sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Tokoilua, hakuilua, lomailua

Meillä on ollut tässä loppuvuoden aikana tokotreeneissä useampikin ulkopuolinen kouluttaja treenejä vetämässä. Jos ei muuta, niin olen ainakin saanut paljon erilaisia vinkkejä! En edes muista kaikkea ja osan vinkeistä jätän tietoisesti käyttämättä. Välillä on kuitenkin ihan hyvä vähän nöyrtyä ja antaa periksi joistain periaatteista ja ainakin kokeilla jotain erilaista. Yhdeltä kouluttajalta sain seuraamisongelmiin edelleen vinkiksi sitä hihnasta nykimistä. Ja tiedän se toimivan Leon kanssa oikein käytettynä. Mutta kun en osaa (tai oikeastaan en ehkä halua osata?) käyttää sitä oikein, niin en aio ottaa hihnasta nykimistä repertuaariini.




Tunnistusnoudon kanssa kokeilin kotona sitä Melakarin hommaa, mutta ei se toiminut. Leolla oli liikaa kierroksia siihen. Homma varmaan toimisi, jos kierrokset saisi alemmas. Homma juju oli se, että koiralle ei anneta käskyä, vaan annetaan sen itse hoksata, mitä pitää tehdä. Lattialla on iso määrä tunnarinoutokapuloita ja seassa on useampikin "oma". Ja mitä tekee Leo? Tarjoaa kapuloiden päällä makaamista, niiden päälle "kuolemista" ja haukkumista. Kun sitten vähän osoitin kapuloita, niin se toi minulle nopeasti ja tehokkaasti ensimmäisen tielleen osuvan kapulan. Tämä toistettiin ehkä neljästi ja sitten sattui tulemaan yksi oikea kapula. Palkkasin siitä ja keräsin kapulat pois. Oma hermorakenne ei kestänyt, nih. Ja kun kerta ei saa suuttua, niin ei voinut tuota tehdä. Kokeilin toisen kerran vielä ulkona. Nyt vein kapulat niin, että Leo ei nähnyt niitä etukäteen (että ei nostaisi kierroksia sen takia). Sitten tehtiin pihassa ihan niitä näitä ja saavuttiin kapuloiden luo. Jäin vaan seisomaan ja odottamaan, että Leo keksisi. Ei keksinyt. Tarjosi maahanmenoa ja ympäripyörimistä. Kapulat vaan lenteli. Kun sitten yritin rauhoittaa Leksaa ja vähän osoittaa sormella kapuloita, niin se taas toi supernopeasti niistä vaan jonkun. Palkkasin siitä ja keräsin taas kapulat pois. Ennen seuraavaa harjoitusta mietin vähän, että mitäköhän tuon kanssa tekisi. Voin tietty jatkaa sitä yhden kapulan piilottamista ja pitää muita vaan kasalla jossain. Jos se nyt toimii enää silläkään, kun kierroksia on niin vietävästi.




Mutta se tokoilusta, siirrytään hakuiluun. Viivin kanssa olen ottanut nyt viimekerroilla irtoamisharjoituksia. Hyvällä tuulella saimme sen irtoamaan mukavan itsenäisesti vähän pidemmällekin hajun perässä. Muilla avuilla homma ei oikein toiminut. Pimeässä se ei nähnyt heiluttelevia maalimiehiä ja ääniavuilla se lähti väärään suuntaan. Vanhuus ei tule koirallekkaan ilman vaivoja... Leon kanssa kokeilin pidempää partiointia (noin tunti) ja huomasin sen pysyvät itsenäisesti sopivalla etäisyydellä, jos alueella ei ole hajuja. Ihan kiva tietää, että se on kykeneväinen oikealla etäisyydellä työskentelyynkin. Hajuun törmätessä se kyllä irtosi turhan kauas. Ja pitkän partioinnin jälkeen maalimies oli vähän auttanut ilmaisun aloittamisessa. Aloitettuaan haukkumisen Leo kuitenkin pysyi maalimiehellä hyvin, eikä yrittänyt lähteä minua hakemaan. Jatkossa siis paljon palkkaa ilmaisun aloittamisesta Leolle.

Etsi kuvasta Viivi...



Tässä vaiheessa voisin pahoitella pitkiä päivitysvälejä. Yhtenä syynä on kotikoneelle ilmaantuneet parit pelit, joita pelataan iltaisin yömyöhään. Ja minä en ole se pelaaja. Tässä pyhien aikaan olemme olleet myös paljon mökillä ja siellä ei paljon nettiin pääse. Enkä kyllä siellä halua koneella istua muutenkaan :) Olen ulkoillut pakkasellakin niin paljon, että naamani tuntuu putoavan kokonaan pois pieninä hiukkasina.




Ehkä pakkasista johtuen Viivillä on parissa tassussa jonkinlainen kynsivallitulehduksen alku. Mikähän maaginen kahdeksan vuoden "parasta ennen" -päiväys Viiville on tullut vastaan? Tuntuu, että sillä on nyt koko ajan jotain pientä kremppaa jossain kohtaa kroppaa. Yritän saada nuo tassuttimet nyt kuntoon ensin kotikonsteilla. Ei viitsisi taas syöttää Vinkuselle antibioottikuuria. Että tervetuloa tötterö päähän (ettei voi nuolla kynsiä) ja tassuihin vaikka Bepanthen.



Näiden kuvien myötä jään odottamaan seuraavaa vuotta. En aseta tällä kertaa oikein mitään tavoitteita koirien suhteen. No sen voisin toivoa, että kaikki pysyisivät terveinä. Ehkä muiden tavoitteiden suhteen palaan asiaan myöhemmin.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Tokokurssilla ja seuraavaksi linnanjuhliin

Toivoin saavani Melakarin tokokurssilta hyviä vinkkejä ja niitä myöskin sain. Seuraamiseen sain ohjeeksi, että minun pitäisi kävellä pidempiä askeleita, jolloin koiran olisi helpompi sovittaa oma tahtinsa oikeaksi. Nykyisellä askelpituudella kuulemma molemmat tikutamme ja häsläämme aika paljon. Ja tosiaan, kun sitten testasin harppomista, niin meno oli paljon tasaisempaa. Leo ei häslännyt ollenkaan niin paljon. Johtuu varmaan myös siitä, että kouluttaja suositteli luopumaan lelupalkkaamisesta seuraamisessa kokonaan, että meininkin menisi vähän tasaisemmaksi. Kuulemma koiralla riittää viettiä ja moottoria ilman leluakin. Tapahtui se aikaisemmiltakin kursseilta tuttu asia. Homma meni ihan erinomaisesti kouluttaja neuvoilla. Ei kertakaikkiaan minkäänlaista ongelmaa. Nähtäväksi jää, saanko homman toimimaan ilman kouluttajaakin.

Tein myös ruutua, vaikka etukäteen oli ilmoittanut tekeväni tunnaria. Parilla muullakin oli ongelmana tunnari ja näinkin jo, mitä heidän kanssaan tehtiin. Ruutua siis. Melakarin ohje oli, että ensin koiralle opetetaan vauhti ja vasta sen jälkeen paikka. Ja vauhti tulee sillä, että noin 9:nä kertana 10:stä ruudussa on se lelupalkka. Sain myös ihan uudenlaisen tavan palkata oikeaan paikkaan pysähtymisestä. En olisi uskonut, että homma voi toimia niin kuin se toimi. Eli jätän koiran kauemmas istumaan ja menen itse melko lähelle ruutua lelun kanssa. Sitten huudan "Ruutu!" ja tsädäm! Leo juoksi ohitseni suoraan ruutuun. Huusin "Seiso!" ja heitin lelun koiran jalkoihin. Olin ihan varma, että Leo juoksee vaan luokseni tai ainakin ruudun ohi minua tuijottaessaan. Vaan ei, homma toimi jopa kahdesti peräkkäin. Kai se on vaan uskottava, että kouluttaja tosiaan tiesi, mitä oli tekemässä ;)




Paikkamakuuseen sain myös uutta näkökantaa. Ensinnäkin se haisteluongelma ei kuulemma parane sillä, että kiellän joka käänteessä ja jatkuvasti haistelemasta koko hallilla. Eli jos vaikka teen jotain ihan muuta ja kiellän haistelemasta, niin se ei korjaa haisteluongelmaa paikkamakuussa. No, ei se tosiaan tähän mennessä ole auttanut, olen yrittänyt vaan kokonaisvaltaisesti vähentää haistelua. Sanoin, että olemme harjoitelleet leuka maassa makaamista ja Melakarin mukaan se todennäköisesti toimii. Näytin sitten, miten olemme harjoitelleet ja heti sain neuvoja. Leo makaa yleensä lonkallaan paikkamakuussa ja niin ei kuulemma kannata makuutta, jos on leuka maassa (tai ei ollenkaan, en ole varma). Hänen mukaansa koiran on hankala nousta perusasentoon, jos on neljäkin minuuttia maannut leuka maassa ja lonkalla. Olen nyt sitten kotona harjoitellut leuka maassa makaamista kroppa suorana. Tai siis olen harjoittanut koiraa makaamaan niin *huutonaurua*

Linnanjuhlista sitten. Presidentti Niinistö on kutsunut linnanjuhliin pelastuskoirien MM-kisajoukkueen ryhmänjohtajan. Suomen joukkuehan voitti tänävuonna maailmanmestaruuden Tsekeissä. Aika hienoa, että pelastuskoiratoiminta noteeraataan tällä tavalla. Tässä yhteydessä on väärinkäsitysten välttämiseksi kuitenkin todettava, että itselläni ei ole mitään tekemistä pelastuskoirien MM-joukkueen kanssa. Tunnen kuitenkin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tämä harrastus on saanut huomiota.

Olen myös itse menossa itsenäisyyspäivänä eräänlaisiin linnanjuhliin. Kyseessä on Itsenäisyyspäivän vastaanotto Kakolassa. Vastaanotto alkaa keskiviikkoiltana klo 20 ja päättyy torstaiaamuna klo 6. Ohjelmassa on rakennusetsintää Kakolan tiloissa. Tapahtuma on järjestetty jo useampana vuotena, mutta en ole lähtenyt ajelemaan Turkuun, koska tuo aikataulu on melko tiukka. Nyt tapahtuma järjestetään kuitenkin viimeistä kertaa, joten päätin vääntyä pieneen solmuun ja järjestää työni niin, että ehdin paikalle iltakahdeksaan mennessä. Kakolaan on tulossa paljon porukkaa ympäri Suomea, joten kiva päästä näkemään taas erilaisia koirakoita. Odottelen innolla jo reissua, vaikka raskas se tulee olemaan. Itselläni kun on työpäivä perjantaina. Enkä ole vielä päättänyt, että missä päin Suomea aion nukkua. Toisaalta olisi kiva lähteä ajelemaan kotia kohti heti tapahtuman jälkeen ja nukkua sitten rauhassa kotona. Mutta mahdanko pysyä hereillä sitä about neljää ja puolta tuntia? Jäisinkö nukkumaan Turkuun muutamaksi tunniksi kaverin luo? Vai nukkuisinko matkalla autossa sitten, kun tulee väsy? Saapa nähdä. Joudun muuten ottamaan kaikki koirat mukaan Turkuun, joten se tuo omaa lisähaastettaan reissuun. Mutta pakko vaan lähteä, vaikka homma ei olekaan ihan helposti järjestettävissä.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Mitä meille kuuluu?

Edellisestä päivityksestä onkin vierähtänyt. Ja voi olla, että seuraavaakin saa odottaa. Olen nimittäin onnistunut buukkaamaan melkolailla jokaisen viikonlopun täyteen ja arki-iltaisinkin on treenejä ihan kiitettävästi. Ja sitten kun ei ole treenejä, niin on kotiytöt ja koirien lenkittäminen kunnolla, koska treeni-iltoina ei ehdi. Kuulostaa jotenkin tutulta... taisin luvata jossain vaiheessa itselleni, että en tunge kalenteriani näin täyteen. Jotenkin se vaan lipsahtaa ;)

En ole ehtinyt tai viitsinyt jäljestää ollenkaan, vaikka kelit vielä antaisivatkin periksi. Pimeällä jäljestämisessä on omat riskinsä (hih!) ja valoisalla olen kotona vain viikonloppuisin. Jos olen. Voi olla, että tekaisen ennen lumentuloja vielä jäljen tai pari, jos ehdin ja mielenkiintoa riittää. Annoin kyllä itselleni jo luvan lopettaa jälkikauden tältä syksyltä, kun se ensilumi tuli. Mutta se nyt on sulanut pois jo monta kertaa. Hakutreenejä sen sijaan on jatkettu ja niitähän me jatkammekin vuoden ympäri pientä joulu- ja kesätaukoa lukuunottamatta. Viiville olen yrittänyt keksiä vaihteleviä treenejä ja Leon kanssa on harjoiteltu edelleen kokonaan peitettyjä maalimiehiä ja yleensäkin hyvää ilmaisua. Viivikin on saanut etsiä peitettyjä maalimiehiä. Väliin on mahtunut myös yhdet treenit teollisuusalueella ja yksi vähän erikoisempi olutmaalimies.




Teollisuusalueella halusin maalimiehet Viivin kanssa niin, että en tiedä, missä ne ovat. Yksi olikin hallissa korkealla hyllyllä ja siinä Viivi sai tehdä tosissaan töitä. En itsekään huomannut maalimiestä siellä ylhäällä. Mutta löytäähän Viivi, kun sen antaa työskennellä rauhassa ja itse keskittyy koiran ja olosuhteiden lukemiseen. Tosi hyvää treeniä minulle tuollainen. Rakennuksissa ja niiden ympäristössä kun hajut liikkuvat ihan eri tavalla kuin metsässä. Pitää kovasti miettiä, että jos koiran nenä nousee tuossa kohdassa, niin mistä siihen voi tulla hajua tuulen suunnan ja rakennukset huomioiden. Viivi on onneksi itse jo sen verran kokenut, että se itsekin osaa hieman laajentaa hakualuettaan sen hajukohdan ulkopuolelle... useimmiten. Leon kanssa yritin etsiä aluetta järjestyksessä, että saisin siihen sitä ohjattavuutta. Osittain se onnistuikin. Hyvät ilmaisut.




Olutmaalimies oli sellainen, että otin treeneihin mukaan pari tölkkiä olutta. Sitä kaadettiin maahan piilon alueelle reilusti ja maalimies taisi ottaa hörpyn itsekin, että haisisi oluelle kunnolla. Viivi ja Leo saivat kumpikin etsiä tämän maalin. Sijoitimme ihmisen niin, että näkisimme kauempaankin mahdollisimman hyvin, miten koira reagoi ja mitä maalimiehellä tapahtuu. Noh, ei regoinut mitenkään ihmeellisesti kumpikaan ja koirat käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin millä tahansa muullakin maalilla, joka istuu kannon nokassa. Siitäkin huolimatta, että oluen haju (ehkä joidenkin mielestä tuoksu) oli todella voimakas, sen haistoi itsekin ainakin 10 - 15 metrin päähän. Ilmeisesti olutta nauttinut ihminen on meidän koirien mielestä syystä tai toisesta ihan luonnollinen asia ;)




Leon tokoilu on ollut mielenkiintoista. Se on nykyään treeneissä niin kierroksilla, että homma menee vähän vääntämiseksi sen kanssa. Se tekee asioita oikein, mutta aika usein haukkuu samalla. Miten kerrot, että hyvä mutta ei noin. No, kyllä se aina jossain vaiheessa rauhoittuukin ja hommia saadaan tehtyä oikeassa vireessä. Paikkamakuu vaan on mennyt pari askelta taaksepäin. Aikamoista tasapainoilua ja vireen säätelyä tämä laji kyllä on. Ja mä oon ihan käsi virehommissa. Kerran jo saatiin paikkamakuusta kymppi, mutta koira oli sen jälkeen ihan horroksessa. Sen jälkeen ei ole saatu kymppiä paikkamakuusta, eikä oikein mistään muustakaan. Ja kyse ei ole siitä, etteikö koira osaisi liikkeitä. Onneksi treeneissä suurimmaksi osaksi onnistuu asiat. Näyttäisi, että olen saanut viimeinkin kerrottua Leksalle, mikä se homma sen ruudun kanssa on. Olen ottanut melkein joka treeneissä ruudun niin, että käyn sen kanssa aluksi lähellä ja Leo saa hakea itsenäisesti oiken kohdan ruudussa (sehän tarjoaa sitä hyvin, kun mennään lähellekään ruutua) ja sen jälkeen vien sen sinne 20 - 25 metrin päähän. Lähetän ruutuun ja Leo juoksee sinne ihan täysiä ja suoraan oikeaan paikkaan. Haukkumatta. Pysähtyy, kun huudan seiso. Loppupätkää olen harjoitellut vielä pääasiassa erikseen, eli jätän Leon ruutuun makaamaan ja teen omat kuvioni ja kutsun seuraamaan. Onnistuu sekin. Paljon en ole vielä näitä yhdistellyt, koska kokeneemmat ovat kertoneet, että koira lähtee tosi helposti ennakoimaan sitä maahanmenoa ruudussa. Pian voin varmaankin jo jättää alussa tuon läheltä oikean kohdan hakemisen lähietäisyydeltä pois. Sitä voisinkin kokeilla seuraavissa treeneissä, että lähetän Leon vaan suoraan ruutuun. Sittenhän sen näkee, että osaako se hakea sen. Kaukokäskyjen eri vaihtoja olen harjoitellut pääasiassa kotona ja suurin osa niistä meneekin melko hyvin... silloin, kun Leo ei ole kierroksilla. Tunnistusnouto on mennyt ihan rikki noiden kierrosten takia. Plaaah! Huomenna olen menossa Leon kanssa tokokurssille ja toivottavasti saan jotain uusia ajatuksia ja vinkkejä.

Peto on nyt sitten pääasiassa lenkkikaveri ja sohvakoira. Niitä hommia se hoitaakin tosi hyvin :) Kyllä sekin saa välillä jotain aktivointia, esimerkiksi naksuttelua ja jotain temppujen tekemisiä. Yksi Pedon suosikeista on kaapinovien ja vetolaatikoiden sulkeminen. Sitä on helppo tehdä keittiössä vaikka samalla, kun laittaa ruokaa. On kätevästi jotakin namipalkkaakin käsillä ;)




Tämä pimeä ja kurainen vuodenaika on kyllä mielestäni ihan perseestä. Aina saa lenkkeillä pimeässä ja koiria joutuu pesemään melkein joka päivä. Sitä on vaan tyytyväinen, jos mittari on aamulla edes asteen pakkasen puolella ja maa jäässä. Metsässä on vähän jänskää tarpoa himmeän otsalampun kanssa kaikeniltaa. Yhtenäkin iltana olin mennyt polkua pitkin jo toista kilometriä, kun yhtäkkiä kaikki kolme koiraa tulivat pyörimään jaloissa ja Viivi murisi joka kannolle ja kivelle. Eli kaverit haistoivat jotain metsässä. Kännyin sitten takaisin ja kävelin ripeästi takaisin autolle. Viivin pimeänäkö on selvästi huonontunut, samoin kuulo (haha, siis muutenkin kun pimeällä). Remmilenkeillä se ei yleensä kuule, jos vaikka joku pyöräilijä tulee takaa. Se säikähtää usein, kun joka ohittaa meidät. Muuten neitikoira tuntuu olevan kunnossa ja oma ärsyttävä itsensä. Viivin valtakunnassa siis kaikki pääosin hyvin. Viivihän se on, joka tätä meidän sirkusta pyörittää, jos totta puhutaan.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tottelemattomuuskoe

Kerrotaan nyt tämänkin, ettei koko homma olisi yhtä glooriaa... Tämä oli siis tarkoitettu sarkasmiksi, jos joku ei hiffannut.

Avoimen luokan tokokoe Mustasaaressa VAS:n hallissa. Tuomarina Tiina Heino

Paikalla makaaminen: 6 pistettä. Rauhaton oli, vinkui ja vaihtoi asentoa. Ainut tekosyy, jonka voin yrittää esittää, on se, että viereinen koira lähti heti alussa ja juoksi kehän ulkopuolella pienen kunniakierroksen. Mutta en voi oikeasti laittaa tätä senkään piikkiin.

Seuraaminen taluttimetta: 5 pistettä. "Oli siinä muutama hyväkin pätkä". Viimeinen perusasentokin jäi tekemättä + suurimman osan ajasta Leo oli jossain takananani.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 0. Tämä on ainut, josta oli vähän eri mieltä, mutta tässä konkurssissa sillä ei ole mitään väliä. Alun seuraaminen paskaa, meni maahan luullakseni melko hyvin, mutta haisteli maata. Kun palasin koiran viereen, suunnittelin tökkääväni sitä kevyesti jalalla. Mutta en sitten kuitenkaan koskenut koiraan. Tuomarin suunnasta katsottuna näytti siltä, että koskin. Sen vuoksi 0.

Luoksetulo: 7. En edes muista, mikä tässäkin meni perseelleen. Varmaan ei pysähtynyt riittävän nopeasti ja saattoi se lopun perusasentokin olla vino.

Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0. Huomasin itsekin, että sanoin käskyn ihan ihmeellisellä äänensävyllä. Jatkoin kävelyä kuitenkin taakseni katsomatta ja siellähän se Leo sitten köpötteli perässä. Eipä se ole vielä ikinä jättänyt pysähtymättä, mutta nyt jätti. Ihan on vika ohjaajassa, joka oli tässä vaiheessa jo ihan hiilenä. Ajattelin keskeyttää koko kokeen, mutta jostain tuntemattomasta syystä jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Noutaminen: 9. Piste meni noutukapulalle murahtamisesta. Ehkä tämä vielä tästä...

Kauko-ohjaus: 8. Yksi kaksoiskäsky toisessa istumaannousussa. Vähän jo pääsin toivomaan, että ehkä kannatti sittenkin jatkaa koesuoritus loppuun. Mutta...

Estehyppy: 0. Hyppy-käksyllä Leo singahti hyppyesteen ohi. Jäin katsomaan suu auki, kun Leo juoksi kehän kulmalle ja nosti jalkaa. Siinä vaiheessa sain ääneni auki.

Kokonaisvaikutus: 5. Tuosta pissimisestä lähtee pisteitä, eikä se meidän kokonaisvakutus varmaan muutenkin jäänyt mieleen positiivisena.

Yhteensä pisteitä 96/200. Huonoin tulos ikinä. Tuomari sanoi, että koira selvästi osaisi liikkeet, mutta meidän yhteistyö ei toimi. Taisi sana "johtajuusongelma" myös vilahtaa jossain välissä. Siitä sitten naama nurinpäin hakemaan kamat ja koira autoon. Ei paljon naurattanut ja jäin auton viereen vähän kokoamaan itseäni. Pienen itsetutkiskelun jälkeen takaisin halliin palkintojenjakoon hakemaan koekirjaa.

Olin luvannut, että Leo voi olla EVL:ssä myös häiriökoirana, eli vielä piti herra hakea takaisin halliin hengailemaan. Yritin saada itseni vähän paremmalle mielelle ennen kuin menemme takaisin kehään. Paikallaistumisessa jäin näkyville ja Leo meni maahan jossain puolessa välissä. Emme ole harjoitelleet paljon paikallaistumista, mutta makuullemeno johtui kyllä siitä, että Leo halusi haistella maata paremmin. Paikkamakuussa Leo meni kyllä hyvin maahan ensimmäisellä käskyllä ja pötkötteli sen neljäminuuttisen, kun olin piilossa. En tiedä, mitä teki ja miten makasi. Nousi myös ensimmäisellä käskyllä istumaan. Että ihan ehkä hyvä, että meidän piti kuitenkin vielä mennä kehään ja edes joku onnistui edes jotenkin.

Pahimman masennuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen treenannut Leon kanssa ihan liian vähän kisarutiineja ja palkkaamattomuutta viimeaikoina. Tiistain tokotreeneissä sitten keskityinkin siihen, että tein muutaman liikkeen putkeen ja sitten vasta palkka. Ja seuraamispätkiä tein niin, että palkka ei ollut minulla, vaan jossain kauempana. Yritän saada nyt iskostettua itselleni sellaista mielialaa, että en turhaudu liian helpolla, jos joku liike ei onnistu. Jotenkin minun pitäisi myös saada kerrottua Leolle, että useamman liikkeen jälkeen saa isomman palkan. Ja liikkeet pitää tehdä, vaikka palkkaa ei olisikaan ihan siinä välittömästi saatavilla. Yritän nyt pitää mielessä, että tuo epäonnistunut koe oli vain yksi koe ja seuraava koe on sitten ihan oma juttunsa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Pimeäjälki, osa 2

Sunnuntain tokokoe meni meidän osalta ihan hemmetin huonosti. Kerron siitä jollakin toisella kerralla, kun "haavat ovat hieman arpeutuneet". Hah! No en ota asiaa ihan noin raskaasti, mutta aika paljon kyllä harmittaa.

Tokokokeen sijaan kerron jälkiharjoituksista, johon suuntasimme kaverin kanssa sunnuntai-iltana taivoitteenamme harjoitella jäljestämistä pimeässä. Tekaisimme jäljet Leolle ja Viiville sekä kaverin kahdelle koiralle. Viivin jälki oli noin 100 - 150 metriä kolmen purkin kera. Leon jäljestä sovimme, että se olisi jotain 500 - 1000 metriä, enkä tietäisi, montako esinettä jäljellä on. Itse tein kaverin toiselle koiralle n. 500 metriä pitkän jäljen ihan kökköön maastoon.



Ensimmäisenä ajettiin kaverin ensimmäisen koiran jälki. Sen jälkeen oli Viivin vuoro. Neitikoira jäljesti kivasti, viimeistä purkkia se kyllä haki ilmavainulla. Ehkä Viiville voisi tehdä välillä vähän pidempiäkin jälkiä. Jotenkin tuntuu, että homma on lähtenyt sujumaan, kun olen oppinut olemaan kommentoimatta Viivin jäljestystä. Ja vähän on tullut luottoakin. Eipä siitä sen enempää.

Sitten seurasi se minun tekemäni jälki kera ihan paskan maaston. En jaksa edes laskea, montako kertaa koiran ohjaaja ja minä yhteensä olimme jossain kolossa tai rähmällään maassa. Jäljestyksen tuiskeessa sain myös jonkun risun silmääni ja siitä johtuen toinen silmäni on tällä hetkellä melkein puoliksi punainen. Ei ollut helppo jälki meille ihmisille. Koirakin turhautui, kun koko ajan joku makasi mahallaan maastossa ja piti odottaa. Siitäkin huolimatta kaikki kolme esinettä nousivat ja koira meni jäljen alusta loppuun saakka.



Leon jäljennostoalue oli ihan järkyttävä. Kun jälki nousi, jouduin käskemään Leon maahan, koska "suunnistajani" oli pudonnut risukasan alla olevaan kuoppaan, eikä meinannut päästä ylös nauramiseltaan. Kontaten ja ryömien sieltä kuitenkin noustiin ja pääsimme Leonkin kanssa jäljestämään. Jälki meni paremmin, koska maasto oli huomattavasti kivempi. Liukastuin ehkä vain pari kertaa, enkä kaatunut vissiin kertaakaan. Kuusi esinettä ja arvioimme mukaan jälki oli ehkä jotain 800 metrinen. Kaikki esineet löytyivät ja tämäkin jälki päästiin melkein onnellisesti loppuun. Autoille kävellessä suunnistaja kaatui ja löi polvensa kiveen.




Eikä siinä vielä kaikki. Nukkumaan mennessä tunsin kipua oikeanpuoleisessa pakarassa. Yöllä heräilin useamman kerran, enkä meinannut saada oikeaa jalkaa oikein sopivaan asentoon. Aamulla koko oikea nivunen oli sitten jo sen verran kipeä, että kävelemisestä tuli kylmä hiki pintaan. Vaan töihin sitä oli kuitenkin lähdettävä oikea silmä puoliksi punaisena ja oikeaa jalkaa raahaten. Ihan hyvä ratkaisu, koska työpäivän loppupuolella nivusesta kuului pieni rusaus ja sen jälkeen kipu on ollut merkittävästi vähäisempää. Myös punainen silmäMUNANI oli loppumaton vitsailun aihe. Esimerkkinä "Voisitko millään olla vilauttelematta sitä munaasi" ja muita yhtä aikuismaisia letkautuksia.

Kaikkea ne ihmiset metsään dumppaavatkin...


Viikon sisään olen nyt tehnyt pimeäjälkä kahdesti. Saldona todennäköisesti pilalle menneet parinsadan euron kengät, verenpurkauma silmässä ja kipeä nivunen. Säärissä noin tusina erikokoisia ja -näköisiä mustelmia sekä kaveri, joka ei todennäköisesti lähde jäljestämän pimeään enää ikinä tai ainakaan todella pitkään aikaan. Kerrassaan mainio harrastus!

torstai 18. lokakuuta 2012

Tämmöstä tällä kertaa...

Kerrotaan aluksi hyvät uutiset. Kävin Viivin kanssa siellä kurkkukaula-spesialistilla ja neidin nielu on ihan kunnossa. Turvotus oli ilmeisesti tulehduksesta johtuvaa. Nyt kun tulehdus on selätetty ja turvotus laskenut, nielu näytti siltä miltä sen pitääkin näyttää. Eläinlääkäri ihan näytti minulle Viivin kurkkua ja osoitteli, mikä osa on mikäkin. Ainut, mikä kurkussa oli huomauttamisen arvoista, oli kurkun kansi. Se oli hieman turvonnut, mutta ei ole syytä huoleen. Samaa näkee kuulemma usein hirvikoirilla metsästyskauden jälkeen, kun koira on haukkunut paljon. Eli Viivin kurkun kansi on varmasti sitten aina turvonnut. Ehkä satunnainen röhinä ja kuorsaus sitten johtuu siitä. Syytä sitkeään nielutulehdukseen voi vain arvailla. Tällä hetkellä kuitenkin neiti on kunnossa ja se on hyvä :)

"Katsokaa, terveellinen kurkku!"

Eilen sain mielestäni ihan huipun treeni-idean: Tekaisen noin puolentoista kilometrin jäljen tähän kotonurkille. Otin oikein ja piirsin jäljen Retkikartan sivuille. Kyllä vaan, melko helposti tuohon lähimetsään saa semmosen jäljen, pitää vaan ylittää pururata jotain kolmesti ja yksi tie kertaalleen. Tulisipa hyvä treeni, paljon tienylityksiä. Tänään sitten tuumasta toimeen, pimeällä. Siinä saa samalla itselleen pimeäsuunnistustreenin pimeäjälkitreenin lisäksi. Yhdistin vielä yhden hyödyn tähän reissuun: Otin Viivin mukaan, kun menin tekemään jälkeä. Lenkittyy sekin samalla. Siinäpä Leolle pohdittavaa kerrakseen. Homma ei nyt sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan...

Jälki lähti ihan kivasti. Päädyin vähäsen eri suuntaan, kun oli tarkoitus. Mutta ehkä vain jotain 50 metriä. Kukapa nyt tuttuun metsään kompassia mukaan ottaisi, niin. Löysimme Viivin kanssa todennäköisesti supin pesänkin siinä matkan varrella. Neiti oli ihan tohinoissaan. Ensimmäinen esine jäi aika lähelle supin pesää. Matka jatkui rattoisasti Viiviä perässä hinaten (se supi ilmeisesti ihan asuu siinä kolossa...). Tällä kertaa jälki jatkui aikalailla etukäteissuunnitelman mukaan. Jätin toisen esineen about 650 metrin kohdalle jäljelle. Se 1,5 kilometrin puoliväli lähestyi hyvää vauhtia. Piti vaan mennä pururadan ja yhden talon välistä. Otsalampun valossa katsoin, että siinä on pieni niitty, pitkää heinää. Eteenpäin vaan ja molskis! Ei se ollutkaan niitty vaan joku sellainen heinittynyt lampi. Siinä sitä sitten oltiin noin polvia myöden vedessä ja Viivi haraa vastaan kaikin voimin.Neitikoira kainaloon ja ketterästi pois sieltä lammesta. Kenkä tarttui varmaan viidesti johonkin risuun, kun etenin kohti "heinikon" reunaa. Tsiisus! Onneksi en kaatunut veteen, koska puhelin oli tietenkin taskussa (täytyyhän tämä jälki saada tallennettua). Kuivalle maalle päästyä riisuin kengät ja kaadoin niistä enimmät vedet pois. Yritin puristella vaelluskenkiäni, että se kaikki imeytynyt vesti tulisi pois. Ei tullut. Kengät jalkaan vaan ja kotia kohti. Kävelin pätkän pururataakin koiran kanssa. Melkein toivoin, että joku kansalaisaktivisti tulisi avautumaan minulle, että koiria ei saa kävelyttää pururadalla. Siitä kohtaamisesti olisi saanut varmaan mukavan jutun paikallislehteen. "Koiranulkoiluttaja repi silmät päästä lenkkeilijältä" tai jotain siihen suuntaan. No, ei tullut ketään vastaan, kun käpsyttelin kengät loiskuen kotiin. Vaan eipä minua näin helposti lannisteta. Kuivat vaatteet ja kumpparit päälle, koira vaihtoon ja takaisin. Haha! Luulittepa, että jälki jäi ajamatta.



Yllä kuva koottuine selityksineen. Sininen on Viivin kanss tehty jälki ja punainen Leon kanssa ajettu. Ajattelin, että onneksi jätin toisen esineen ennen kahluuallasta. Jäljen voisi lopettaa siihen. Jälki nousi aika kivasti ja lähdimme matkaan. Kuva sanoo, että olisimme alun jälkeen menneet pitkästi jäljen vieressä ja mihin sattuu. Itse väitän muuta, koska ohitimme juuri oikeat kivet ja yhden kiintorastin Leon kanssa kuten olin ohittanut Viivinkin kanssa. Ehkä GPS ei pysynyt ihan mukana. Leo löysi ensimmäisen esineen ennen supin pesää, mutta pyörimme pesän lähettyvillä parit kierrokset. Kuvassa ei näy niitäkään silmukoita, joten ei tainnut paikannus tosiaan toimia tuolla ryteikköisellä harjulla. Leo muuten löysi myös sen supin pesän ja pysähtyi tuijottamaan sitä. Ehkä siellä oltiin kotona? Jälki-käskyllä Leo kuitenkin unohti supin ja jatkoi hienosti jäljestämistä. Tuo metsä on täynnä polkuja ja jouduin jälkeä tehdessä kävelemään monta kertaa polkuja pitkin. Niissä kohdissa Leo hidasti vauhtia ja teki tarkemmin töitä, hienoa! Jälki meni pari kertaa hukkaan, mutta ensimmäisen hukan kohdalla Leo löysi itse takaisin jäljelle. Mielestäni emme käyneet jäljestä noin kaukana, kun kuva väittää. Toinen hukka tuli pian, kun olimme melkein (tutun) talon takapihalla. Ehkä siellä oli jälkiä, tiedän että kyseisen talon poikalapset kulkevat paljon tuolla metsässä. Leo oli ihan väkisin menossa talon pihaan, joten vein sen oikeaa jälkä kohti. Hyvin Leo nostikin jäljen uudelleen, mutta se jäljen lopuksi tarkoitettu esine missattiin. Se varmaankin jäi juuri tuohon kohtaan, jossa emme olleet jäljellä. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun olimme jo aika lähellä lampea. En sitten oikein keksinyt, että miten jälki kannattaisi lopettaa. Sanoin sitten Leolle vaan, että "Hyvä poika, loppu". Sitten mietin, että annanko sille loppupalkan, vai pitäisikö se ohitettu esine mennä etsimään. Päädyin jälkimmäiseen ja lähdimme pöyrimään sinne suuntaan, missä esine on. Eihän sitä sitten löytynyt sieltä pimeästä, kun tulimme eri suunnastakin. Ehkä olisin tunnistanut paikan oikeasta suunnasta katsottuna, koska painoin mielestäni tarkasti yksityiskohtia mieleen esineen paikasta. Annoin sitten vaan Leolle sen vinkupallon ja lähdimme kotia kohti. Ei tuo palkkaus nyt mennyt taiteen sääntöjen mukaan. Käytetään tähän sitä lempilausettani koirankoulutuksessa: "Ei se kerrasta rikki mee".

Tyyppi on ihan rikki


Pikkuruisista vastoinkäymisistä huolimatta olen aika tyytyväinen tähän koitokseen. Tiedän, että tuolla metsässä liikutaan aika paljon, joten häiriöhajuja oli varmasti. Sekä ihmisten että eläinten. Leo teki hienosti töitä, vaikka selvästi sillä oli monessa kohdassa vaikeuksia. Leo nosti jalkaa jäljellä muutaman kerran ja sitä se ei yleensä tee. Taisi se ravistellakin pari kertaa. Näitä reaktioita tuli juuri niissä kohdissa, kun jälki meni polkua pitkin. Parissa kohdassa Leo joutui tarkastamaan jonkinverran, että missä kohtaa olin poistunut Viivin kanssa polulta. En tiedä, miten Viivin mukanaolo vaikutti jälkeen. Oliko se helpompi vai vaikeampi sen vuoksi?

Kyllä nyt voi mennä nukkumaan tyytyväisin mielin. Huomenna on sitäpaitsi perjantaikin, jee! Luulen, että viikonlopun ohjelmaan ei kuulu pimeässä jäljestämistä ;)

tiistai 16. lokakuuta 2012

*Glup*

Däääääm! Taas se tuli! Jännitys nimittäin. Nyt eletään tiistaita ja sunnuntaina olen menossa tokokokeeseen. Ja tänäaamuna mä sitten keksin, että nyt voisin aloittaa jo jännittämisen. Onhan edellisestä kokeesta jo aikaa. Ja se oli se edellinen koe, joka meni melko kökösti. "Apua, nytkin varmaan menee ihan penkin alle!" "Paikkamakuu ei ainakaan onnistu!"

Yksi suuri jännityksen aiheuttaja on meidän viimeviikon tokotreenit. Ensimmäinen kerta hallilla sitten viime talvikauden. Kun otin Leon autosta hallin pihassa, se hyppi ilmaan ja haukkui. Hallissa tein seuraamista. Leo haukkui. Jääviä liikkeitä. Haukkui. Kaukokäskyt. Haukkui. Hyppy -> haukkui paljon. (No mutta muuten hyppy meni oikein.) Niinjoo, ja paikkamakuu. Pysyi paikallaan, mutta vinkui tosi paljon. Kuulemma välillä myös huusi suu auki. Ihan omasta toiveesta otettiin paikkamakuu ensimmäisenä, koska kokeessakin se on ekana. Tämän viikon treeneissä otan kyllä vimppana paikkamakuun, että saisi ehkä oikean mielentilan jäämään koiran mieleen. Ehkä. No meni meillä joku hyvinkin. Toisella kierroksella otin Leolle ruutua. Kerran läheltä muistutuksena oikea paikka. Sitten kaukaa ruutuun lähetys ja Leo juoksi juuri oikeaan paikkaan vauhdilla ja HAUKKUMATTA, pysähtyi käskystä kuin seinään ja meni käskystä maahan. Kävin palkkaamassa ruudussa, jätin Leon makamaan ja otin vielä loppuosan liikkeestä. Meni täydellisesti. Ymmärsin sitten lopettaa meidän treenit siihen ja lähteä kotiin. Ehkä meille molemmille jäi hyvä fiilis viimeiseksi mieleen. Kaikesta alun katastrofaalisuudesta huolimatta.



Kun tässä nyt on jännittäminen aloitettu, niin tuo Viivin eläinlääkärireissu voisi mennä samoilla jännityksillä. Vaikkakin tällä hetkellä tilanne on se, että Viivi on huomattavasti paremmassa kunnossa. Ehkä sen kurkku tosiaan oli tulehduksen jäljiltä turvoksissa, koska nyt se on parantunut melkein normaaliksi ihan muutamassa päivässä. Viikonloppuna en muista sen "snorklailleen" kertaakaan tai korkeintaan ehkä yhdesti ihan vähän. Ja vaikka päätin edellisessä kirjoituksessa, että en ota sitä vielä treeneihin mukaan, niin muutin mieleni. Ei ehkä fiksua, mutta Viivi oli sunnuntaina raunioilla mukana ja treenasi vähän normaalia kevyemmin. Ei kakonut eikä nieleskellyt kertaakaan ja oli ihan tohkeissaan. Viivi on viimeksi treenannut oikeasti joskus alkukesästä. Sillä ei ole koskaan ollut vielä näin pitkää treenitaukoa. Ja motivointikeinona se on näköjään ollut ihan erinomainen ;) Myös eilen Vinkunen pääse treeneihin mukaan, eikä oireilua näkynyt nytkään. Huomenna mennään joka tapauksessa lääkärille näyttämään kurkkukaulaa. Eipähän tarvi jälkeenpäin harmitella, jos oireet tulevatkin takaisin.


perjantai 12. lokakuuta 2012

Tilannekatsaus

Ja päivitysväli sen kuin pitenee... En tiedä, mihin kaikki mun aika menee, mutta jotenkin nämä päivät ja viikot vaan vilisee. Ja tuntuu, että mitään en ehdi. Tällä viikolla mulla on muutenkin kökkö-työvuoro klo 9 - 17. En ymmärrä, miten jotkut ihmiset pystyy aina olemaan töissä viiteen saakka ja ylläpitämään muutakin elämää.

Leon kanssa on treenailtu normaalisti kaikkea, koska Leo ei ole onneksi sairastellut. On oltu normaaleissa viikkotreeneissä ja raunioilla. Raunioilla olen harjoitellut umpipiiloja ja hyviä ilmaisuja helpompien piilojen kanssa. Metsässä peitettyjä maalimiehiä ja hyviä ilmaisuja. Tuntuu, että tällä hetkellä nämä kaksi eivät sovi yhteen. Leolla kestää aika pitkään ennen kuin se aloittaa haukkumiseen pressuun kääriytyneen ihmisen luona. Se haistelee ja yrittää kaivautua pressun sisään. Ei hyvä. Ensiviikon treeneissä otamme nyt pari askelta taaksepäin peitettyjen maalimiesten kanssa ja yritämme saada ilmaisun kuntoon myös niissä tapauksissa, että ihmistä ei näy. Muuten olemme yrittäneet saada Leksan ilmaisuun lisää "p****lettä", että se ilmaisisi hyvin myös ollessaan epävarma. Siihen lääkkeenä on ollut aktiivisemmat maalimiehet, jotka leikkivät Leon kanssa ja saattavat vähän myös härnätä sitä lelulla. Jos Leon saisi haukkumaan maalilla asenteella "Tänne se vinkupallo p****le!", niin se kantaisi paremmin myös vaikeissa tilanteissa. Nykyään Leo tuntuu haukkuvan enemmän sen vuoksi, että se on opetettu haukkumaan maalimiehellä. En tiedä, osaanko selittää eroa. Joka tapauksessa uusi tilanne tämäkin minulle. Viivin haukkuun kun ei ole ikinä tarvittu lisää röyhkeyttä ja vaativuutta, se osaa luonnostaan komentaa ihmisiä ja vaatia palvelua :)



Sitten Viivi-Vimpulan kuulumiset. Kolmen antibioottikuurin, yhden nenäpunkkisatsin (kaikille koirille), kolmen elänlääkärikäynnin ja yhden rauhoituksen jälkeen Viivin kakomiseen ja rykimiseen löytyi selitys. Rauhoituksessa oli tarkoitus katsoa Viivin kurkunpää ja nielurisat tarkemmin. Vaan löytyikin jotain muuta, nimittäin pehmeä ja pitkä kitalaki. Vaiva on yleisempi lyhytkuonoisilla koirilla. Kun soitin asiasta Viivin kasvattajalle, hän ei ollut kuullut tätä vaivaa olleen aikaisemmin yhdelläkään parsonilla. Kyseessähän on siis synnynnäinen rakennevika, joka Viivillä olisi olut syntymästä saakka. Sain elänlääkäriltä jatko-ohjeeksi ajan varaamisen asiasta enemmän tietävältä eläinlääkäriltä. Ensiviikolla siis tiedossa todennäköisesti toinen rauhoitus ja kurkkuun katsominen. Kitalaesta voidaan leikata tarvittaessa pala pois. Mutta kuten sanottua, vaiva ei ole parsoneille tyypillinen ja Viivillä olisi pitänyt olla se koko elämän. Toki se on aina kuorsannut ja röhissyt jonkinverran, eli saattaa sillä joku vika siellä kurkussa ollakkin. Mutta voimakas oireilu alkoi vasta vähän reilu kuukausi sitten, tuskin se kitalaki sinne yhtäkkiä syyskuussa kasvoi. Nielussa oli kyllä todennäköisesti alussa tulehduskin, koska ensimmäisellä reissulla koko kurkku oli todella punainen. Ehkä tulehdus turvotti nielun jotenkin? Mene ja tiedä, katsotaan nyt ensin, mitä "spesialisti" sanoo.



Peto jäi nyt sitten agilitysta pois. Olen harkinnut sitä jo jonkin aikaa ja kun Pedon hyppyhalukkuus tuntui vähenevän, päätin jättää lajin. Talvikaudella Peto olisi joka tapauksessa paljon pois kylmän sään vuoksi. Edelleen Petskunen menee pääasiassa innoissaan radalla, mutta välillä se tuntuu välttelevän hyppyjä. Okei, olen itse TODELLA huono ohjaaja ja osa hyppyjen missaamisesta on ehdottomasti huonosta ohjauksesta johtuvaa. Mutta välillä Peto tuntui menevän hypyistä ohi, vaikka ohjasin selkeästikin hypylle. Vauhti myös on hidastunut, koska saatan juosta joskus pidemmällä suoralla samaa vauhtia Pedon kanssa. Uskon, että Pedolla on ainakin selkä kipeänä ja huonot hypyt sekä hidas vauhti johtuvat siitä. Ja jos pikkukoiranen tulee agilitystä kipeäksi, se ei voi olla hyväksi sille. Vaikka Peto itse mielellään varmasti agiliitelyä jatkaisikin.



Tällä hetkellä siis treenailen pääsääntöisesti vain Leon kanssa. Tietenkin pikkukoirat ovat edelleen lenkillä mukana ja Viivin kanssa jatketaan pelastuskoirailua, jos/kun tuo kurkkuasia saadaan kuntoon. Otin Viivin tällä viikolla treeneihin mukaan ja se sai etsiä pari ukkoa. Ajattelin testata, että miten homma sujuu ja voiko Viivin ottaa treeneihin mukaan jatkossa. Reippaasti se meni ja haukkuikin maalimiehillä. Ääni vaan kuulosti käheältä. Viivi palkattiin heti parin haukun jälkeen varmuuden vuoksi. Jos haukkuminen tuntuu kuitenkin jollakin tapaa epämiellyttävältä. Toisaalta Viivi kyllä haukkui autossa yhteensä ainakin vartin ennen omaa vuoroaan, eli... Neiti on nyt joka tapauksessa kokonaan treeneistä pois tai jos se pääsee mukaan, niin tehdään vaan jotain pientä. Fiksumpaa varmaan olisi jättää pikkuneiti kotiin, että sille ei jää mitään sellaisia fiiliksiä, että etsiminen tai haukkuminen tuntui epämiellyttävältä. Se kun kuitenkin saattaa välillä pysähtyä kesken juoksemisen kakomaan ja "snorklaamaan".



Tässä siis tämänhetkinen tilanne meidän laumassa. Peto on puolieläkeläinen. Metsästämään se pääsee mukaan, mutta muuten se koristaa pääasiassa sohvaamme ja on lenkeillä mukana. Viivi on sairaslomalla, mutta pääsee myös lenkeille mukaan. Leo on ainut, jonka kanssa harrastan tällä hetkellä aktiivisesti. Mutta ehkä tuo Viivikin tuosta vielä. Kun se saadaan kuntoon, aloitan treenailun varovasti ja katson, onko se vielä hälytyskunnossa.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Raunioleirillä

Nonni, se pitkään odotettu leiriviikonloppu sitten viimein tuli. Lähdin Lapualle pelkästään Leon kanssa, koska Viivi ei ole vieläkään parantunut. Omasta mielestä leiri meni hyvin ja aikalailla odotusten mukaisesti. Toivottavasti myös muille leiriläisille jäi viikonlopusta hyvä mieli.

En ehtinyt sitten treenaamaan perjantai-iltana mitään. Ilta meni kaikenlaisessa häsäämisessä ja huoneiden jakamisessa. Lauantaina meidän ryhmä oli aamupäivällä maastossa hakutreeneissä. Leolle otin kolme maalimiestä, joista muistaakseni kaksi oli kokonaan peitetty ja yhdellä pää näkyvissä. Ohjeistin maalimiehet, että auttavan Leksaa, jos haukun kanssa on ongelmaa. Ensimmäinen maalimies oli auttanut Leksaa alkuun pääsemisessä, koska Leo ei aloittanut haukkumista heti. Ehkä se olisi aloittanut joka tapauksessa, mutta ihan hyvähän sille on kertoa, että haukkuminen pitäisi aloittaa välittömästi. Toisella maalilla Leo haukkui hyvin ja pitkään, koska irtosi hajun perässä melko kauas. Viimeistä ukkoa saimme etsiä vähän pidempään. Aamulla ei juuri tuullut ja Leo ei vaan saanut ihmisestä hajua muutakuin juuri oikeasta kulmasta lähestyttäessä. Haukku taisi sielläkin irrota melko ok.



Iltapäivällä oli ohjelmassa raunioita. Ensimmäisellä kierroksella otin Leksalle neljä maalimiestä. Yksi piilo tuotti herralle vähän päänvaivaa, kun ukko oli umpipiilossa, eikä siihen päässyt oikein hyvin mihinkään kohtaan haukkumaankaan. Yhdestä kohdasta ylettyi putken suulle, mutta siinä kohdassa jalat luisti. Lopulta Leo kuitenkin päätti haukkua siitä. Muut piilot menivät muistaakseni ihan hyvin. Ehdimme ottaa vielä toisenkin pikakierroksen, jossa jokaiselle oli vain yksi piilo. Leon ihmisen laitoin hieman haastavaan paikkaan. Aluksi piti nousta torniin kapeita rappusia. Siitä pääsi aika hyvälle tasolle, mutta toiselle tasolle piti kulkea hieman hataraa siltaa pitkin. Maalimies oli vielä pimeässä metallikontissa. Ja saatiinhan Leonkin ilmaisuongelma esiin! Haukkua ei meinannut oikein irrota, kun jännitti niin kovasti ja pieneen päähän oli kertynyt painetta vaikean reitin vuoksi. Maalimies sitten auttoi hieman ja Leo sai äänensä auki. Ei tietenkään ole kiva, että ilmaisun kanssa on ongelmia, mutta toisaalta on kiva, kun ne ongelmat saadaan esiin harjoituksissa. Nyt Leksaa saatiin autettua ja se pääsi tilanteesta yli.



Sunnuntaina oli vielä toinen rauniotreenikerta. Ekalla kierroksella kolme ukkoa Leonardolle. Ensimmäinen oli helpohkossa paikassa, mutta siitä Leo pyyhälsi aluksi ohi. Kutsuin sitä vähän takaisinpäin ja ukko löytyi. Tosi hyvä haukku. Toinen oli sellaisessa vaakaputkessa, että siihen ei pääse haukkumaan ihan ääreen. Leo kävi kurkkaamassa putken suulla ja totesi, että putkessä on ihminen. Sitten se pakitti vähän parempaan kohtaan ja haukkui siitä. Kolmas oli umpipiilossa ja sitä Leo tarkensi vähän aikaa. Kun se sitten totesi, että ihmisen luo ei pääse, se jäi haukkumaan piilon luukulle. Haukku oli vähän epävarmempi kuin aikaisemmilla piiloilla, mutta kuitenkin ihan ok. Kaikenkaikkiaan parempi suoritus kuin lauantaina. Toinenkin kierros ehdittiin ottaa ja Leolla oli yksi ukko sellaisessa kaappirivissä. Vähän aikaa Leo tarkenteli, että missä kaapissa ihminen on. Kävi sitten pökkäämässä kuonolla oikean kaapinoven raolleen ja haukkui siinä. Hyvä suoritus sekin.

Melko onnistunut viikonloppu siis. Sekä minä että koira olimme molemmat aika loppu sunnuntaina, kun kotiin saakka pääsimme. Sunnuntai-ilta menikin lepuuttaessa. Olin ollut kaukaa viisas ja maanantai oli minulla töistä vapaata. Hyvinnukutun yön jälkeen jaksoin raahautua kaikkien koirien kanssa pitkälle metsälenkille ja tein Leollekin n. 800 metriä pitkän noin pari tuntia vanhan jäljen. Oli kulmia, esineitä, polun- ja tienylitystä. Kulmat ja esineet meni hyvin, samoin polkujen ylitykset. Leo tarkasti kyllä polut pari metriä molempiin suuntiin, mutta jatkoi sitten jäljellä hienosti. Tien kanssa oli vähän enemmän ongelmaa, mutta lopulta Leo ratkaisi senkin itse. Jäljen loppuosa oli pidempi suora melkin vastatuuleen. Siinä Leo meni välillä vähän turhan korkealla nenällä, mutta muuten olin ihan tyytyväinen. Nyt kun tuota kuvaa katsoo, niin tuuli tuli todennäköisesti hieman oikealta etuviistosta. Kuvassa jälki sinisellä ja ajaminen (jäljennostoineen) punaisella.



Nyt sitten pikkukoirat mukaan ja remmilenkille. Sen jälkeen Leon kanssa vielä pyörälenkille... jos jaksaa. Olisihan tuo toisaalta lepopäivänkin ansainnut.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Sairastelua koko loppukesä ja syksy :(

Viivi on ollut sairaslomalla enemmän tai vähemmän viimeiset pari kuukautta. Ensin tuli sen käärmeenpurema. Olin pikkuhiljaa palailemassa Viivin kanssa harjoituksiin sen episodin jälkeen. Ehdin käydä yksissä harjoituksissa ja sielläkin Viivin jo röhisi vähän. Harmittomasta pienestä röhinästä kasvoikin kunnon nielutulehdus. Ensimmäinen antibioottikuuri ei purrut, nyt Viivillä on menossa toinen kuuri särkylääkkeiden kera. Ja edelleen se röhisee ja nieleskelee, onneksi edes vähemmän kuin aikaisemmin.



Eikä siinä vielä kaikki. Äsken tutkin Viivin tassua, koska Vinkunen on nuollut sitä eilisestä saakka. Yksi varvas on vähän turvonnut ja punottaa kynnen juuresta. Great! Toivottavasti siinä on vain joku pieni juttu, joka menee itsellään ohi.



Onneksi muut koiraset ovat olleet kunnossa. Samaa ei voi sanoa minusta. Puolitoista viikkoa sitten alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Lääkäri epäili mykoplasmaa ja sain antibioottikuurin viimeviikolla. Töistä olen ollut poissa jo puolitoista viikkoa, mutta huomenna palaan työpöydän ääreen. Jos tämä tosiaan on tuota plasmatautia, niin raskas liikunta on sitten kielletty vähän pidemmän aikaa. Täytyy varmaankin lenkittää koiria sitten vaan hitaasti kiiruhtamalla. Semmonen sopiikin mun temperamentille aivan erinomaisesti.

Noh, voisi asiat olla huonomminkin. Viikonloppuna on kuitenkin ohjelmassa Pelastuskoiraliiton leiriä. Olin ajatellut alunperin, että otan Viivin ja Leon mukaan. Tällä hetkellä näyttäisi, että Viivi ehkä jää sittenkin kotiin. Tai jos se tulee mukaan, niin se taitaa toimia vain seuraneitinä ja mun hermojen kiristäjänä. Täytyy seurailla, miten neitikoiran paraneminen edistyy. Leireillä koirat viettävät yleensä jonkinverran aikaa autossa vuoroaan odotellen. Ja senhän me jo tiedämmekin, mitä autoilu Viiville tarkoittaa. Jos neidillä on nielussa tulehdus ja hän huutaa viikonlopun aikana autossa tuntikaupalla, niin mitä luulette nielun siitä tykkäävän...

Kun tästä selvitään, niin mulla ja Viivillä alkaa kunnonkohotuskuuri. Sitä odotellessa tyydyn vain kävelemään asfaltin reunaa rykien Viivin kanssa kilpaa. Kiitokset vaan Oskarille ja muille kavereille, jotka ovat ottaneet meidän poikia lenkille mukaan :)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Ei nimi miestä pahenna?

Välillä vähän jotain kevyempää luettavaa. Ketäpä kiinnostaisi jatkuvasti lukea, kun joku luettelee tekemisiään... Blogin ulkoasukin oli mielestäni tunkkainen ja raskas, kevensin sitäkin. Tähän kaikkeen on nyt mukavasti aikaa, kun olen taas flunssassa ja sairaslomalla.

Idean tällaiseen nimiaiheiseen postaukseen sain Sylvin ja Aatun blogista. Kun silloin luin kirjoituksen, ajattelin, että meidän koirien nimistä ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Mutta yksi viikko - pari sitten käteeni osunut kirja toi aiheen mieleeni uudelleen.

Fiba

FIBA (Fédération internationale de basket-ball) on kansainvälinen koripalloliitto, joka "laatii kansainvälisesti noudatettavat koripallosäännöt, määrittää varusteet ja tarvittavat toimitilat, säätelee pelaajien siirtymisiä, kontrolloi kansainvälistä tuomarointia". Okei, Viivi ei ole mikään koripallofani, mutta tuo sääntöjen laatiminen ja muiden tekemisten kontrolloiminen kuulostaan jossainmäärin tutulta. Erityisen suurella antaumuksella Viivi säätelee eräiden pelaajien siirtymistä kotona sisätiloissa, sen voin sanoa.

Fiba tarkoittaa myös virhettä tai mokaa. Se ei liity Viiviin mitenkään <3 Fiballa voidaan tarkoittaa myös hyvää fiilistä ja se kuvaus osuu Viiviin noin 90 prosenttia ajasta. Älkää kysykö, mitä se loput 10 prosenttia on.

"...ja sitten tuohon suuntaan, MARS!"


Peto

Peto, eli saalistaja on eläin, joka käyttää ravinnokseen muita eläviä eliöitä. Suurin osa pedoista on lihansyöjiä, mutta osa on kaikkiruokaisia. Koiraeläimet ovat yksi petoeläinten lahkoon kuuluva heimo ja suurin osa niistä elää ja saalistaa laumassa.  Peto tosiaan on melkoinen teurastaja metsällä. Tai olisi, jos se saisi mitään kiinni. Kerran se sai hiiren kiinni ja söi sen välittömästi. Pedon kohtaloksi on muodostunut hänen ei-niin-petomainen laumansa. Muutaman kerran Peto on kyllä saanut Viivin kaverikseen saalistamiseen. Eräällä kerralla kohteena oli terassin alle juossut naapurin kissa. Peto ajoi kissan suoraan Viiville, joka odotti terassin nurkalla. Sillä kerralla kissa oli Viiviä nopeampi. Kissan onneksi terrierien työnjako oli sillä kerralla tuo. Peto tuskin olisi päästänyt kissaa karkuun.

"Pedon aisteista erityisesti kuulo- ja hajuaisti ovat herkkiä." Ehkä se on se syy, miksi Peto on ottanut meidän laumassa itselleen hälyttäjän tehtävän. Se ilmoittaa meille muille kuolevaisille jokaisen risauksen ja pamauksen, joka ulkoa kuuluu. Välillä jopa sellaiset äänet, jotka eivät oikeastaan kuulu. Ainakaan meidän muiden kuolevaisten korviin. Ehkä se on sitten tuo meitä muita herkempi kuuloaisti. Tai jotain ihan muuta...

Peto on myös sarjakuvahahmo (yksi X-men). Peto on yli-inhimillisen ketterä, voimakas ja nopea. Se on myös erikoistunut itämaisiin taistelutaitoihin ja karatetemppuihin. OMG! Jään odottamaan niitä karatetemppuja :D

"Hälyytys, HÄLYYTYYYS!"


Ciao

Ciao on italiankielinen tervehdys. Sana ciao tulee vanhasta venetsiankielien sanonnasta c-ciào ja tarkoittaa "olen orjasi". Leolle tämä nimi sopii kuin nenä päähän, koska Leksan mielestä on übersiistiä, kun saa suorittaa jonkun annetun tehtävän. Sen jälkeen se tulee kysymään, että "miten voin miellyttää sinua seuraavaksi, oi suuri johtajani". Totuuden nimissä: ei Leo aina ole tuollainen, taisin hieman liioitella. On päiviä, jolloin Leo ei muistuta orjaa yhtään pätkää. Mutta se johtuu Viivistä, joka kontrolloi muiden tekemisiä ;)

"Yes, massa!"




Lähteet: Wikipedia, Suomisanakirja 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Pikakuulumisia

Aikamoista haipakkaa on taas menty loman jälkeen. En nytkään jaksa kirjata tarkkaa selontekoa kaikista viimeviikkojen treeneistä ja menoista. Jotain kuitenkin.

Loman lopuksi osallistuin vähän hetken mielijohteesta VSPH:n Eloleirille metsäjälkiryhmään. Kouluttajana toimi Miska Jähi. Leirillä ei tehty kovin pitkiä jälkiä, joten sinänsä mitään uutta asiaa ei tullut. Mutta tulipa treenattua jälkeä vähän enemmän ja sain uuden silmäparin jäljelle mukaan katsomaan. Minulla ei ollut leirin aikaan oikeastaan jäljellä mitään suurta mysteeristä ongelmaa ratkaistavana, joten leiriltä sain lähinnä uskonvahvistusta siihen, että homma on menossa oikeaan suuntaan ja koira osaa jäljestää. Tottikseen/tokoon sain pari uutta vinkkiä. Toinen oli se lelupalkan pitäminen koiran pään vasemmalla puolella seuraamisessa. Päätin kokeilla sitä Leolle ja se tuntuu toimivan kuin häkä. Olen aina ollut sitä mieltä, että tokossa kädet levällään käveleminen on ehkä idiooteimman näköistä touhua, mitä tiedän. Nyt vaikuttaa kuitenkin pahasti siltä, että liityn siihen idiootinnäköiseen joukkoon. Jälleen kerran: Never say Never. Olen hankkinut ne tautisen rumat treeniliivin, vielä rumemmat treenitaskut ja nyt vielä tämä. Seuraavaksi oletettavasti opettelen kävelemään seuraamisessa sekä kädet levällään ETTÄ takakenossa...

Viivi toipui käärmeenpuremastaan ainakin näennäisesti entiselleen. Viimeviikolla neiti kuitenkin rupesi  kakomaan ja nieleskelemään päivittäin. Elikkäs jälleen kerran nielitulehdus. Nyt Viivi on sitten sen takia sairaslomalla ja antibioottikuurilla. Lääkkeet helpottivat Viivin oloa nopeasti, mutta kakomista ja nieleskelyä on edelleen ajoittain. Varsinkin, jos Viivi riehuu tai haukkuu liikaa. Se on hankalaa pitää Viivi kokonaan riehumatta ja haukkumatta. Se kun on tuollainen koira, joka rakastaa omaa ääntään ja haluaa ilmaista mielipiteensä joka asiaan. Etenkin silloin, kun sitä ei ole kysytty. Käärmeenpureman ja nielutulehduksen välissä kerkesimme käydä kerran hakutreeneissä. Siellä otin Viiville kävelevää maalimiestä ja se haukuttiin erinomaisesti.




Peto pääsi tällä viikolla agiliitämään ja Petsku meni pääasiassa hyvin. Vähän oli taas haisteluongelmaa ja muutakin pientä. Iloinen Petskunen oli kuitenkin koko treenien ajan. Eipä meillä taida enää monia treenejä ollakkaan ennen talvea. Ja talvikaudella jätänkin agilityn Pedon kanssa kokonaan. Eipä se taida Petolaista haitata, koska huomenna alkaa metsäkanalintujen metsästyskausi.



Eilen ja viimeyönä osallistuin Leon kanssa jälki- ja hakukokeeseen. Päivällä suoritimme hyväksytysti Pelastuskoiraliiton perusjälkikokeen päiväosuuden. Koe meni aivan loistavasti! Leo nosti jäljen tosin hyvin ja minäki luotin koiraan siinä vaiheessa ja ilmoitin, että jälki menee tässä. Saimme luvan jatkaa ja Leksa jäljesti kuin juna. Kaikki neljä esinettä löytyivät ja Leo toi ne minulle tosi hienosti. Jäljen päässä olevaa maalimiestä Leo ei ruvennut heti haukkumaan, joten käskin sen sitten haukkua. Näissä kokeissa jäljen päässä olevaa ihmistä ei ole pakko ilmaista, mutta omasta mielestäni pitää. Varsinkin pimeässä on mielestäni parempi, että tiedän varmasti koiran olevan maalimiehellä. Tämä oli elämäni ensimmäinen jälkikoe koiranohjaajana ja onnistumisesta tuli kyllä tosi hyvä fiilis!



Yöllä meillä oli vielä perushakukokeen pimeäosuus. Olin kokeessa itse sairaana ja siinä vaiheessa yötä jo melko piipussa. Jälkikokeestakin oli vielä niin hyvä mieli, että en asettanut itselleni juurikaan paineita hakukokeeseen. Huomasin siinä metsässä tarpoessa, että en jännittänyt juuri yhtään. Siitäkään huolimatta, että en meinannut saada Leosta kunnon haukkua irti ennen alueelle lähtemistä. Jotenkin sain itseni vaan siihen moodiin, että "se menee, miten se menee". Leolla tuntui olevan aluksi vähän vaikeuksia päästä vauhtiin. Aika nopeasti se katosi johonkin melko kauas minusta ja ajattelin, että pian kuuluu haukku. Mutta kun ei kuulunut, kutsuin sen takaisin. Siinä vaiheessa ajattelin, että se on varmaan käynyt puhisemassa jossain maalimiehellä ja tulee taas jättö. Jatkoin kuitenkin etsintäsuunnitelman mukaan ja Leo irtosi uudelleen aika kauas. Siinä vaiheessa liukastuin johonkin kiveen ja kaaduin kiven takana olevaan pieneen kuoppaan rähmälleni. Testaaja kysyi, että miten kävi. Olin juuri vastaamassa jotain epämääräistä, kun Leon ilmaisuhaukku alkoi kuulumaan metsän uumenista. Nousin pikaisesti ylös ja ilmoitin, että koira ilmaisee. Kipitimme maalimiehelle ja Leo ei ollut käynyt ainakaan sillä maalimiehellä aikaisemmin. JES! Koe jatkui ja aika pian löytyi toinen maalimies. Siellä aika ok haukku, mutta aloittaminen tuntui kestävän melko pitkään. Leo ei ollut käynyt silläkään maalimiehellä aikaisemmin. Vähän päästä löytyi se kolmaskin maali ja siellä Leolla oli jo enemmän vaikeuksia haukun aloittamisen kanssa. Aluksi se kävi vähän pötköttelemässä maalimiehen vieressä. Sen jälkeen piti pissata ja mennä pötköttämään uudelleen. Sitten alkoi armoton ähinä ja puhina, mutta loppuviimein koirasta irtosi edes muutama kunnon haukahdus. Ilmaisu hyväksyttiin arvosanalla tyydyttävä. Leo ei ollut käynyt aikaisemmin tälläkään maalimiehellä, joten koe meni läpi hyväksytysti! Nyt Leksalla olisi sitten peruskoe hausta suoritettuna ja jäljen peruskokeesta toinen puoli.


Syitä huonoon ilmaisuun voisi taas pohtia ja pohtia. Joko se johtui pimeästä, koska emme ole treenanneet vielä tänäsyksynä pimeässä ollenkaan. Tai sitten koetilanteesta. Joku asia tuossa koetilanteessa aiheuttaa sen, että Leolla on huonot ilmaisut. Jos se johtuisi vieraista maalimiehistä, niin ongelman olisi pitänyt tulla esiin Oulussa. Kokeenomaisista alkuhöpinoistä ja etsintäsuunnitelmistakaan sen ei pitäisi johtua, koska sitäkin olemme harjoitelleet. Jäljelle tuntuu jäävän vai ohjaaja, joka käyttäytyy kokeessa eri tavalla kuin harjoituksissa. Täytynee miettiä ja pohtia tämä asia puhki moneen kertaan. Ehkä treeneissä keskityn nyt seuraavat viikot kuitenkin peitettyihin maalimiehiin ja treenaan oman koiran loppupäässä, kun on jo hämärää tai pimeää. Olisi tosi kätevää, jos ongelman saisi esiin treeneissä ja siihen voisi puuttua. Kokeessahan maalimies ei saa eikä voi auttaa koiraa mitenkään. Treeneissä se onneksi on sallittua :)

torstai 16. elokuuta 2012

TYD

Kun kävin Oulussa yhdistysvierailulla, kiinnitin huomiota heidän yhteneveiin lippalakkeihinsa. Niissä luki etupuolella isolla TYD. Katselin lippiksiä koko treenien ajan mielenkiinnolla ja lopulta tuon kirjainyhdisteen tarkoitus selvisi: Trust Your Dog. Kyselin tuotteista vähän lisää ja sain kuulla, että ne ovat ihan kaikkien tilattavissa osoitteessa: http://www.jk9.fi/verkkokauppa/

Sivuilla kerrotaan, että tuotteiden lähtölaukaksena on toiminut ohjaajan tyrimä rauniokoe. Tämä tuote ja motto on siis kuin tehty minulle! Kuinka älyttömän monta treeniä ja koetta olenkaan tyrinyt sillä, että en ole luottanut koiraani. Hemmetti, niille mokille voisi olla täällä blogissakin ihan oma kategoria, sen verran niitä tulee tehtyä ja niistä kirjoitettua. Voipi olla muutamalle muullekkin maastolajin harrastajalle tuttu juttu tällainen mokailu?

Tänään sitten Leolle tehtiin jälkitreeni TYD-hengessä. 900 metrin ei-merkattu jälki kahden esineen kera ja jäljentekijä jäljen päähän. Jäljelle ikää kolme tuntia ja sitten vaan Leon kanssa metsään ihan kahdestaan. Ei suunnistajaa, eikä tietoa, missä jälki menee. Tiesin mistä se alkaa ja suunnilleen, että mihin se päättyy. Siinä sitä sitten luotettiin koiraan ja kannatti. Esineet nousi ihan loistavasi ja ensimmäistä kertaa jäljen päässä oleva ihminenkin haukuttiin. Siis ensimmäinen kerta, että jäljen päässä oli ihminen ja sitä myötä myös ensimmäinen kerta, kun se ilmaistiin haukkumalla. Kerrankin tämä putkiaivoinen koiraseni osasi itse yhdistää kaksi asiaa päässään. Nyt uskaltaa kyllä hyvillämielin mennä Pelastuskoiraliiton perusjälkikokeeseen muutaman viikon kuluttua. Vai kannattakohan sitä sanoa ääneen... vielä sitä ehtisi rikkoa tämän kokonaisuuden ennen koetta. Sen minä osaan ;)

Viimeviikolla tein Leksalle myös ensimmäisen noin kilometrin jäljen neljän esineen kera. Silloin merkkasinkin vielä varmuuden vuoksi itse tekemäni jäljen. Kun tällä kerralla oli merkkaamaton jälki, josta ei myöskään tiennyt, että missä se menee, niin oli pakko seurata koiran reaktioita ja opetella lukemaan sitä. Kun jäljellä on merkkejä, tulee katseltua ja kerättyä niitä. Ja muutenkin, kun on itse tehnyt jäljen, tulee katseltua maastoa, että "tuosta minä menin ja sitten käännyin tuonne...". Joku on näemmä tehnyt oivalluksia viimeisen parin viikon aikana :) On tämä jälkiharrastus vaan minulle vielä melko uutta, vaikka useamman vuoden olen touhaillut (mokaillut) jäljen parissa.

Tänään on kyllä ollut erityisen hieno lomapäivä: aurinko paistoi koko päivän, kävin kunnon lenkillä hyvässä seurassa, onnistuneet jälkitreenit sekä itselle että kaverille ja sokerina pohjalla... Olin voittanut Facebookissa arvonnassa Koirakan nimikoidun remmin. Laitoin tilauksen jo menemään tuuletuksen kera. Ja muutes, kävin itse myös hierojalla tänään.

Sylvi, Aatu, Leo ja Peto

Viiviä olen pitänyt käärme-episodin jäljiltä edelleen sairaslomalla. Remmilenkeille se on tällä viikolla jo päässyt. Ehkäpä Vinkula pääsee huomenna jo metsälenkille mukaan. Huomenna puremasta tulee 15 päivää. Omasta mielestään Viivi on ollut ihan kunnossa jo jotain 13 päivää...

tiistai 14. elokuuta 2012

Naiselliset avut :D

Annoin koirille tänään aamulla halkaistut naudan putkiluut jyrsittäksi ulos. Pedon laitoin häkkiin syömään omaansa rähinöiden välttämiseksi. Viivi ja Leo voivat syödä luitaan vaikka vierekkäin, niille ei tuli rähinöitä. Jos Viivi haluaa Leon luun, Viivi vaan ottaa sen. Ja toisaalta taas Leo ei todellakaan mene ottamaan luuta Viiviltä.



Pääsin todistamaan tapahtumaa, kun Viivi varasti luun Leolta käyttäen hyödyksi naisellisia avujaan. Vinkunen meni lirauttamaan tyttöpissat Leon eteen noin parin metrin päähän. Sen jälkeen Vinku siirtyi vähän sivummalle odottamaan. Ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Leo jätti herkkuluunsa ja meni haistelemaan Viivin jättämiä sulotuoksuja leuka väpättäen. Viivi haki Leon luun muina naisina ja vei sen oman herkkuluunsa viereen. Siinä Leo sitte katseli kateellisena, kun Viivi narskutteli välillä yhtä ja välillä toista luuta.



Sen siitä saa, kun ajattelee aivojen sijaan jollain muulla elimistön osalla ;)

tiistai 7. elokuuta 2012

Tapahtumia on riittänyt

Lomalla sitä ehtii tapahtua yhtä ja toista, kun on paljon enemmän vapaa-aikaa koirien kanssa. Olen treenaillut Leon kanssa ja pikkukoiratkin ovat saaneet osansa huomiosta. Eivät kylläkään pelkästään hyvällä tavalla.

Loma alkoi mukavasti sillä, että Viivi puri Petoa korvaan. Peto huusi suoraa huutoa ja minä yritin pitää Viiviä ja Petoa paikallaan, että kumpikaan ei tekisi mitää repivää liikettä. Viivi päästi irti jossain vaiheessa ja päästin Pedon pois tilanteesta. Lopputuloksena pieni vekki vasemmassa korvassa ja vieressä reikä, josta pilkotti vähän rustoa (tai mitä korvassa nyt siinä kohdassa onkaan). Totesin, että tikkejä ei kuitenkaan tarvita. Laitoimme Pedon korvaan haavateippiä, että haava menisi umpeen, eikä verta lentäisi ihan joka paikaan. Peto tietenkin ravisteli korvaansa vähän väliä.



Viimeviikolla ajelin sitten kaikkien koirien kanssa Ouluun "lomailemaan". Rentouttava reissuni alkoi tiistainaamuna klo 5, kun kello herätti. Noin kuuden aikoihin lähdin sitten ajelemaan Kiiminkiä ja koirakoulu Viettiä kohti. Ohjelmassa olisi paimennusta Leon kanssa. Tämänkin kouluttajan mielestä Leo on taitava, mutta kovapäinen. Harjoittelimme rauhallista lampaiden ajamista liinassa, aitauksessa. Leolle tuntuu tuo rauhallinen ajaminen olevan todella vaikeaa. Aina jos se pääsee vähänkin liian lähelle lampaita, niin se lähte keulimaan. Toisella kierroksella otimme aitauksessa flankkeja ja ajoja. Kovin tuntui sekin olevan Leolle hankalaa, kun lampaat olivat niin lähellä. Kolmannella kierroksella mentiinkin sitten ihan pellolle lampaiden kanssa. Nämä lampaat olivat niin kesyjä, että ne sai aseteltua juuri siihen kohtaan, mihin halusi. Leo päästettiin sitten hakukaarelle ja nostamaan lampaita. Ja Leo teki hienoja ja riittävän isoja kaaria! Kyllä siinä meinasi silmakulma kostua; sehän osaa, kun tilaa on vaan riittävästi. Yhden kerran kävi jopa niinkin, että kun lähetin Leon kaarelle, se lähtikin aluksi kokonaan poispäin lampaista, että pääsisi omasta mielestään riittävän isolle kaarelle. Havainnollistava kuva:


Paimennuksessa päästiin siis tekemään jostain sellaista, mitä ei ole aikaisemmin tehty. Jonkinlainen edistysaskel sekin. Jouduin kyllä käskemään Leon aina maahan, kun se oli saanut nostettua lampaat. En uskaltanut antaa sen ajaa, koska se ei tunnu osaavan sitä rauhallista ajoa riittävän hyvin. Mutta kyllä me varmasti jotain opittiinkin. Ainakin sen, että Leon vahva tyyli ja pieni aitaus eivät sovi kovin hyvin yhteen. Harjoituksissa oli muitakin koiria (mm. yksi nätisti paimentava sheltti) ja Leoa lampaat väistivät kaikista pisimmän matkan päästä. Mielenkiintoinen ja opettavainen neljätuntinen kyllä.

Paimennuksen jälkeen ajoin koirineni Oulun Nallikariin petaamaan sängyn illaksi valmiiksi. Jätin samalla jo osan tavaroista mökkiin odottamaan. Tässä vaiheessa itsestäni meinasi vähän veto loppua, mutta virtaa löytyi vielä, kunhan vaan pääsin taas liikkeelle. Nimittäin OSE:n hakutreenejä kohti. Kiitos OSElaisille vieraanvaraisuudesta. Oli kiva nähdä uusia koiria ja maastoja. Suurin osa treenikavereistakin oli ennestään tuntemattomia. Ensimmäisenä pääsin pötköttelemään kangasmetsään vähän isompaan harjoitukseen. Siinä sain vähän ladattua akkujani, kun pötköttelin kangasmetsässä ja katselin sinitaivasta. Viivin ja Leon treenit menivät hyvin, ei niistä mitään erikoista kommentoitavaa. Viivin harjoituksen aikana ammuttiin kerran starttipistoolilla ja siinä kohdassa Viivin teki juoksussaan vähän isomman loikan, mutta jatkoi matkaansa. Eipä se oli noista paukuista koskaan välittänytkään. Leokin sai autossa kuunnella paukkuja, mutta sille en viitsinyt yhdistään paukkuja treeniin. Tai oikeastaan en edes muistanut Leon treenin kohdalla, että sellainenkin mahdollisuus oli. Peto pääsi loppupalaverin aikana juoksentelemaan ja kerjäämään ihmisiltä herkkuja. Harjoituksissa oli nimittäin lopuksi kahvitarjoilu erään treenaajan toimesta. Hänen koiransa oli läpäissyt jälkikokeen vähän aikaa sitten. Herkuttelujen jälkeen lähdin sitten ajelemaan takaisin mökilleni nukkumaan. Ja kyllähän meille kaikille uni maistuikin sen jälkeen, kun olin saanut putsattua Pedon korvan. Tässä vaiheessa haava oli selvästi tulehtunut ja vekin vieressä olevasta reijästä tuli mätääkin. Ajattelin kuitenkin seurata tilannetta vielä päivän tai pari, että mihin suuntaan haava menee.




(Kuvat ei OSE:n treeneistä)



Jäin Ouluun vielä toiseksikin yöksi ja keskiviikkona sitten vuokrasin Nallikarista polkupyörän ja käväisin Oulun keskustassa. Siitä reissusta tulikin aikamoinen seikkailu, kun vuokrapyörän vaijerilukko meni jumiin. Siinä se Jopo sitten oli pöyrätelineeseen lukittuna ja lukko ei auennut, vaikka jokunen ohikulkijakin yritti auttaa. Onneksi olin ottanut Nallikarin infosta mukaan kunnon turistikartan Oulusta ja siihen oli merkitty keskustan tuntumassa olevat vähän isommat tavaratalot. Kartan mukaan parin korttelin päässä oli joku isompi K-market. Sinne siis lukkoöljyä ostamaan. Mutta...



Onneksi samassa rakennuksessa oli Anttila. Eiköhän sieltäkin joku pieni autotarvike- tai pyörätarvikeosasto löydy. Ja kyllä löytyi, mutta...



Ostin sitten jotain ketjuöljyä ja suihkautin sitä polkupyörän vaijerilukkoon. Se aukesi välittömästi. Siinä vaiheessa en kuitenkaan jaksanut enää jäädä keskustaan pyörimään, vaan ajoin takaisin Nallikariin. Ajattelin, että parempi lähteä siinä vaiheessa, kun se lukko vielä toimii...

Kun en viihtynyt kaupungin keskustassa pidempään, niin lähdin sitten koirien kanssa pidemmälle remmilenkille Heitasaaren maisemiin. Ulkoilupolkuja tuolla riitti, mutta löysimme kuitenkin vielä takaisin leirintäalueellekin. Mukava reissu, vaikka yksin matkustaminen kolmen koiran kanssa ei ole välttämättä kokoajan rentouttavaa. Varsinkin, kun yhtä pitää jatkuvasti vahtia, että se ei syö kaveriaan. Reissun aikana ei kuitenkaan tapahtunut mitään selkkauksia, pidin varmuuden vuoksi Viivin ja Pedon melkein kokoajan erillään sisätiloissa. Pedon korvakin näytti mielestäni jo paremmalta.

Torstaina lähdin ajelemaan sitten Soinia kohti mökille. Kun pääsin perille, päästin koiran juoksentelemaan ja järveen puljaamaan. Kannoin rauhassa kaikki matkatavarat sisälle ja sen jälkeen pyysin koirat sisään. Huomasin, että Viivillä oli toinen silmäkulma turvoksissa, mutta en löytänyt Vinkusesta muuten mitään epäilyttävää. Ajattelin, että joku paarma on varmaan töötännyt Viiviä silmäkulmaan. Kaivoin matkatavaroista kirjan ja ajattelin lukea sitä sohvalla. Mukavan rentouttava ilta tiedossa siis. Vaan ei sittenkään... kun olin lukenut kirjaa muutaman sivun, huomasin, että Viivin naaman turvotus on levinnyt koko naaman alueelle. Voi hemmetti! Kun sitten tutkin koko pärstäkertoimen, löysin oikeasta ylähuulestä kaksi reikää. Käärmeenpurema siis. Annoin heti kyytabletin, koska päivystävä eläinlääkäri ei olisi todennäköisesti missään kovin lähellä. Ja siihenkin meni aikaa, että sain selvitettyä, mihin suuntaan lähden kaahaamaan. Lähin päivystänä oli Ähtärissä ja olimme lääkärillä about 1,5 - 2 tuntia käärmeenpureman jälkeen. Kyllä siinä vaan ajettiin melkoista vauhtia Soinista Ähtäriin, kun Viivi nuokkui etupenkillä vaisun ja väsyneen oloisena. Viivi sai nestettä nahan alle ja varmuuden vuoksi antibioottikuurin (samasta kuurista riitti myös Petoselle, senkin haava katsottiin samalla). Lähtiessä saimme mukaan tippapussin varmuuden vuoksi. Jos Viiviä ei saisi juomaan riittävästi, voisimme laittaa lisää nestettä nahan alle perjantaina uudelleen. Lääkäri näytti, miten homma hoidetaan. Kun pääsimme takaisin mökille, laitoin vähän herkkuruokaa ja paljon vettä Viivin ruokakippoon. Kaikki meni, onneksi Viivillä on aina nälkä. Herkkuruuan kanssa juotin sitten Viiville vettä muutaman tunnin välein koko torstai-illan, seuraavan yön ja perjantain. Totesin, että Viivi ei voi olla kovin huonossa kunnossa, kun kerran ruoka maistuu. Ja se on aina myös hyvä merkki, että toisesta päästä tulee ulos tavaraa, kun sitä toisesta laitetaan sisään. Viivi tuntui toipuvan tästä episodista parissa päivässä. Ilmeisesti käärme laittoi Viivin myrkkyä vaan vähän, tai ei muuten päässyt puremaan kunnolla. Pidän nyt kuitenkin Viiviä sairaslomalla ainakin viikon tai pari, vaikka se omasta mielestään on ihan kunnossa. Alla lääkärissä otettu kuva. Tuosta kuvasta ei kyllä saa yhtään käsitystä siitä, miten turvoksissa kuono oli. Silmistä näkee, että olo ei ole mikään paras mahdollinen...



Kun Viivin olotila vaikutti jo paremmalta, pystyin keskittymään jo johonkin muuhunkin. Tein Leolle noin 700 metrin jäljen neljän esineen kera mökin nurkille. Jälki sai muhia maastossa reilut neljä tuntia. Jäljelle tuli pari kulmaa ja yksi tienylitys. Yritin tehdä myös vähän pidempiä suoriakin. Pisin suora pätkä oli vähän reilu 200 metriä. Jälki nousi hyvin ja Leo lähti hyvin varmasti jäljestämään. Ensimmäinen esine (hikipanta) oli n. 200 metriä alusta ja Leo toi sen minulle suorastaan innokkaasti. Palkaksi vähän leikkiä vinkupallon kanssa. Sitten eteenpäin ja pian ensimmäinen kulma. Leo meni kulman aluksi hyvin, mutta päätti sitten kuitenkin jostain syystä tehdä pienen tarkistuskierroksen, että meniköhän se jälki ihan varmasti vasemmalle. Siitä homma jatkui taas erinomaisesti. Toinen esine oli muovipullo ja senkin Leo toi tosi hyvin. Taas leikittiin ja jatkettiin matkaa. Tien ylitys meni melko hyvin. Leo meni tien yli ja haravoi vähän matkaa tien reunaa molempiin suuntiin ja nosti jäljen sitten hyvin. Pian tien jälkeen oli taas esine (heijastinliivi) ja senkin Leksa toi hyvin. Taas leikittiin ja jatkettiin matkaa. Toinen kulma meni samaan tyyliin kuin ensimmäinenkin. Viimeinen suora (about 200 metriä) meni vähän huonommin. Ehkä lämmin ja kostea keli väsytti vähän Leksaa? Jäljen lopussa oleva esine (sukka) nousi kuitenkin kohtuu hyvin ja Leo sai vinkupallonsa kokonaan itselleen. Lähellä jäljen loppua oli pieni lampi ja Leo pulahti sinne pallonsa kanssa uimaa. Siitä sitten takaisin mökille palloa vingutellen. Tästä jäljestä tuli kyllä hyvä mieli. Varsinkin, kun esineet menivät niin hyvin, vaikka olin valinnut vähän kaikenkokoista ja -näköistä käyttöesinettä jäljelle. Kyllä se näyttää Leon kanssa olevan niin, että maastolajeissa paras palkka on vinkupallo. Taidan unohtaa nuo ruokapurkit nyt kokonaan, ei se taida niistä pahemmin välittää. Maastossa. Tokossa taas ruokapurkki ja nakit maistuvat erinomaisesti.


Mutta joo, siinä ensimmäinen lomaviikko pähkinänkuoressa. Kaikkea sitä tosiaan ehtii lomalla, niin hyvää kuin huonoakin. Pedon korva on melkein kokonaan parantunut, eikä haava ole enää tulehtunut. Viivikin näyttää toipuneen episodistaan hyvin. Täytyy myöntää, että Road Trip Viivin kanssa ei ole aina ihan nautittavaa hommaa (se autokäytös...) ja välillä vähän vanne kiristi päätä. Mutta kun pikkuinen kaveri istui apukuskina pää turvoksissa ja surkeana, niin taisin luvata, että se saa riehua autossa ihan niin paljon, kun haluaa. Kunhan vaan selviää tästä reissusta.