Syyskuun treenikoostetta

Kirjataan nyt pientä koostetta syyskuun treeneistäkin. Ei me olla pelkästään humputeltu pitkin metsiä syksystä nauttien, vaan on myös treenattu. Yksi kerta jäi väliin osteopaatin käsittelyn jälkeen. Mutta muuten... treeniä!

Alkukuusta menimme treenaamaan äitini pihapiiriin. Siitä löytyy MONTA puuvajaa/katosta, koska äitini ja hänen miesystävänstä hamstraavat tuota metsiemme kultaa ihan hulluna. Ulkorakennuksessa on pari autokatosta ja vanha ulkosauna (joka on kyllä nykyään varastotilana) sekä yksi puuvaja. Lisäksi pihasta löytyy pari traktoria, peräkärryjä (sekä auton että traktorin) ja muutama autonraato. On myös jotain perunalaatikoita ja jotain muutakin outoa sälää. Ja puita, joista yhteen on tosi kiva kiivetä. Niin ja tietenkin se asuintalo, jossa on kuisti ja pannuhuone. Siihen pihaan saa kyllä järjestettyä aika monenmoista piiloa.

Leksalle laitettiin yksi ihminen veneen alle, yksi puukatokseen puukasan päälle ja kolmas talon katolla. Veneen alla olevan maalimiehen ohitimme aika läheltä, kun menin Leon kanssa "lähtöpaikalle" koira hallinnassa. Selvästi Leo merkkasi maalimiehen, mutta ei mennyt ilman lupaa. Joskus nuorempana se olisi ehkä jättänyt kokonaan menemättä tai ilmaisun kanssa olisi ollut ongelmia, kun kerran kiellettiin menemästä. Nyt Leo kuitenkin lähti suoraan veneen alle, kun sai luvan lähteä. Vaikka lähetinkin sen vähän eri suuntaan. Eikä ilmaisun kanssa ollut mitään ongelmia. Eli mun pienestä mammanpojasta löytyy omaakin tahtoa. Hyvä niin, ainakin tässä tilanteessa. Puuvajaan ja puukasan päälle Leo mennä sujahti heittämällä. Täytyy kyllä sanoa, että raunioilla opetettu pointaaminen (eli perille saakka meneminen) näkyi taas tässäkin. Aikaisemmin Leo olisi varmaankin jäänyt puukasan vierelle haukkumaan, mutta nyt se kiipesi perille saakka ja maalimiehen viereen haukkumaan. Leo kyllä etsii hienosti ja sinnikkäästi reittiä maalimiehelle ennen kuin aloittaa ilmaisemisen. En pidä sitä ollenkaan huonona asiana. Kolmas ihminen oli talon katolla ja ajattelin, että nyt on Leksalle kiva pähkinä purtavaksi. Vähän aikaa sen joutuikin tarkentelemaan, mutta sitten Leo näki sen katolla istuvan ihmisen. Eli ei sitten kuitenkaan joutunut niin kovin paljon ajattelemaan. Toisaalta ehkä se onkin sitä ajattelemista, että Leo osasi katsoa itse katolla. Noin yleensä ottaen Leksalle sopii tällaiset treenit, joissa ei pääse lopputulokseen sillä mielettömällä kaahaamisella, vaan pitää etsiä rauhassa ja tarkasti. Myös muutama muu koirakko tuli samaan tulokseen, että tällainen treeni sopii omalle koiralle. Sen vuoksi päätimmekin mennä samaan paikkaan vielä loppukuusta uudelleen.

Ja toisella kerralla tilasinkin sitten neljä maalimiestä niin, että en tiedä, missä ne ovat. No yhdestä piilosta esitin toiveen, jos ollaan ihan rehellisiä. Ilmeisesti tahattomasti treenistä tuli sellainen, että kaikki neljä maalia olivat aika lähellä toisiaan tai ainakin kaikista tuli hajua samaan kohtaan. Yksi oli pienessä katoksessa niin, että kun sinne katokseen menee, toisen maalimiehen hajua tulee samaan kohtaan autotallin oven raosta/alta. Ihmettelin, että miksi Leo haukkuu vähän joka suuntaan, eikä mene perille maalimiehelle saakka. Autoin sitten sen verran, että siirsin yhtä kanisteria, että Leo pääsee perille ja sinne Leksa menikin haukkumaan maalimiehen viereen. Toisen maalimiehen kohdalla Leo haukkui taas vähän joka suuntaan. Maalimies oli oven takana vähän ahtaassa paikassa. Kun Leksa meni lähelle maalimiestä, se haukkui kuitenkin ylöspäin ja tökkäsi oven aina takapuolellaan kiinni. Sen vuoksi Leolla ei ollut mahdollisuutta päästä perille saakka. Ihmettelin Leon toimintaa hieman ja odottelimme, että se ratkaisisi itse ongelman. Kuitenkin joka kerta, kun Leo meni oikeaan paikkaan, se tökkäsi oven kiinni takapuolellaan. Sen vuoksi pyysin maalimiestä pitämään ovea auki niin, että Leolla olisi mahdollisuus päästä oikeaan paikkaan. Ja löytyihän se oviaukko sitten viimein. Kolmas maalimies oli autotallissa ja se oli Leksalle helppo juttu. Hyvä, että edes yksi meni "normaalisti" ;) Neljännen maalimiehen kohdalla minulle ja Leksalle tarjoutui sitten melkoinen haaste. Leo merkkasi tosi selvästi pari seinää ja lopulta nousi seinää vasten ja haukkui ylöspäin. Katselin rakennuksen katolle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Sitten yritin katsoa katoksen sisälle, jos haju jotenkin jostain syystä menisi katoksen ulkopuolelle katon raosta. Ei löydy mitään. Treenikaverit kyselivät, että "No, missä se maalimies nyt on?". Minä katsoin toisen rakennuksen savupiipusta tuulen suuntaa ja Leo seisoo edelleen seinää vasten ja haukkuu. Sanoin, että kaikesta päätellen maalimiehen pitäisi olla katolla, mutta siellä ei näy ketään. Vihjailevasti minulta kysyttiin, että "Näetkö siitä koko katon?". Ja minä olin, että en näe, täytyy kai kiivetä katsomaan. Siihen treenikaverit, että "Ei sun tarvi kiivetä mihinkään. Näetkö KOKO katon?". Lopuksi sytytti, että harjakatossa on myös toinen puoli, joka ei näy siihen, missä Leo haukkuu. Kun kiersimme rakennuksen, näin itse maalimiehen katolla. Odottelimme sitten, että Leokin paikallistaa ukon ja aika pian Leksa keksikin, missä ihminen on. Ehdottomasi paras treeni hetkeen! Oli haastetta sekä koiralle että ohjaajalle, mutta saimme kuitenkin tilanteet ratkaistua. Vähän minua kyllä hämäsi Leo käytös, että se haukkui vähän joka suuntaan, koska Leksa ei yleensä tee niin. Taisi sillä itselläkin olla hieman pasmat sekaisin, kun joka suunnassa haisee. Metsässä tällaista tilannetta ei saisi aikaiseksi kovin helposti, vaikka yrittäisi. Juuri sen takia rakennukset ovat niin mielenkiintoisia. Tämäkin treeni osoittautui hankalaksi vähän niin kuin vahingossa. 

Minni on paikallistanut maalimiehen

Metsässä olemme päässeet harjoittelemaan niitä kumarassa olevia ihmisiä. Viimeksi niiden kanssa ei ollut ongelmaa. Joko se ei ollut se ongelma alunperinkään tai sitten toistojen jälkeen Leo on tajunnut, että nämäkin täytyy ilmaista. Parit seuraavat treenit meillä on jotain muuta kuin metsää, joten niitä evästä syöviä maaleja en pääse nyt testaamaan seuraavaan pariin viikkoon. Mutta kyllä nekin tässä syksyllä vielä otetaan :)

Aamulenkillä <3

Jälkeä en ole tehnyt ollenkaan. En muka ehdi/jaksa/viitsi. Pitäisi nyt kyllä aktivoitua sen asian suhteen. Jotenkin aika ei vaan tunnu riittävän arki-iltaisin ja viikonloput on menneet enemmän ja vähemmän lennossa. Seuraava viikonloppu tulee olemaan myös melkoista matalaliitoa, mutta sen jälkeen taitaa vähän helpottaa. Täytyy kai välillä kokeilla semmosta rauhallisempaa olemista. Ja jos se tuntuu tylsältä, niin aina sitä jotain ohjelmaa keksii. Jos vaikka tässä syksyllä ehtisi vielä tekemään jonkun pikaisen viikonloppuvaelluksen niin, että on oikein yötäkin jossain metsässä. Ehkä. Jos ehtii. Ja on hyvät kelit. Eikä tarvi mennä yksin (joku raja tässä mun uskaltamisessakin on). Ja jos oikein tylsistyy, niin aina on olemassa se toko. Luin blogiani vuoden takaa ja totesin, että silloin näytti tokoilu vielä maistuvan. Ja ihan kunnolla. Että jos sitä jostain yhtäkkiä löytäisi senkin kipinän vielä. Olisi ainaki uusia juttuja opeteltavana, kun on tullut ne uudet säännötkin. Ja melkein naapurissa asuu innokas treenikaveri. Että mikäs se mun tekosyy olikaan?

Ihana syksy!

Syksy on kyllä parasta ulkoiluaikaa. On sopivan viileää, mutta ei liian kylmä. Ja luonto tuoksuu ihan erilaiselta kuin muina vuodenaikoina. Myös kameraa on kiva ulkoiluttaa, kun valo on semmosta pehmeän keltaista. Sade ei tietenkään ole se syksyn hienoin juttu, mutta onneksi sitä ei riitä joka hetkelle.

Leksan hammastikku

Viimeviikolla lähdin tiistaina töiden jälkeen pikkupikku eväsretkelle. Pari tuntia siellä metsässä vierähti, kun söin eväitä ja laitoin pienet tuletkin nuotiopaikalle. Tämmöset retket Viivi jaksaa vielä ihan hyvin. Kävelymatkaa tuli kuitenkin vain kolmisen kilometriä. Oikeastaan mummeli oli ihan tohkeissaan ja juoksenteli välillä jopa polun ulkopuolella. Sellaisen havainnon kuitenkin tein, että Viivi ei lähde kovin kauas ilman Leksaa. Välillä kun Leo jäi taakseni haistelemaan jotain, Viivi jäi odottamaan sitä. Siinä se pönötti polulla ja odotti, että hänen oppaansa tulee ja lähtee menemään edellä. Ja kun Leo meni ohi, Viivi lähti perään. Luulen, että tämä johtuu Viivin heikeinneistä aisteista. Sehän ei enää oikein hahmota, mistä suunnasta ääni tulee. Eikä näe hämärässä kovin hyvin. Nyt ei kyllä ollut pimeää eikä hämärää, että en tiedä, mihin Viivi sitä Leksaa metsässä tarvii. Ehkä pikkumummo ei vaan enää hahmota ympäröivää maailmaa samalla tavalla kuin ennen ja on sen vuoksi vähän arka lähtemään kauemmas yksin. Voi pientä <3

Viivin nenä toimii edelleen moitteettomasti ;)

Laavun nurkalle oli laitettu Viiviä varten uima-allas

Sunnuntaina lähdimme Tiinan ja koirien kanssa vähän pidemmälle reissulle Levanevalle. Matkalle tuli mittaa 15 kilometriä ja aikaa kului seitsemän tuntia. Näille reissuille Viiviä ei voi enää ottaa. Kyllähän se varmasti tämänkin session olisi loppuun saakka kävellyt omin jaloin, mutta ei se siitä olisi nauttinut. Ja jälkeenpäin mummeli olisi ollut melko kipeä. Viivi sai jäädä yksin kotiin muutamien aktivointilelujen kanssa. Toivottavasti se ei ole huutanut kovin paljon päivän aikana. Koska sitä en ole koirilleni muistanut opettaa, että miten ollaan yksin. Viivilläkin on koko ikänsä ollut koirakaveri tai kaksi, samoin Leksalla. Kyllä se Viivi vähän surkeana katsoi perään, kun otin mukaan Leon, repun ja The Vaatteet. Kyllä sä vähän itseäkin riipaisee jättää yksi pois porukasta, mutta näin on Viiville parempi. Ainakin se sai ylimääräisiä herkkuja :)

Mukaan pääsivät Leo, Myy ja Rousku

Ja sitten Viivin terveydentilasta yleensä. Eipä sillä osteopaatilla mitään hyvää selvinnyt. Viivillä oli melkoinen kokovartalojumi, seitsemän nikamaa sai naksautella paikoilleen :( Tasapaksusta pötkylästä tuli kyllä käsittelyssä kertaheitolla koiran näköinen. Viiville tuli vyötärö ja vatsalinja. Sinänsä siis käsittely tuli tarpeeseen ja siitä oli hyötyä. Mutta onhan se kamalaa, että Viivi on vetänyt itsensä tuohon kuntoon :( Sen fysiikka ei todellakaan kestä sitä autossa riehumista. Tai siitä minä luulen tuon jumituksen tulevan. Muuten Viivi kävelee ja kirmailee lenkeillä aika rauhallisesti, eikä törmäile mihinkään. Viivi myöskin hyppää sohvalle ja sänkyyn varovasti. Siitähän sen huomaakin, että kaikki ei ole ookoo. Eli Viivi arpoo ja steppaa sohvan vieressä joskus hyväisenkin tovin ennen kuin hyppää. Lenkeillä Vinkusen jalat myöskin tärisevät ja joskus levossakin. Toisaalta tärinä ei tunnu Viiviä haittaavan. Mutta eihän tuo pikkukoira enää ihan kunnossa ole, kai se on myönnettävä. Mutta näillä mennään kuitenkin eteenpäin tällä hetkellä. Niin kauan kun Viivillä on hyvä olla, niin se saa kulkea meidän mukana. Ja kyllähän se välillä vielä saa pieniä juoksuhepuleita ja joskus sen häntä heiluu niin, että se meinaa ihan irrota.

SPeKL:n ryhmäkatselmus 2015

Tänä vuonna ryhmäkatselmus pidettiin Kotkassa 29.-30.8. ja tapahtuman nimenä oli Mis siä oot? Tällä kerralla saimme kokoon täyden joukkueen ja olinkin jo iloinen, että pääsen nyt katselmukseen kokemaan senkin, millaista se on. Mutta viimemetreillä yksi koiristamme loukkaantui (ei onneksi mitään hengenvaarallista) ja lähdimme katselmukseen sittenkin kolmen koirakon ja ryhmänjohtajan voimin. Ja hyvin se meni näinkin :) Säätöä ja viimehetken viilausta ei ollut ollenkaan niin paljon kun edellisenä vuonna. Seuraa selostus tehtävärasteista minun näkökulmastani ja siinä järjestyksessä, jossa meidän joukkue ne suoritti.

Koirajohto 

Tällaista rastia ei ole ollut katselmuksessa aikaisemmin. Kyseessä oli vähän niinkuin simuloitu etsintä niin, että joukkue muodosti koirajohdon. Me valitsimme keskuudestamme koirajohtajan, viestintäjohtajan ja "sihteerin". Minulle lankesi viestintäjohtajan tehtävä. Nakitin viestipäiväkirjan pitämisen heti ryhmämme neljänelle jäsenelle ja hyvä niin. Kun reilussa puolessa tunnissa vedetään läpi kuvitteellinen etsintätehtävä, niin viestitettävää ja tapahtumia riitti. Aluksi saimme tehtävän esitiedot ja kartalta alueen, joka piti jakaa kahdelle hakukoirakolle ja yhdelle jälkikoirakolle. Siitä sitten koiraryhmä ilmoittautui johtoon, heille annettiin tehtävät ja lähetettiin "maastoon" (eli vähän matkan päähän toiseen telttakatokseen). Yhteyskokeilujen sun muiden jälkeen alkoi se tositoiminta. "Maastosta" tuli jatkuvasti jos jonkinlaista ilmoitusta ja siinä tilannepäiväkirja ja viestipäiväkirja täyttyivät hyvää vauhtia. Koirajohtaja sai tehdä päätöksiä, mitä millekkin löydökselle tehdään ja minä ilmoitin PMR-puhelimella asiat partioille maastoon. Tehtävä meni meidän mielestä aika hyvin. Loppupalautteessa saimme oikeastaan pyyhkeitä vain siitä, että unohdimme pitää yhteyttä Vapepa-johtajaan. Siinä touhottaessa se unohtui kokonaan, osittain ehkä senkin vuoksi, että oikesti Vapepa-jotaja oli fyysisesti siinä johtopaikalla koko ajan. Puuh! Ensimmäinen rasti ohi. Tästä jäi päällimmäisenä mieleen, että näitä asioita saisi harjoitelle lisää. Olemme pitäneet vähän saman tyyppisiä harjoituksia joskus, mutta edellisestä kerrasta taitaa olla jo useampi vuosi. Että ei mene ihan rutiinilla nämä hommat.

Kuva: Kay Stoerkel

Tutkinnallinen etsintä 

Tällä rastilla tarinana oli, että mummo on kadonnut noin viikko sitten ja lähtenyt silloin todennäköisesti marjaan. Poliisi halusi, että alueella suoritetaan tutkinnallinen etsintä mahdollisimman huomaamattomasti. Tutkinnallinen etsintä eroaa "normaalista" etsinnästä siinä, että silloin ei etsitä todennäköisesti elossa olevaa henkilöä. Valitsimme maastoon Leksan ja Riemun, koska ne ovat tehneet esine-etsintää enemmän kuin ryhmämme kolmas koira Rane. Tämän tehtävän "jekkuna" oli paikalla pyörivä innokas paikallislehden toimittaja, jolle ei saanut antaa mitään tietoa etsinnästä. Meidän porukka ajoi toimittajan pois hyvin nopeasti ja ilmoitti vaan, että "Poliisi hoitaa tiedottamisen". Maastosta löytyi risujen alle piilotettu nukke, jonka toinen koirakkomme löysi. Leon ja minun alueelta löytyi reppu, jonka Leo hienosti ilmaisi haukkumalla. Vähän siinä lähtiessä mietinkin, että koska kyseessä on tutkinnallinen etsintä, esineisiin ei saisi koskea. Ja Leohan tuo minulle pienemmät esineet. Onneksi metsässä oli reppu ;) Tämänkin tehtävän jälkeen ryhmällämme oli hyvä fiilis. Seuravan päivän palautetilaisuudessa myös selvisi, että alueella ei ollutkaan muuta löydettävää. Hieman saimme palautetta siitä, että lähtö olisi sanut olla nopeampi. Meillä kyllä aiheutui hieman ylimääräistä pohdintaa aina se, että laitetaanko maastoon yksi vai kaksi partiota. Koska aina kun päädyimme käyttämään kahta koiraa, myös ryhmänjohtaja joutui maastoon ja silloin siinä joutuu yksi henkilö tekemään aina kahta hommaa. Muuten tämä tehtävä oli aikalailla juuri sitä, mitä eniten tulee harjoiteltua. Eli oltiin sillä meidän mukavuusalueella.

Yleisörasti

No nyt päästiin taas vähän pois omalta mukavuusalueelta ;) Tämä vuoden yleisörastilla oli Pelastuskoiraliiton ständi, jossa piti lyhyesti kertoa pelastuskoiratoiminnasta. Tämä nakitettiin ryhmänjohtajallemme Ullalle. Lisäksi jokainen joukkueen jäsen esittäytyi koiransa kanssa ja kertoi, miten pitkään on harrastanut, minkä ikäinen oma koira on ja mitä lajeja sen kanssa harrastetaan. Sen jälkeen täytyi suorittaa koiran ja ohjaajan "agilityrata" ja tämä lankesi minulle ja Leolle. Leksa meni renkaan hienosti ensimmäistä kertaa elämässään ja pysyi pöydälläkin toisella yrittämällä. Lisäksi radalla oli suora putki. Sehän on ainut agilityeste, jonka olen Leksalle opettanut ja sen mielestä putki on ehkä parasta maailmassa. Leo ehtikin mennä putken kolme kertaa siinä ajassa, kun minä juoksin putken vierellä sen toiseen päähän. Aluksi vaihdilla läpi ja "jaha, matte on vielä tuolla toisessa päässä" ja takaisin samaa reittiä. Sen jälkeen "jaha, matte on ehtinyt nyt tuonne toiseen päähän" ja vielä kerran sama putki. Saipa yleisökin sen viihteensä, mitä se oli tullut hakemaan :D Toisena tehtävänä koiran kanssa piti kävellä lelujen ja ruokien ohi ja laitaa koira paikallapysymiseen. Ohjaaja täytti 25 monivalintakysymystä ja haki sen jälkeen koiran paikallapysymisestä ja käveli uudelleen lelujen ja ruokien ohi. Riemu ja Salla saivat suorittaa tämän. Viimeisenä oli rallytokorata, joka suoritettin kahden koirakon kanssa peräjälkeen. Tässä oli vaan se jekku, että ohjaajien piti vaihtaa koiria keskenään. Minä suoritin radan Ranen kanssa ja Mari meni Leon kanssa. Ranen kanssa homma lähti aluksi aika hyvin, mutta noin puolessavälissä Ranen taisi tulla vähän äitiä ikävä ja keskittyminen herpaantui. Saimme kuitenkin radan loppuun melko näyttävästi (ainakin omasta mielestä). Leo meni Marin kanssa aika hyvin ja katsonkin vierestä, että ehkä Leon kanssakin voisi kokeilla tuota rallytokoa. Hyvältä näytti ainakin kun ohjaajalla oli makkaraa :D Näissä tehtävissä sai kehua ja palkita koiraa mielinmäärin.

Kuva: Ismo Skriko

Kuva: Ismo Skriko

Rauniorata

Tällä rastilla tarinana oli, että alueella on tehty vedenalaisia räjäytystöitä ja siitä johtuen myös rakennus/rakennuksia on sortunut. Rakennuksissa oli 1 - 5 sähkömiestä töissä sortumisen aikaan. Alue on käytävä läpi ja mahdollisesti löydettävät uhrit hoidettava. Alueella oli savua, "vaarallinen alue" johon ei saanut mennä, sekä valtavaa meteliä tuottava ambulanssi. Päädyimme siihen ratkaisuun, että alue katsotaan ensin yhdellä koiralla ja jos aikaa jää, vielä toisella koiralla. Hommiin pääsi Rane ja lähdimme koko joukkue "maastoon" mukaan. Ajatuksena oli, että jos löydämme uhreja, kaksi voi jäädä antamaan ensiapua tai kuljettamaan potilasta ja koirakko voi jatkaa töitä yhden suunnistajan kanssa. Aika nopeasti Rane löysikin ensimmäisen uhrin. Melko voimakkaiden herättely-yritysten jälkeen uhri heräsi ja pääsi omin jaloin liikkumaan. Veimme uhrin ambulanssiin ja jatkoimme etsintää. Rane merkkasi hetken kuluttua toista kasaa ja kierteli kasan päällä ja sisällä. Huutelimme aukoista, että onko kasassa joku, mutta kukaan ei vastannut. Rane kävi välillä tutkimassa toista kasaa, mutta palasi isommalle kasalle uudelleen. Lähdimme sitten koiran kanssa ryömimään ja konttaamaan putkiin, koska se merkkasi niin selvästi. Ja löytyihän sieltä kasan sisältä putkesta sellainen sivuhaara, joka oli suljettu jollain vanerilla. Rane ilmaisi vanerin kohdalla ja sieltä takaa löytyi seuraava uhri. Hän oli tajuissaa, mutta hieman sekava. Talutimme tämänkin uhrin ambulanssiin.

Rane ei merkannut eikä ilmaissut mitään muuta ja aikaa oli vielä jäljellä. Kävimme alueen läpi vielä Riemun kanssa ja se merkkailikin innokkaasti yhtä maakuoppaa. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt mitään, joten ilmeisesti sinne oli jäänyt meistä itsestämme vahvaa hajua ensimmäisellä etsintäkierroksella. Riemukaan ei löytänyt alueelta enää muuta, joten totesimme alueen katsotuksi. Loppupalautteessa saimme kuulla, että alueella ei ollutkaa muita löydettäviä, joten olimme löytäneet kaikki uhrit. Pyyheitä saimme siitä, että emme antaneet koiralle työrauhaa, vaan etsimme myös itse todella paljon ja levisimme välillä isolle alueelle etsimään. Vaikeutimme näin koiran työtä ihan turhaan. Kehuja tuli siitä, että olimme ensimmäinen ryhmä, joka keksi viedä uhrit ambulanssiin. Auto oli oikeastaan paikalla vaan häiriöääntä tuottamassa, eikä rastinpitäjillä ollut ilmeisesti tullut mieleen, että joku ryhmä voisi keksiä viedä uhrit sinne. Mutta ei se väärin ollut :) Ja ilmeisesti päivän mittaan jotkut muutkin ryhmät olivat toimineet samoin. Palautteessa kerrottiin myös, että ambulanssin olisi saanut hiljaiseksi pyydettäessä. Me vaan työnsimme sormet korviin aina, kun piti mennä auton ohi :D

Tästä rastista jäi siitä hyvä fiilis, että koirat toimivat hienosti meistä huolimatta. Keskustelimme siitä, että raunioilla tulee treenattua lähinnä koiria, mutta ihan liian vähän sitä, että miten itse toimittaisiin oikeassa tilanteessa. Miten koiraa hyödynnetään parhaiten ja missä ja miten itse liikutaan. Eli taas tuli harjoiteltavien asioiden listalle lisää juttuja.

Rakennusetsintä

Tehtävänannossa tarinana oli se, että lähellä rakennusta on ollut retkellä kehitysvammaisten ryhmä ja loppulaskennassa havaittiin, että kaikki eivät ole tallella. Vanhan koulun pihassa oli nähty ryhmän kaksi jäsentä ja nyt oli havaittu, että yksi ulko-ovista on raollaan. Nämä kadonneet pitivät piiloleikeistä, eivätkä välttämättä halua tulle löydetyiksi.

Katselimme rakennusta ulkopuolelta ja totesimme, että rakennuksessa on todennäköisesti kaksi tai kolme kerrosta. Päätimme laittaa rakennukseen kaksi koirakkoa. Rane, Mari ja Ulla lähtivät ensin rappusia ylöspäin, sen jälkeen minä, Leo ja Salla rappusia alaspäin. Tulimme heti aluksi koulun juhlasaliin ja Leo merkkasikin heti hyvin voimakkaasti jotain hajua. Koiran liikkeistä päättelimme, että etsittävä voisi olla näyttämön seinällä olevassa tilassa, jonka oviaukko oli arviolta parin vähän reilun metrin korkeudessa. Löysin salista tuolin ja siinä seisomalla yletyin oviaukkoon melkein. Huutelin ovelta, että onko siellä joku. Ei vastausta. Suunnistajani oli muutaman sentin pidempi ja näki tilan melkein kokonaan, eikä siellä näkynyt ketään. Mietimme pienen hetken, että lähdemmekö rakentamaan jonkin sortin rakennelmaa, että pääsemme katsomaan tilaa. Päädyimme kuitenkin siihen, että jatkamme tilan tarkistamista. Näyttämöltä lähti rappuset myös alaspäin ja haju saattaisi tulla myös siitä suunnasta. Kun pääsimme rappuset alas, totesimme, että siellä on vielä ihan kokonainen kerros täynnä huoneita. Jatkoimme sitten sen tarkistamista ja näyttämöepisodi taisi vähän unohtua pieneksi hetkeksi. Alimmassa kerroksessa oli paljon erilaisia tiloja ja myös lukittuja ovia. Perimmäisestä varastohuoneesta löysimme toisen etsittävistä. Iloisen naisihmisen, joka oli itseensä tyytyväinen, koska hän oli löytänyt niin hyvän piilon, että löytämiseen meni näin pitkään. Hän lähti kuitenkin mukaamme aika helposti ja lähdimme viemään häntä johtopaikalle. Se taisi olla tässä samoihin aikoihin, kun muistimme ilmoittaa toiselle koirakolle, että meillä on osa alueesta viela katsomatta ja että he voisivat mennä katsomaan juhlasalin toisella koiralla, koska siellä on todennäköisesti jotain. Veimme löydetyn ihmisen johtopaikalle ja katsoimme kellarikerroksen loppuun. Juhlasalista ja sieltä ylähuoneesta se toinen etsittävä sitten löytyi, kun toisen koirakon ketterämpi ohjaaja kiipesi perille saakka. Tyhmä minä, luota koiraan!

Kun olimme kaikki johtopaikalla, niin meiltä kysyttiin, onko rakennus katsottu kokonaan. Olimme aluksi, että "joo, on", mutta sitten huomasimme sanoa, että rakennuksessa oli lukittuja ovia. Siinä vaiheessa saimme sitten avaimet ja pääsimme katsomaan ne lukitutkin tilat. Rakennuksesta ei löytynyt enää muuta. Tämän rastin palautteessa meitä muistutettiin, että rakennuksesta kannattaisi piirtää karttaa samalla, kun sitä käy läpi. Toinen koirapartiomme oli tehnyt niin, mutta me emme piirtäneet. Kellarikerros oli myös hieman sokkeloinen ja avaimet saatuamme jouduimme vähän kiertelemään, että missä niitä lukittuja ovia olikaan. Rakennuksessa oli myös sähköt, eli olisimme voineet laittaa valot päälle :D Muuten sinänsä lopputulos oli ihan hyvä, eli löysimme molemmat etsittävät ja rakennus tuli käytyä läpi kokonaan.

Taajamaetsintä

Tarinana oli, että useammassa asunnossa oli pidetty illalla opiskelijabileitä ja aamulla yksi bilettäjistä oli hukassa. Lisäkysymysten jälkeen saatiin vielä tietoa, että kadonneella saattoi olla taipumusta masennukseen. Etsittävä alue ei ollut kovin suuri, muutama kerrostalo ympäristöineen. Laitoimme "maastoon" taas kaksi koirakkoa, Riemu ja Rane. Minä lähdin suunnistajaksi Riemulle ja Sallalle.

Kuten jo perinteisiin tuntuu kuuluvan, taajamarastin tehtävänanto ei mennyt ihan kaaliin. Kumpikin koirapartio oli tutkinut huolella alueella olevat pienet metsäalueet ja pusikot, vaikka tehtävänannossa oli painotettu, että tärkeämpää on etsiä rakennusten ympäristö. Emme löytäneet annetussa ajassa alueelta etsittävään. Loppupalautteessa saimme kuulla, että etsittävä olisi ollut yhden kerrostalon katolla ja koirakkomme oli myös regoinut etsittävään melko voimakkaasti. Mari ei vaan ollut huomannu Ranen reaktioita, koska ei ollut juuri silloin katsonut koiraan päin (olivat tutkineet sillä hetkellä alueelta löynynyttä esinettä, joka oli etsittävän kenkä). Taajamissa onkin kyllä aina hankalaa, koska koirat reagoivat siellä aika moneen asiaan ja pitäisi huomata ja osata vielä tulkita juuri se oikea reaktio.Tässä oli vielä sekin, että reaktioista olisi pitänyt osata päätellä, että mistä haju voisi tulla juuri siihen kohtaan, koska koiralla ei ollut mahdollisuutta päästä etsittävän luo. Tämä rasti ei siis mennyt meillä ihan putkeen, mutta tehtäväkin oli kyllä melko vaativa. Ilmeisesti päivän kahdeksasta joukkueesta yksi oli selvittänyt tämän mysteerin.

Mutta joo, taajamassa etsimistä pitäisi myös harjoitella enemmän, koska niitäkin tehtäviä ajoittain tulee myös koirapartioille. Ja täytyy muistaa, että koiranohjaaja ainut tehtävä on koiran lukeminen ja tulkitseminen.

Vesistöetsintä

Tässä vaiheessa päivää meidän joukkue oli jo aika ryytynyt ja ainakin minulla kulki ajatus jo niinsanotusti klönteissä. Jotenkin sen huomaa siitä, että autosta ei saa mitenkään mukaan kaikkia tarvittavia tavaroita kerralla (toki ne prujut ovat tässä vaiheessa jo muutenkin vähän epäjärjestyksessä), vaan siinä juostaan etuovelta takaovelle, takaluukulta takaovelle ja siitä vielä etuovelle. Ja siitä puskapissalle ja vielä autolle takaisin härväämään :D Mutta niin vaan päästiin kuitenkin liikkeelle, minä Leksan kanssa ja Salla Riemun kanssa. Kuljetus autoilta tapahtumapaikalle tapahtui mönkijän kärryllä. Tapahtumapaikalla saimme tiedon, että mökiltä on kadonnut kaksi ihmistä ehkä veneellä. Etsittävänä alueena oli puolikas saari ja maastoa mökin läheltä. Päädyimme siihen, että Riemu, Salla ja Ulla lähtevät saareen, koska se on pienempi alue ja Leo on saanut huilia pidempään. Eli minulle, Leolle ja Marille jä etsittäväksi käytettävään aikaan nähden melko suuri maastoalue mökin läheltä.

Koska tietojen mukaan etsittävän olivat lähteneet veneellä, päätin keskittyä meidän alueella rannan läpikäymiseen. Ja jos aikaa jää, niin katsotaan loputkin. Kun pääsimme lähemmäs rantaa, Leo irtaantui melko kauas niemenkärkeen ja pyöri siellä jossain melko pitkään. Itse emme päässet maastossa niin pitkälle, koska kaislikko oli melko upottavaa. Kutsuin koiran lopulta pois, koska se ei tuntunut löytävän mitään, vaikka työskentelikin melko etäällä ja melko kauan. Siinä vaiheessa kävi myös ilmi, että meillä on enää aika vähän aikaa käytössä. Päätimme lähteä rantoja pitkin sitten takaisin mökkiä kohti. Yhden kerran Leo lähti vielä käymään etsintäalueen keskivaiheilla, mutta tuli sieltä itse pois. Siinä se meidän suoritus. Johdolle kerroimme, että koiralta tuli voimakkaimmat reaktiot niemenkärjestä ja jos sinne lähelle pääsee veneellä, niin sinne me lähettäisimme venepartion aluetta tarkistamaan. Tai jotain tällaista muistaakseni sanoimme. Kuten sanoin, ajatus kulki klönteissä... Toinen partiomme oli löytänyt hypotermisen ihmisen saaresta.

Loppupalautteessa saimme tietää, että toinen etsittävä on kaislikossa "menehtyneenä" (siellä oli joku nukke kellumassa) ja Leon reaktio oli ollut oikea. Nukke oli tuulen alapuolella sieltä niemenkärjestä katsottuna. Hypotermisellekin oli ilmeisesti annettu oikeanlainen ensiapu, joten ei tämä tehtävä nyt ihan poskelleen mennyt. Lisämausteena tällä tehtävällä oli se, että kadonneet eivät olleen aviopari, vaan etsittävän miehen vaimo oli yrittänyt häiriköidä toista partiotamme hankalalla käytöksellä. Toinen partiomme oli kuitenkin hanskannut haasteen hyvin ja passittanut rouvan muualle tunteitaan purkamaan :D

"Uhri" oli niemenkärjestä katsoen kaakossa

Jälkitehtävä

Viimeisenä tehtävänä meillä oli jälkitehtävä. Täytyy myöntää, että en muista tarinaa kovin tarkkaan :D Siinä oli murtauduttu johonkin eläinlääkäriin ja sieltä oli varastettu lääkkeitä. Ja joku oli kuullut myös jotain ammuskelua. Sitä en muista, että miten tästä tultiin siihen, että meidän piti mennä nostamaan jälkeä. Eli kyllä oli takki tässä vaiheessa jo aika tyhjänä. Joka tapauksessa letkajenkka sujui kuitenkin... kun tulimme rastille, testaaja oli vielä metsässä jotain puuhailemassa. Muut rastivahdit sanoivat meille, että tämä rasti täytyy aloittaa letkajenkalla. Ja siinä me sitte vedettiin, itse itseämme säestäen. Kun testaaja tuli metsästä, hän oli, että " No nytkö ne sen teki! Koko päivän ovat uhanneet, että joku ryhmä vetää vielä letkajenkkaa ja nyt kun silmä vältti, niin täällä jenkataan". Tai jotenkin noin se meni :D

Jälkitehtävään valittiin koiraksi Leksa, koska ryhmämme toinen jälkikoira Riemu oli ollut päivän aikana useammalla tehtävällä. Sanoin, että Leo nostaa kyllä jäljen, mutta on olemassa melko iso riski, että lähdemme takajäljelle. Ja näillä saatesanoilla lähdimme matkaan. Jälki nousi hyvin ja pystyin sanomaan aika suurella varmuudella, että tästä jälki menee. Leolla oli aikamoinen into päällä. Siellä meitä meni jonossa sitten Leo, minä, kaksi suunnistajaa ja kaksi testaajaa. Jossain arviolta 400 metrin jälkeen sanoin suunnistajalleni, että jotain tapahtui, koska Leon vauhti kiihtyi tuntuvasti, mutta eipä taida auttaa muuta kuin kulkea vaan perässä. Pian toinen testaajista muistuitti, että meille oli annettu alue, jota ei saanut ylittää. Ja olimme ylittäneet alueemme aika reilusti... eli väärällä jäljellä oltiin. Pyysin suunnistajaa viemään meitä taaksepäin parisataa metriä, koska oletin, että jossain niillä main olimme vielä jäljellä (eli se vauhdin kiihtyminen ei ollut vielä alkanut). Pyörimme vähän aikaa ja yritimme nostaa jälkeä uudelleen. Leo kyllä nostikin jäljen, sen väärän jota olimme aikaisemmin kulkeneet viiden ihmisen voimin. Mietimme sitten, että mihinkähän suuntaan yrittäisimme siirtyä, että meillä olisi mahdollisuus nostaa uudelleen oikea jälki sellaisesta kohdasta, että emme oli itse vielä sotkeneet jälkeä. Tässä kohtaa testaajat puuttuivat peliin ja sanoivat, että aikaa on jäljellä enää viisi minuuttia ja he auttavat nyt meitä, että pääsemme jäljen loppuun. Meidät neuvottiin "puhtaalle alueelle" ja Leo nostikin jäljen. Pari kertaa se yritti vielä vetää sinne väärälle jäljelle, mutta en päästänyt. Leksa päätti sitten jäljestää sitä oikeaa jälkeä, mutta hetken kuluttua sen yhtäkkiä kääntyi jäljellä. Olin vähän kysymysmerkkinä, mutta testaajan kehottivat kehumaan koiraa. Se oli lähtenyt takajäljelle, mutta kääntyi nyt itse oma-aloitteisesti oikeaan suuntaan. Aika hienoa, koska siinä vaiheessa Leo oli jo selvästi todella väsynyt. Omatkin jalkani olivat jo melko hyytelönä. Hienosti Leo kuitenkin ajoi jäljen esineelle (Rimadyl-purkki) ja siitä loppuun (repulle). Muutaman kerran se vielä jäljen loppupuolellakin teki pienen kierroksen, eli ei pysynyt jäljen päällä ihan koko ajan. Olin kuitenkin melko tyytyväinen Leksan suoritukseen, koska koirasta näki, että se oli todella väsynyt. Ja pystyi kuitenkin suoriutumaan kohtuullisesti. Minusta ei ainakaan ollut koiralle apua ja tukea, koska olin myös itse ihan loppu. Olin valmis luovuttamaan jo joskus puolenvälin jälkeen. Onneksi mukana oli monta tsemppaajaa.

Tästä suorituksesta itselle jäi päällimmäisenä mieleen, että Leo ilmeisesti saattaa lähteä myös riistan jäljelle, koska ei siellä metsässä pitänyt olla ainakaan muita ihmisen jälkiä. Muutenkin olen treenannut jälkeä ihan liian vähän viimeaikoina. Luulisin, että meidän ongelmat johtuvat pääasiassa siitä. Leolla on myös liikaa vauhtia, eikä se jäljestä riittävän tarkasti. Senkin luulen johtuvan ihan vaan siitä, että kun se pääsee jäljelle niin harvoin, niin se on vaan kertakaikkiaan liian tohkeissaan. Ei malta keskittyä. Tämän tarkempaa ja järkevämpää analyysia on turha odottaa. Tämän viimeisen tehtävän kohdalla omat aivot tuntuivat kyllä olevan melkoista höttöä.

Hieman tuli tuota ylimääräistä pyörimistä...

Loppusanoiksi tämän vuoden katselmuksesta täytynee todeta, että ihan perustekemisessäkin tuntuu olevan edelleen asioita, joita saisi harjoitella useammin. Tässä harrastuksessa vaan tuntuu olevan NIIN paljon kaikkea pientä nippelijuttua, että mahtaako olla mahdollistakaan, että sitä osaisi kaiken yhtä hyvin. Ehkä se kannattaa kuitenkin asettaa itselle tavoitteeksi. Olen kuitenkin tyytyväinen meidän joukkueen toimintaan, emme mielestäni tehneet mitään suuria virheitä, eikä meidän tekemisessä ole mitään mainittavia puutteita. Suuressa mittakaavassa suoriuduimme tehtävistä hyvin ja osittain jopa erinomaisesti.

Olen kirjoittanut tämän raportin monessa pätkässä ja loppupää on tosiaan kirjoitettu aika monta viikkoa tapahtuman jälkeen. Voi siis olla, että ihan kaikki yksityiskohdat eivät ole nyt ihan prikulleen tarkkoja. Varsinkin näistä loppupään tehtävistä muistikuvat ovat paikoitellen vähän hataria ;)