Tämmöstä tällä kertaa...

Kerrotaan aluksi hyvät uutiset. Kävin Viivin kanssa siellä kurkkukaula-spesialistilla ja neidin nielu on ihan kunnossa. Turvotus oli ilmeisesti tulehduksesta johtuvaa. Nyt kun tulehdus on selätetty ja turvotus laskenut, nielu näytti siltä miltä sen pitääkin näyttää. Eläinlääkäri ihan näytti minulle Viivin kurkkua ja osoitteli, mikä osa on mikäkin. Ainut, mikä kurkussa oli huomauttamisen arvoista, oli kurkun kansi. Se oli hieman turvonnut, mutta ei ole syytä huoleen. Samaa näkee kuulemma usein hirvikoirilla metsästyskauden jälkeen, kun koira on haukkunut paljon. Eli Viivin kurkun kansi on varmasti sitten aina turvonnut. Ehkä satunnainen röhinä ja kuorsaus sitten johtuu siitä. Syytä sitkeään nielutulehdukseen voi vain arvailla. Tällä hetkellä kuitenkin neiti on kunnossa ja se on hyvä :)

"Katsokaa, terveellinen kurkku!"

Eilen sain mielestäni ihan huipun treeni-idean: Tekaisen noin puolentoista kilometrin jäljen tähän kotonurkille. Otin oikein ja piirsin jäljen Retkikartan sivuille. Kyllä vaan, melko helposti tuohon lähimetsään saa semmosen jäljen, pitää vaan ylittää pururata jotain kolmesti ja yksi tie kertaalleen. Tulisipa hyvä treeni, paljon tienylityksiä. Tänään sitten tuumasta toimeen, pimeällä. Siinä saa samalla itselleen pimeäsuunnistustreenin pimeäjälkitreenin lisäksi. Yhdistin vielä yhden hyödyn tähän reissuun: Otin Viivin mukaan, kun menin tekemään jälkeä. Lenkittyy sekin samalla. Siinäpä Leolle pohdittavaa kerrakseen. Homma ei nyt sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan...

Jälki lähti ihan kivasti. Päädyin vähäsen eri suuntaan, kun oli tarkoitus. Mutta ehkä vain jotain 50 metriä. Kukapa nyt tuttuun metsään kompassia mukaan ottaisi, niin. Löysimme Viivin kanssa todennäköisesti supin pesänkin siinä matkan varrella. Neiti oli ihan tohinoissaan. Ensimmäinen esine jäi aika lähelle supin pesää. Matka jatkui rattoisasti Viiviä perässä hinaten (se supi ilmeisesti ihan asuu siinä kolossa...). Tällä kertaa jälki jatkui aikalailla etukäteissuunnitelman mukaan. Jätin toisen esineen about 650 metrin kohdalle jäljelle. Se 1,5 kilometrin puoliväli lähestyi hyvää vauhtia. Piti vaan mennä pururadan ja yhden talon välistä. Otsalampun valossa katsoin, että siinä on pieni niitty, pitkää heinää. Eteenpäin vaan ja molskis! Ei se ollutkaan niitty vaan joku sellainen heinittynyt lampi. Siinä sitä sitten oltiin noin polvia myöden vedessä ja Viivi haraa vastaan kaikin voimin.Neitikoira kainaloon ja ketterästi pois sieltä lammesta. Kenkä tarttui varmaan viidesti johonkin risuun, kun etenin kohti "heinikon" reunaa. Tsiisus! Onneksi en kaatunut veteen, koska puhelin oli tietenkin taskussa (täytyyhän tämä jälki saada tallennettua). Kuivalle maalle päästyä riisuin kengät ja kaadoin niistä enimmät vedet pois. Yritin puristella vaelluskenkiäni, että se kaikki imeytynyt vesti tulisi pois. Ei tullut. Kengät jalkaan vaan ja kotia kohti. Kävelin pätkän pururataakin koiran kanssa. Melkein toivoin, että joku kansalaisaktivisti tulisi avautumaan minulle, että koiria ei saa kävelyttää pururadalla. Siitä kohtaamisesti olisi saanut varmaan mukavan jutun paikallislehteen. "Koiranulkoiluttaja repi silmät päästä lenkkeilijältä" tai jotain siihen suuntaan. No, ei tullut ketään vastaan, kun käpsyttelin kengät loiskuen kotiin. Vaan eipä minua näin helposti lannisteta. Kuivat vaatteet ja kumpparit päälle, koira vaihtoon ja takaisin. Haha! Luulittepa, että jälki jäi ajamatta.

Yllä kuva koottuine selityksineen. Sininen on Viivin kanss tehty jälki ja punainen Leon kanssa ajettu. Ajattelin, että onneksi jätin toisen esineen ennen kahluuallasta. Jäljen voisi lopettaa siihen. Jälki nousi aika kivasti ja lähdimme matkaan. Kuva sanoo, että olisimme alun jälkeen menneet pitkästi jäljen vieressä ja mihin sattuu. Itse väitän muuta, koska ohitimme juuri oikeat kivet ja yhden kiintorastin Leon kanssa kuten olin ohittanut Viivinkin kanssa. Ehkä GPS ei pysynyt ihan mukana. Leo löysi ensimmäisen esineen ennen supin pesää, mutta pyörimme pesän lähettyvillä parit kierrokset. Kuvassa ei näy niitäkään silmukoita, joten ei tainnut paikannus tosiaan toimia tuolla ryteikköisellä harjulla. Leo muuten löysi myös sen supin pesän ja pysähtyi tuijottamaan sitä. Ehkä siellä oltiin kotona? Jälki-käskyllä Leo kuitenkin unohti supin ja jatkoi hienosti jäljestämistä. Tuo metsä on täynnä polkuja ja jouduin jälkeä tehdessä kävelemään monta kertaa polkuja pitkin. Niissä kohdissa Leo hidasti vauhtia ja teki tarkemmin töitä, hienoa! Jälki meni pari kertaa hukkaan, mutta ensimmäisen hukan kohdalla Leo löysi itse takaisin jäljelle. Mielestäni emme käyneet jäljestä noin kaukana, kun kuva väittää. Toinen hukka tuli pian, kun olimme melkein (tutun) talon takapihalla. Ehkä siellä oli jälkiä, tiedän että kyseisen talon poikalapset kulkevat paljon tuolla metsässä. Leo oli ihan väkisin menossa talon pihaan, joten vein sen oikeaa jälkä kohti. Hyvin Leo nostikin jäljen uudelleen, mutta se jäljen lopuksi tarkoitettu esine missattiin. Se varmaankin jäi juuri tuohon kohtaan, jossa emme olleet jäljellä. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun olimme jo aika lähellä lampea. En sitten oikein keksinyt, että miten jälki kannattaisi lopettaa. Sanoin sitten Leolle vaan, että "Hyvä poika, loppu". Sitten mietin, että annanko sille loppupalkan, vai pitäisikö se ohitettu esine mennä etsimään. Päädyin jälkimmäiseen ja lähdimme pöyrimään sinne suuntaan, missä esine on. Eihän sitä sitten löytynyt sieltä pimeästä, kun tulimme eri suunnastakin. Ehkä olisin tunnistanut paikan oikeasta suunnasta katsottuna, koska painoin mielestäni tarkasti yksityiskohtia mieleen esineen paikasta. Annoin sitten vaan Leolle sen vinkupallon ja lähdimme kotia kohti. Ei tuo palkkaus nyt mennyt taiteen sääntöjen mukaan. Käytetään tähän sitä lempilausettani koirankoulutuksessa: "Ei se kerrasta rikki mee".

Tyyppi on ihan rikki

Pikkuruisista vastoinkäymisistä huolimatta olen aika tyytyväinen tähän koitokseen. Tiedän, että tuolla metsässä liikutaan aika paljon, joten häiriöhajuja oli varmasti. Sekä ihmisten että eläinten. Leo teki hienosti töitä, vaikka selvästi sillä oli monessa kohdassa vaikeuksia. Leo nosti jalkaa jäljellä muutaman kerran ja sitä se ei yleensä tee. Taisi se ravistellakin pari kertaa. Näitä reaktioita tuli juuri niissä kohdissa, kun jälki meni polkua pitkin. Parissa kohdassa Leo joutui tarkastamaan jonkinverran, että missä kohtaa olin poistunut Viivin kanssa polulta. En tiedä, miten Viivin mukanaolo vaikutti jälkeen. Oliko se helpompi vai vaikeampi sen vuoksi?

Kyllä nyt voi mennä nukkumaan tyytyväisin mielin. Huomenna on sitäpaitsi perjantaikin, jee! Luulen, että viikonlopun ohjelmaan ei kuulu pimeässä jäljestämistä ;)