TYD

Kun kävin Oulussa yhdistysvierailulla, kiinnitin huomiota heidän yhteneveiin lippalakkeihinsa. Niissä luki etupuolella isolla TYD. Katselin lippiksiä koko treenien ajan mielenkiinnolla ja lopulta tuon kirjainyhdisteen tarkoitus selvisi: Trust Your Dog. Kyselin tuotteista vähän lisää ja sain kuulla, että ne ovat ihan kaikkien tilattavissa osoitteessa: http://www.jk9.fi/verkkokauppa/

Sivuilla kerrotaan, että tuotteiden lähtölaukaksena on toiminut ohjaajan tyrimä rauniokoe. Tämä tuote ja motto on siis kuin tehty minulle! Kuinka älyttömän monta treeniä ja koetta olenkaan tyrinyt sillä, että en ole luottanut koiraani. Hemmetti, niille mokille voisi olla täällä blogissakin ihan oma kategoria, sen verran niitä tulee tehtyä ja niistä kirjoitettua. Voipi olla muutamalle muullekkin maastolajin harrastajalle tuttu juttu tällainen mokailu?

Tänään sitten Leolle tehtiin jälkitreeni TYD-hengessä. 900 metrin ei-merkattu jälki kahden esineen kera ja jäljentekijä jäljen päähän. Jäljelle ikää kolme tuntia ja sitten vaan Leon kanssa metsään ihan kahdestaan. Ei suunnistajaa, eikä tietoa, missä jälki menee. Tiesin mistä se alkaa ja suunnilleen, että mihin se päättyy. Siinä sitä sitten luotettiin koiraan ja kannatti. Esineet nousi ihan loistavasi ja ensimmäistä kertaa jäljen päässä oleva ihminenkin haukuttiin. Siis ensimmäinen kerta, että jäljen päässä oli ihminen ja sitä myötä myös ensimmäinen kerta, kun se ilmaistiin haukkumalla. Kerrankin tämä putkiaivoinen koiraseni osasi itse yhdistää kaksi asiaa päässään. Nyt uskaltaa kyllä hyvillämielin mennä Pelastuskoiraliiton perusjälkikokeeseen muutaman viikon kuluttua. Vai kannattakohan sitä sanoa ääneen... vielä sitä ehtisi rikkoa tämän kokonaisuuden ennen koetta. Sen minä osaan ;)

Viimeviikolla tein Leksalle myös ensimmäisen noin kilometrin jäljen neljän esineen kera. Silloin merkkasinkin vielä varmuuden vuoksi itse tekemäni jäljen. Kun tällä kerralla oli merkkaamaton jälki, josta ei myöskään tiennyt, että missä se menee, niin oli pakko seurata koiran reaktioita ja opetella lukemaan sitä. Kun jäljellä on merkkejä, tulee katseltua ja kerättyä niitä. Ja muutenkin, kun on itse tehnyt jäljen, tulee katseltua maastoa, että "tuosta minä menin ja sitten käännyin tuonne...". Joku on näemmä tehnyt oivalluksia viimeisen parin viikon aikana :) On tämä jälkiharrastus vaan minulle vielä melko uutta, vaikka useamman vuoden olen touhaillut (mokaillut) jäljen parissa.

Tänään on kyllä ollut erityisen hieno lomapäivä: aurinko paistoi koko päivän, kävin kunnon lenkillä hyvässä seurassa, onnistuneet jälkitreenit sekä itselle että kaverille ja sokerina pohjalla... Olin voittanut Facebookissa arvonnassa Koirakan nimikoidun remmin. Laitoin tilauksen jo menemään tuuletuksen kera. Ja muutes, kävin itse myös hierojalla tänään.

Sylvi, Aatu, Leo ja Peto

Viiviä olen pitänyt käärme-episodin jäljiltä edelleen sairaslomalla. Remmilenkeille se on tällä viikolla jo päässyt. Ehkäpä Vinkula pääsee huomenna jo metsälenkille mukaan. Huomenna puremasta tulee 15 päivää. Omasta mielestään Viivi on ollut ihan kunnossa jo jotain 13 päivää...

Naiselliset avut :D

Annoin koirille tänään aamulla halkaistut naudan putkiluut jyrsittäksi ulos. Pedon laitoin häkkiin syömään omaansa rähinöiden välttämiseksi. Viivi ja Leo voivat syödä luitaan vaikka vierekkäin, niille ei tuli rähinöitä. Jos Viivi haluaa Leon luun, Viivi vaan ottaa sen. Ja toisaalta taas Leo ei todellakaan mene ottamaan luuta Viiviltä.

Pääsin todistamaan tapahtumaa, kun Viivi varasti luun Leolta käyttäen hyödyksi naisellisia avujaan. Vinkunen meni lirauttamaan tyttöpissat Leon eteen noin parin metrin päähän. Sen jälkeen Vinku siirtyi vähän sivummalle odottamaan. Ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Leo jätti herkkuluunsa ja meni haistelemaan Viivin jättämiä sulotuoksuja leuka väpättäen. Viivi haki Leon luun muina naisina ja vei sen oman herkkuluunsa viereen. Siinä Leo sitte katseli kateellisena, kun Viivi narskutteli välillä yhtä ja välillä toista luuta.

Sen siitä saa, kun ajattelee aivojen sijaan jollain muulla elimistön osalla ;)

Tapahtumia on riittänyt

Lomalla sitä ehtii tapahtua yhtä ja toista, kun on paljon enemmän vapaa-aikaa koirien kanssa. Olen treenaillut Leon kanssa ja pikkukoiratkin ovat saaneet osansa huomiosta. Eivät kylläkään pelkästään hyvällä tavalla.

Loma alkoi mukavasti sillä, että Viivi puri Petoa korvaan. Peto huusi suoraa huutoa ja minä yritin pitää Viiviä ja Petoa paikallaan, että kumpikaan ei tekisi mitää repivää liikettä. Viivi päästi irti jossain vaiheessa ja päästin Pedon pois tilanteesta. Lopputuloksena pieni vekki vasemmassa korvassa ja vieressä reikä, josta pilkotti vähän rustoa (tai mitä korvassa nyt siinä kohdassa onkaan). Totesin, että tikkejä ei kuitenkaan tarvita. Laitoimme Pedon korvaan haavateippiä, että haava menisi umpeen, eikä verta lentäisi ihan joka paikaan. Peto tietenkin ravisteli korvaansa vähän väliä.

Viimeviikolla ajelin sitten kaikkien koirien kanssa Ouluun "lomailemaan". Rentouttava reissuni alkoi tiistainaamuna klo 5, kun kello herätti. Noin kuuden aikoihin lähdin sitten ajelemaan Kiiminkiä ja koirakoulu Viettiä kohti. Ohjelmassa olisi paimennusta Leon kanssa. Tämänkin kouluttajan mielestä Leo on taitava, mutta kovapäinen. Harjoittelimme rauhallista lampaiden ajamista liinassa, aitauksessa. Leolle tuntuu tuo rauhallinen ajaminen olevan todella vaikeaa. Aina jos se pääsee vähänkin liian lähelle lampaita, niin se lähte keulimaan. Toisella kierroksella otimme aitauksessa flankkeja ja ajoja. Kovin tuntui sekin olevan Leolle hankalaa, kun lampaat olivat niin lähellä. Kolmannella kierroksella mentiinkin sitten ihan pellolle lampaiden kanssa. Nämä lampaat olivat niin kesyjä, että ne sai aseteltua juuri siihen kohtaan, mihin halusi. Leo päästettiin sitten hakukaarelle ja nostamaan lampaita. Ja Leo teki hienoja ja riittävän isoja kaaria! Kyllä siinä meinasi silmakulma kostua; sehän osaa, kun tilaa on vaan riittävästi. Yhden kerran kävi jopa niinkin, että kun lähetin Leon kaarelle, se lähtikin aluksi kokonaan poispäin lampaista, että pääsisi omasta mielestään riittävän isolle kaarelle. Havainnollistava kuva:

Paimennuksessa päästiin siis tekemään jostain sellaista, mitä ei ole aikaisemmin tehty. Jonkinlainen edistysaskel sekin. Jouduin kyllä käskemään Leon aina maahan, kun se oli saanut nostettua lampaat. En uskaltanut antaa sen ajaa, koska se ei tunnu osaavan sitä rauhallista ajoa riittävän hyvin. Mutta kyllä me varmasti jotain opittiinkin. Ainakin sen, että Leon vahva tyyli ja pieni aitaus eivät sovi kovin hyvin yhteen. Harjoituksissa oli muitakin koiria (mm. yksi nätisti paimentava sheltti) ja Leoa lampaat väistivät kaikista pisimmän matkan päästä. Mielenkiintoinen ja opettavainen neljätuntinen kyllä.

Paimennuksen jälkeen ajoin koirineni Oulun Nallikariin petaamaan sängyn illaksi valmiiksi. Jätin samalla jo osan tavaroista mökkiin odottamaan. Tässä vaiheessa itsestäni meinasi vähän veto loppua, mutta virtaa löytyi vielä, kunhan vaan pääsin taas liikkeelle. Nimittäin OSE:n hakutreenejä kohti. Kiitos OSElaisille vieraanvaraisuudesta. Oli kiva nähdä uusia koiria ja maastoja. Suurin osa treenikavereistakin oli ennestään tuntemattomia. Ensimmäisenä pääsin pötköttelemään kangasmetsään vähän isompaan harjoitukseen. Siinä sain vähän ladattua akkujani, kun pötköttelin kangasmetsässä ja katselin sinitaivasta. Viivin ja Leon treenit menivät hyvin, ei niistä mitään erikoista kommentoitavaa. Viivin harjoituksen aikana ammuttiin kerran starttipistoolilla ja siinä kohdassa Viivin teki juoksussaan vähän isomman loikan, mutta jatkoi matkaansa. Eipä se oli noista paukuista koskaan välittänytkään. Leokin sai autossa kuunnella paukkuja, mutta sille en viitsinyt yhdistään paukkuja treeniin. Tai oikeastaan en edes muistanut Leon treenin kohdalla, että sellainenkin mahdollisuus oli. Peto pääsi loppupalaverin aikana juoksentelemaan ja kerjäämään ihmisiltä herkkuja. Harjoituksissa oli nimittäin lopuksi kahvitarjoilu erään treenaajan toimesta. Hänen koiransa oli läpäissyt jälkikokeen vähän aikaa sitten. Herkuttelujen jälkeen lähdin sitten ajelemaan takaisin mökilleni nukkumaan. Ja kyllähän meille kaikille uni maistuikin sen jälkeen, kun olin saanut putsattua Pedon korvan. Tässä vaiheessa haava oli selvästi tulehtunut ja vekin vieressä olevasta reijästä tuli mätääkin. Ajattelin kuitenkin seurata tilannetta vielä päivän tai pari, että mihin suuntaan haava menee.

(Kuvat ei OSE:n treeneistä)

Jäin Ouluun vielä toiseksikin yöksi ja keskiviikkona sitten vuokrasin Nallikarista polkupyörän ja käväisin Oulun keskustassa. Siitä reissusta tulikin aikamoinen seikkailu, kun vuokrapyörän vaijerilukko meni jumiin. Siinä se Jopo sitten oli pöyrätelineeseen lukittuna ja lukko ei auennut, vaikka jokunen ohikulkijakin yritti auttaa. Onneksi olin ottanut Nallikarin infosta mukaan kunnon turistikartan Oulusta ja siihen oli merkitty keskustan tuntumassa olevat vähän isommat tavaratalot. Kartan mukaan parin korttelin päässä oli joku isompi K-market. Sinne siis lukkoöljyä ostamaan. Mutta...

Onneksi samassa rakennuksessa oli Anttila. Eiköhän sieltäkin joku pieni autotarvike- tai pyörätarvikeosasto löydy. Ja kyllä löytyi, mutta...

Ostin sitten jotain ketjuöljyä ja suihkautin sitä polkupyörän vaijerilukkoon. Se aukesi välittömästi. Siinä vaiheessa en kuitenkaan jaksanut enää jäädä keskustaan pyörimään, vaan ajoin takaisin Nallikariin. Ajattelin, että parempi lähteä siinä vaiheessa, kun se lukko vielä toimii...

Kun en viihtynyt kaupungin keskustassa pidempään, niin lähdin sitten koirien kanssa pidemmälle remmilenkille Heitasaaren maisemiin. Ulkoilupolkuja tuolla riitti, mutta löysimme kuitenkin vielä takaisin leirintäalueellekin. Mukava reissu, vaikka yksin matkustaminen kolmen koiran kanssa ei ole välttämättä kokoajan rentouttavaa. Varsinkin, kun yhtä pitää jatkuvasti vahtia, että se ei syö kaveriaan. Reissun aikana ei kuitenkaan tapahtunut mitään selkkauksia, pidin varmuuden vuoksi Viivin ja Pedon melkein kokoajan erillään sisätiloissa. Pedon korvakin näytti mielestäni jo paremmalta.

Torstaina lähdin ajelemaan sitten Soinia kohti mökille. Kun pääsin perille, päästin koiran juoksentelemaan ja järveen puljaamaan. Kannoin rauhassa kaikki matkatavarat sisälle ja sen jälkeen pyysin koirat sisään. Huomasin, että Viivillä oli toinen silmäkulma turvoksissa, mutta en löytänyt Vinkusesta muuten mitään epäilyttävää. Ajattelin, että joku paarma on varmaan töötännyt Viiviä silmäkulmaan. Kaivoin matkatavaroista kirjan ja ajattelin lukea sitä sohvalla. Mukavan rentouttava ilta tiedossa siis. Vaan ei sittenkään... kun olin lukenut kirjaa muutaman sivun, huomasin, että Viivin naaman turvotus on levinnyt koko naaman alueelle. Voi hemmetti! Kun sitten tutkin koko pärstäkertoimen, löysin oikeasta ylähuulestä kaksi reikää. Käärmeenpurema siis. Annoin heti kyytabletin, koska päivystävä eläinlääkäri ei olisi todennäköisesti missään kovin lähellä. Ja siihenkin meni aikaa, että sain selvitettyä, mihin suuntaan lähden kaahaamaan. Lähin päivystänä oli Ähtärissä ja olimme lääkärillä about 1,5 - 2 tuntia käärmeenpureman jälkeen. Kyllä siinä vaan ajettiin melkoista vauhtia Soinista Ähtäriin, kun Viivi nuokkui etupenkillä vaisun ja väsyneen oloisena. Viivi sai nestettä nahan alle ja varmuuden vuoksi antibioottikuurin (samasta kuurista riitti myös Petoselle, senkin haava katsottiin samalla). Lähtiessä saimme mukaan tippapussin varmuuden vuoksi. Jos Viiviä ei saisi juomaan riittävästi, voisimme laittaa lisää nestettä nahan alle perjantaina uudelleen. Lääkäri näytti, miten homma hoidetaan. Kun pääsimme takaisin mökille, laitoin vähän herkkuruokaa ja paljon vettä Viivin ruokakippoon. Kaikki meni, onneksi Viivillä on aina nälkä. Herkkuruuan kanssa juotin sitten Viiville vettä muutaman tunnin välein koko torstai-illan, seuraavan yön ja perjantain. Totesin, että Viivi ei voi olla kovin huonossa kunnossa, kun kerran ruoka maistuu. Ja se on aina myös hyvä merkki, että toisesta päästä tulee ulos tavaraa, kun sitä toisesta laitetaan sisään. Viivi tuntui toipuvan tästä episodista parissa päivässä. Ilmeisesti käärme laittoi Viivin myrkkyä vaan vähän, tai ei muuten päässyt puremaan kunnolla. Pidän nyt kuitenkin Viiviä sairaslomalla ainakin viikon tai pari, vaikka se omasta mielestään on ihan kunnossa. Alla lääkärissä otettu kuva. Tuosta kuvasta ei kyllä saa yhtään käsitystä siitä, miten turvoksissa kuono oli. Silmistä näkee, että olo ei ole mikään paras mahdollinen...

Kun Viivin olotila vaikutti jo paremmalta, pystyin keskittymään jo johonkin muuhunkin. Tein Leolle noin 700 metrin jäljen neljän esineen kera mökin nurkille. Jälki sai muhia maastossa reilut neljä tuntia. Jäljelle tuli pari kulmaa ja yksi tienylitys. Yritin tehdä myös vähän pidempiä suoriakin. Pisin suora pätkä oli vähän reilu 200 metriä. Jälki nousi hyvin ja Leo lähti hyvin varmasti jäljestämään. Ensimmäinen esine (hikipanta) oli n. 200 metriä alusta ja Leo toi sen minulle suorastaan innokkaasti. Palkaksi vähän leikkiä vinkupallon kanssa. Sitten eteenpäin ja pian ensimmäinen kulma. Leo meni kulman aluksi hyvin, mutta päätti sitten kuitenkin jostain syystä tehdä pienen tarkistuskierroksen, että meniköhän se jälki ihan varmasti vasemmalle. Siitä homma jatkui taas erinomaisesti. Toinen esine oli muovipullo ja senkin Leo toi tosi hyvin. Taas leikittiin ja jatkettiin matkaa. Tien ylitys meni melko hyvin. Leo meni tien yli ja haravoi vähän matkaa tien reunaa molempiin suuntiin ja nosti jäljen sitten hyvin. Pian tien jälkeen oli taas esine (heijastinliivi) ja senkin Leksa toi hyvin. Taas leikittiin ja jatkettiin matkaa. Toinen kulma meni samaan tyyliin kuin ensimmäinenkin. Viimeinen suora (about 200 metriä) meni vähän huonommin. Ehkä lämmin ja kostea keli väsytti vähän Leksaa? Jäljen lopussa oleva esine (sukka) nousi kuitenkin kohtuu hyvin ja Leo sai vinkupallonsa kokonaan itselleen. Lähellä jäljen loppua oli pieni lampi ja Leo pulahti sinne pallonsa kanssa uimaa. Siitä sitten takaisin mökille palloa vingutellen. Tästä jäljestä tuli kyllä hyvä mieli. Varsinkin, kun esineet menivät niin hyvin, vaikka olin valinnut vähän kaikenkokoista ja -näköistä käyttöesinettä jäljelle. Kyllä se näyttää Leon kanssa olevan niin, että maastolajeissa paras palkka on vinkupallo. Taidan unohtaa nuo ruokapurkit nyt kokonaan, ei se taida niistä pahemmin välittää. Maastossa. Tokossa taas ruokapurkki ja nakit maistuvat erinomaisesti.


Mutta joo, siinä ensimmäinen lomaviikko pähkinänkuoressa. Kaikkea sitä tosiaan ehtii lomalla, niin hyvää kuin huonoakin. Pedon korva on melkein kokonaan parantunut, eikä haava ole enää tulehtunut. Viivikin näyttää toipuneen episodistaan hyvin. Täytyy myöntää, että Road Trip Viivin kanssa ei ole aina ihan nautittavaa hommaa (se autokäytös...) ja välillä vähän vanne kiristi päätä. Mutta kun pikkuinen kaveri istui apukuskina pää turvoksissa ja surkeana, niin taisin luvata, että se saa riehua autossa ihan niin paljon, kun haluaa. Kunhan vaan selviää tästä reissusta.