierrosten takia. Plaaah! Huomenna olen menossa Leon kanssa tokokurssille ja toivottavasti saan jotain uusia ajatuksia ja vinkkejä.

Peto on nyt sitten pääasiassa lenkkikaveri ja sohvakoira. Niitä hommia se hoitaakin tosi hyvin :) Kyllä sekin saa välillä jotain aktivointia, esimerkiksi naksuttelua ja jotain temppujen tekemisiä. Yksi Pedon suosikeista on kaapinovien ja vetolaatikoiden sulkeminen. Sitä on helppo tehdä keittiössä vaikka samalla, kun laittaa ruokaa. On kätevästi jotakin namipalkkaakin käsillä ;)

Tämä pimeä ja kurainen vuodenaika on kyllä mielestäni ihan perseestä. Aina saa lenkkeillä pimeässä ja koiria joutuu pesemään melkein joka päivä. Sitä on vaan tyytyväinen, jos mittari on aamulla edes asteen pakkasen puolella ja maa jäässä. Metsässä on vähän jänskää tarpoa himmeän otsalampun kanssa kaikeniltaa. Yhtenäkin iltana olin mennyt polkua pitkin jo toista kilometriä, kun yhtäkkiä kaikki kolme koiraa tulivat pyörimään jaloissa ja Viivi murisi joka kannolle ja kivelle. Eli kaverit haistoivat jotain metsässä. Kännyin sitten takaisin ja kävelin ripeästi takaisin autolle. Viivin pimeänäkö on selvästi huonontunut, samoin kuulo (haha, siis muutenkin kun pimeällä). Remmilenkeillä se ei yleensä kuule, jos vaikka joku pyöräilijä tulee takaa. Se säikähtää usein, kun joka ohittaa meidät. Muuten neitikoira tuntuu olevan kunnossa ja oma ärsyttävä itsensä. Viivin valtakunnassa siis kaikki pääosin hyvin. Viivihän se on, joka tätä meidän sirkusta pyörittää, jos totta puhutaan.

Tottelemattomuuskoe

Kerrotaan nyt tämänkin, ettei koko homma olisi yhtä glooriaa... Tämä oli siis tarkoitettu sarkasmiksi, jos joku ei hiffannut.

Avoimen luokan tokokoe Mustasaaressa VAS:n hallissa. Tuomarina Tiina Heino

Paikalla makaaminen: 6 pistettä. Rauhaton oli, vinkui ja vaihtoi asentoa. Ainut tekosyy, jonka voin yrittää esittää, on se, että viereinen koira lähti heti alussa ja juoksi kehän ulkopuolella pienen kunniakierroksen. Mutta en voi oikeasti laittaa tätä senkään piikkiin.

Seuraaminen taluttimetta: 5 pistettä. "Oli siinä muutama hyväkin pätkä". Viimeinen perusasentokin jäi tekemättä + suurimman osan ajasta Leo oli jossain takananani.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 0. Tämä on ainut, josta oli vähän eri mieltä, mutta tässä konkurssissa sillä ei ole mitään väliä. Alun seuraaminen paskaa, meni maahan luullakseni melko hyvin, mutta haisteli maata. Kun palasin koiran viereen, suunnittelin tökkääväni sitä kevyesti jalalla. Mutta en sitten kuitenkaan koskenut koiraan. Tuomarin suunnasta katsottuna näytti siltä, että koskin. Sen vuoksi 0.

Luoksetulo: 7. En edes muista, mikä tässäkin meni perseelleen. Varmaan ei pysähtynyt riittävän nopeasti ja saattoi se lopun perusasentokin olla vino.

Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0. Huomasin itsekin, että sanoin käskyn ihan ihmeellisellä äänensävyllä. Jatkoin kävelyä kuitenkin taakseni katsomatta ja siellähän se Leo sitten köpötteli perässä. Eipä se ole vielä ikinä jättänyt pysähtymättä, mutta nyt jätti. Ihan on vika ohjaajassa, joka oli tässä vaiheessa jo ihan hiilenä. Ajattelin keskeyttää koko kokeen, mutta jostain tuntemattomasta syystä jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Noutaminen: 9. Piste meni noutukapulalle murahtamisesta. Ehkä tämä vielä tästä...

Kauko-ohjaus: 8. Yksi kaksoiskäsky toisessa istumaannousussa. Vähän jo pääsin toivomaan, että ehkä kannatti sittenkin jatkaa koesuoritus loppuun. Mutta...

Estehyppy: 0. Hyppy-käksyllä Leo singahti hyppyesteen ohi. Jäin katsomaan suu auki, kun Leo juoksi kehän kulmalle ja nosti jalkaa. Siinä vaiheessa sain ääneni auki.

Kokonaisvaikutus: 5. Tuosta pissimisestä lähtee pisteitä, eikä se meidän kokonaisvakutus varmaan muutenkin jäänyt mieleen positiivisena.

Yhteensä pisteitä 96/200. Huonoin tulos ikinä. Tuomari sanoi, että koira selvästi osaisi liikkeet, mutta meidän yhteistyö ei toimi. Taisi sana "johtajuusongelma" myös vilahtaa jossain välissä. Siitä sitten naama nurinpäin hakemaan kamat ja koira autoon. Ei paljon naurattanut ja jäin auton viereen vähän kokoamaan itseäni. Pienen itsetutkiskelun jälkeen takaisin halliin palkintojenjakoon hakemaan koekirjaa.

Olin luvannut, että Leo voi olla EVL:ssä myös häiriökoirana, eli vielä piti herra hakea takaisin halliin hengailemaan. Yritin saada itseni vähän paremmalle mielelle ennen kuin menemme takaisin kehään. Paikallaistumisessa jäin näkyville ja Leo meni maahan jossain puolessa välissä. Emme ole harjoitelleet paljon paikallaistumista, mutta makuullemeno johtui kyllä siitä, että Leo halusi haistella maata paremmin. Paikkamakuussa Leo meni kyllä hyvin maahan ensimmäisellä käskyllä ja pötkötteli sen neljäminuuttisen, kun olin piilossa. En tiedä, mitä teki ja miten makasi. Nousi myös ensimmäisellä käskyllä istumaan. Että ihan ehkä hyvä, että meidän piti kuitenkin vielä mennä kehään ja edes joku onnistui edes jotenkin.

Pahimman masennuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen treenannut Leon kanssa ihan liian vähän kisarutiineja ja palkkaamattomuutta viimeaikoina. Tiistain tokotreeneissä sitten keskityinkin siihen, että tein muutaman liikkeen putkeen ja sitten vasta palkka. Ja seuraamispätkiä tein niin, että palkka ei ollut minulla, vaan jossain kauempana. Yritän saada nyt iskostettua itselleni sellaista mielialaa, että en turhaudu liian helpolla, jos joku liike ei onnistu. Jotenkin minun pitäisi myös saada kerrottua Leolle, että useamman liikkeen jälkeen saa isomman palkan. Ja liikkeet pitää tehdä, vaikka palkkaa ei olisikaan ihan siinä välittömästi saatavilla. Yritän nyt pitää mielessä, että tuo epäonnistunut koe oli vain yksi koe ja seuraava koe on sitten ihan oma juttunsa.

Pimeäjälki, osa 2

Sunnuntain tokokoe meni meidän osalta ihan hemmetin huonosti. Kerron siitä jollakin toisella kerralla, kun "haavat ovat hieman arpeutuneet". Hah! No en ota asiaa ihan noin raskaasti, mutta aika paljon kyllä harmittaa.

Tokokokeen sijaan kerron jälkiharjoituksista, johon suuntasimme kaverin kanssa sunnuntai-iltana taivoitteenamme harjoitella jäljestämistä pimeässä. Tekaisimme jäljet Leolle ja Viiville sekä kaverin kahdelle koiralle. Viivin jälki oli noin 100 - 150 metriä kolmen purkin kera. Leon jäljestä sovimme, että se olisi jotain 500 - 1000 metriä, enkä tietäisi, montako esinettä jäljellä on. Itse tein kaverin toiselle koiralle n. 500 metriä pitkän jäljen ihan kökköön maastoon.

Ensimmäisenä ajettiin kaverin ensimmäisen koiran jälki. Sen jälkeen oli Viivin vuoro. Neitikoira jäljesti kivasti, viimeistä purkkia se kyllä haki ilmavainulla. Ehkä Viiville voisi tehdä välillä vähän pidempiäkin jälkiä. Jotenkin tuntuu, että homma on lähtenyt sujumaan, kun olen oppinut olemaan kommentoimatta Viivin jäljestystä. Ja vähän on tullut luottoakin. Eipä siitä sen enempää.

Sitten seurasi se minun tekemäni jälki kera ihan paskan maaston. En jaksa edes laskea, montako kertaa koiran ohjaaja ja minä yhteensä olimme jossain kolossa tai rähmällään maassa. Jäljestyksen tuiskeessa sain myös jonkun risun silmääni ja siitä johtuen toinen silmäni on tällä hetkellä melkein puoliksi punainen. Ei ollut helppo jälki meille ihmisille. Koirakin turhautui, kun koko ajan joku makasi mahallaan maastossa ja piti odottaa. Siitäkin huolimatta kaikki kolme esinettä nousivat ja koira meni jäljen alusta loppuun saakka.

Leon jäljennostoalue oli ihan järkyttävä. Kun jälki nousi, jouduin käskemään Leon maahan, koska "suunnistajani" oli pudonnut risukasan alla olevaan kuoppaan, eikä meinannut päästä ylös nauramiseltaan. Kontaten ja ryömien sieltä kuitenkin noustiin ja pääsimme Leonkin kanssa jäljestämään. Jälki meni paremmin, koska maasto oli huomattavasti kivempi. Liukastuin ehkä vain pari kertaa, enkä kaatunut vissiin kertaakaan. Kuusi esinettä ja arvioimme mukaan jälki oli ehkä jotain 800 metrinen. Kaikki esineet löytyivät ja tämäkin jälki päästiin melkein onnellisesti loppuun. Autoille kävellessä suunnistaja kaatui ja löi polvensa kiveen.

Eikä siinä vielä kaikki. Nukkumaan mennessä tunsin kipua oikeanpuoleisessa pakarassa. Yöllä heräilin useamman kerran, enkä meinannut saada oikeaa jalkaa oikein sopivaan asentoon. Aamulla koko oikea nivunen oli sitten jo sen verran kipeä, että kävelemisestä tuli kylmä hiki pintaan. Vaan töihin sitä oli kuitenkin lähdettävä oikea silmä puoliksi punaisena ja oikeaa jalkaa raahaten. Ihan hyvä ratkaisu, koska työpäivän loppupuolella nivusesta kuului pieni rusaus ja sen jälkeen kipu on ollut merkittävästi vähäisempää. Myös punainen silmäMUNANI oli loppumaton vitsailun aihe. Esimerkkinä "Voisitko millään olla vilauttelematta sitä munaasi" ja muita yhtä aikuismaisia letkautuksia.

Kaikkea ne ihmiset metsään dumppaavatkin...

Viikon sisään olen nyt tehnyt pimeäjälkä kahdesti. Saldona todennäköisesti pilalle menneet parinsadan euron kengät, verenpurkauma silmässä ja kipeä nivunen. Säärissä noin tusina erikokoisia ja -näköisiä mustelmia sekä kaveri, joka ei todennäköisesti lähde jäljestämän pimeään enää ikinä tai ainakaan todella pitkään aikaan. Kerrassaan mainio harrastus!

Tämmöstä tällä kertaa...

Kerrotaan aluksi hyvät uutiset. Kävin Viivin kanssa siellä kurkkukaula-spesialistilla ja neidin nielu on ihan kunnossa. Turvotus oli ilmeisesti tulehduksesta johtuvaa. Nyt kun tulehdus on selätetty ja turvotus laskenut, nielu näytti siltä miltä sen pitääkin näyttää. Eläinlääkäri ihan näytti minulle Viivin kurkkua ja osoitteli, mikä osa on mikäkin. Ainut, mikä kurkussa oli huomauttamisen arvoista, oli kurkun kansi. Se oli hieman turvonnut, mutta ei ole syytä huoleen. Samaa näkee kuulemma usein hirvikoirilla metsästyskauden jälkeen, kun koira on haukkunut paljon. Eli Viivin kurkun kansi on varmasti sitten aina turvonnut. Ehkä satunnainen röhinä ja kuorsaus sitten johtuu siitä. Syytä sitkeään nielutulehdukseen voi vain arvailla. Tällä hetkellä kuitenkin neiti on kunnossa ja se on hyvä :)

"Katsokaa, terveellinen kurkku!"

Eilen sain mielestäni ihan huipun treeni-idean: Tekaisen noin puolentoista kilometrin jäljen tähän kotonurkille. Otin oikein ja piirsin jäljen Retkikartan sivuille. Kyllä vaan, melko helposti tuohon lähimetsään saa semmosen jäljen, pitää vaan ylittää pururata jotain kolmesti ja yksi tie kertaalleen. Tulisipa hyvä treeni, paljon tienylityksiä. Tänään sitten tuumasta toimeen, pimeällä. Siinä saa samalla itselleen pimeäsuunnistustreenin pimeäjälkitreenin lisäksi. Yhdistin vielä yhden hyödyn tähän reissuun: Otin Viivin mukaan, kun menin tekemään jälkeä. Lenkittyy sekin samalla. Siinäpä Leolle pohdittavaa kerrakseen. Homma ei nyt sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan...

Jälki lähti ihan kivasti. Päädyin vähäsen eri suuntaan, kun oli tarkoitus. Mutta ehkä vain jotain 50 metriä. Kukapa nyt tuttuun metsään kompassia mukaan ottaisi, niin. Löysimme Viivin kanssa todennäköisesti supin pesänkin siinä matkan varrella. Neiti oli ihan tohinoissaan. Ensimmäinen esine jäi aika lähelle supin pesää. Matka jatkui rattoisasti Viiviä perässä hinaten (se supi ilmeisesti ihan asuu siinä kolossa...). Tällä kertaa jälki jatkui aikalailla etukäteissuunnitelman mukaan. Jätin toisen esineen about 650 metrin kohdalle jäljelle. Se 1,5 kilometrin puoliväli lähestyi hyvää vauhtia. Piti vaan mennä pururadan ja yhden talon välistä. Otsalampun valossa katsoin, että siinä on pieni niitty, pitkää heinää. Eteenpäin vaan ja molskis! Ei se ollutkaan niitty vaan joku sellainen heinittynyt lampi. Siinä sitä sitten oltiin noin polvia myöden vedessä ja Viivi haraa vastaan kaikin voimin.Neitikoira kainaloon ja ketterästi pois sieltä lammesta. Kenkä tarttui varmaan viidesti johonkin risuun, kun etenin kohti "heinikon" reunaa. Tsiisus! Onneksi en kaatunut veteen, koska puhelin oli tietenkin taskussa (täytyyhän tämä jälki saada tallennettua). Kuivalle maalle päästyä riisuin kengät ja kaadoin niistä enimmät vedet pois. Yritin puristella vaelluskenkiäni, että se kaikki imeytynyt vesti tulisi pois. Ei tullut. Kengät jalkaan vaan ja kotia kohti. Kävelin pätkän pururataakin koiran kanssa. Melkein toivoin, että joku kansalaisaktivisti tulisi avautumaan minulle, että koiria ei saa kävelyttää pururadalla. Siitä kohtaamisesti olisi saanut varmaan mukavan jutun paikallislehteen. "Koiranulkoiluttaja repi silmät päästä lenkkeilijältä" tai jotain siihen suuntaan. No, ei tullut ketään vastaan, kun käpsyttelin kengät loiskuen kotiin. Vaan eipä minua näin helposti lannisteta. Kuivat vaatteet ja kumpparit päälle, koira vaihtoon ja takaisin. Haha! Luulittepa, että jälki jäi ajamatta.

Yllä kuva koottuine selityksineen. Sininen on Viivin kanss tehty jälki ja punainen Leon kanssa ajettu. Ajattelin, että onneksi jätin toisen esineen ennen kahluuallasta. Jäljen voisi lopettaa siihen. Jälki nousi aika kivasti ja lähdimme matkaan. Kuva sanoo, että olisimme alun jälkeen menneet pitkästi jäljen vieressä ja mihin sattuu. Itse väitän muuta, koska ohitimme juuri oikeat kivet ja yhden kiintorastin Leon kanssa kuten olin ohittanut Viivinkin kanssa. Ehkä GPS ei pysynyt ihan mukana. Leo löysi ensimmäisen esineen ennen supin pesää, mutta pyörimme pesän lähettyvillä parit kierrokset. Kuvassa ei näy niitäkään silmukoita, joten ei tainnut paikannus tosiaan toimia tuolla ryteikköisellä harjulla. Leo muuten löysi myös sen supin pesän ja pysähtyi tuijottamaan sitä. Ehkä siellä oltiin kotona? Jälki-käskyllä Leo kuitenkin unohti supin ja jatkoi hienosti jäljestämistä. Tuo metsä on täynnä polkuja ja jouduin jälkeä tehdessä kävelemään monta kertaa polkuja pitkin. Niissä kohdissa Leo hidasti vauhtia ja teki tarkemmin töitä, hienoa! Jälki meni pari kertaa hukkaan, mutta ensimmäisen hukan kohdalla Leo löysi itse takaisin jäljelle. Mielestäni emme käyneet jäljestä noin kaukana, kun kuva väittää. Toinen hukka tuli pian, kun olimme melkein (tutun) talon takapihalla. Ehkä siellä oli jälkiä, tiedän että kyseisen talon poikalapset kulkevat paljon tuolla metsässä. Leo oli ihan väkisin menossa talon pihaan, joten vein sen oikeaa jälkä kohti. Hyvin Leo nostikin jäljen uudelleen, mutta se jäljen lopuksi tarkoitettu esine missattiin. Se varmaankin jäi juuri tuohon kohtaan, jossa emme olleet jäljellä. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun olimme jo aika lähellä lampea. En sitten oikein keksinyt, että miten jälki kannattaisi lopettaa. Sanoin sitten Leolle vaan, että "Hyvä poika, loppu". Sitten mietin, että annanko sille loppupalkan, vai pitäisikö se ohitettu esine mennä etsimään. Päädyin jälkimmäiseen ja lähdimme pöyrimään sinne suuntaan, missä esine on. Eihän sitä sitten löytynyt sieltä pimeästä, kun tulimme eri suunnastakin. Ehkä olisin tunnistanut paikan oikeasta suunnasta katsottuna, koska painoin mielestäni tarkasti yksityiskohtia mieleen esineen paikasta. Annoin sitten vaan Leolle sen vinkupallon ja lähdimme kotia kohti. Ei tuo palkkaus nyt mennyt taiteen sääntöjen mukaan. Käytetään tähän sitä lempilausettani koirankoulutuksessa: "Ei se kerrasta rikki mee".

Tyyppi on ihan rikki

Pikkuruisista vastoinkäymisistä huolimatta olen aika tyytyväinen tähän koitokseen. Tiedän, että tuolla metsässä liikutaan aika paljon, joten häiriöhajuja oli varmasti. Sekä ihmisten että eläinten. Leo teki hienosti töitä, vaikka selvästi sillä oli monessa kohdassa vaikeuksia. Leo nosti jalkaa jäljellä muutaman kerran ja sitä se ei yleensä tee. Taisi se ravistellakin pari kertaa. Näitä reaktioita tuli juuri niissä kohdissa, kun jälki meni polkua pitkin. Parissa kohdassa Leo joutui tarkastamaan jonkinverran, että missä kohtaa olin poistunut Viivin kanssa polulta. En tiedä, miten Viivin mukanaolo vaikutti jälkeen. Oliko se helpompi vai vaikeampi sen vuoksi?

Kyllä nyt voi mennä nukkumaan tyytyväisin mielin. Huomenna on sitäpaitsi perjantaikin, jee! Luulen, että viikonlopun ohjelmaan ei kuulu pimeässä jäljestämistä ;)

*Glup*

Däääääm! Taas se tuli! Jännitys nimittäin. Nyt eletään tiistaita ja sunnuntaina olen menossa tokokokeeseen. Ja tänäaamuna mä sitten keksin, että nyt voisin aloittaa jo jännittämisen. Onhan edellisestä kokeesta jo aikaa. Ja se oli se edellinen koe, joka meni melko kökösti. "Apua, nytkin varmaan menee ihan penkin alle!" "Paikkamakuu ei ainakaan onnistu!"

Yksi suuri jännityksen aiheuttaja on meidän viimeviikon tokotreenit. Ensimmäinen kerta hallilla sitten viime talvikauden. Kun otin Leon autosta hallin pihassa, se hyppi ilmaan ja haukkui. Hallissa tein seuraamista. Leo haukkui. Jääviä liikkeitä. Haukkui. Kaukokäskyt. Haukkui. Hyppy -> haukkui paljon. (No mutta muuten hyppy meni oikein.) Niinjoo, ja paikkamakuu. Pysyi paikallaan, mutta vinkui tosi paljon. Kuulemma välillä myös huusi suu auki. Ihan omasta toiveesta otettiin paikkamakuu ensimmäisenä, koska kokeessakin se on ekana. Tämän viikon treeneissä otan kyllä vimppana paikkamakuun, että saisi ehkä oikean mielentilan jäämään koiran mieleen. Ehkä. No meni meillä joku hyvinkin. Toisella kierroksella otin Leolle ruutua. Kerran läheltä muistutuksena oikea paikka. Sitten kaukaa ruutuun lähetys ja Leo juoksi juuri oikeaan paikkaan vauhdilla ja HAUKKUMATTA, pysähtyi käskystä kuin seinään ja meni käskystä maahan. Kävin palkkaamassa ruudussa, jätin Leon makamaan ja otin vielä loppuosan liikkeestä. Meni täydellisesti. Ymmärsin sitten lopettaa meidän treenit siihen ja lähteä kotiin. Ehkä meille molemmille jäi hyvä fiilis viimeiseksi mieleen. Kaikesta alun katastrofaalisuudesta huolimatta.

Kun tässä nyt on jännittäminen aloitettu, niin tuo Viivin eläinlääkärireissu voisi mennä samoilla jännityksillä. Vaikkakin tällä hetkellä tilanne on se, että Viivi on huomattavasti paremmassa kunnossa. Ehkä sen kurkku tosiaan oli tulehduksen jäljiltä turvoksissa, koska nyt se on parantunut melkein normaaliksi ihan muutamassa päivässä. Viikonloppuna en muista sen "snorklailleen" kertaakaan tai korkeintaan ehkä yhdesti ihan vähän. Ja vaikka päätin edellisessä kirjoituksessa, että en ota sitä vielä treeneihin mukaan, niin muutin mieleni. Ei ehkä fiksua, mutta Viivi oli sunnuntaina raunioilla mukana ja treenasi vähän normaalia kevyemmin. Ei kakonut eikä nieleskellyt kertaakaan ja oli ihan tohkeissaan. Viivi on viimeksi treenannut oikeasti joskus alkukesästä. Sillä ei ole koskaan ollut vielä näin pitkää treenitaukoa. Ja motivointikeinona se on näköjään ollut ihan erinomainen ;) Myös eilen Vinkunen pääse treeneihin mukaan, eikä oireilua näkynyt nytkään. Huomenna mennään joka tapauksessa lääkärille näyttämään kurkkukaulaa. Eipähän tarvi jälkeenpäin harmitella, jos oireet tulevatkin takaisin.