Hälytreenit

Seuraa raportti Leksan hälytreenistä.

Pakkasta oli semmoen 10 - 12 astetta ja kaksi ihmistä hukassa. Meidän ensimmäinen tehtävä oli tarkastaa n. 500 metriä tienvartta, että lähteekö siitä jälkiä. Pari kertaa Leo poikkesi metsän puolelle, mutta mielestäni ne olivat enemmänkin sellaisia "mitähän tässä menee" eikä semmosia "tässä on jälki!" -tyylisiä tarkastuksia. Tietä pitkin kävellessä Leo sitten yhdessä kohdassa teki todella selvän merkkauksen meidän alueen ulkopuolelle. Kyseessä ei ollut jälki, vaan ilmavainu. Olen tästä todella tyytyväinen, koska aikaisemmin Leo ei ole jälkiliinassa ollessaan juuri nenäänsä nostanut. Odottelimme hyvän tovin johdosta lupaa poiketa toisen koirakon alueelle ja odotellessa kehuin Leksaa. Sen nenä kävi metsän suuntaan hyvin selvästi. Saimme luvan mennä toisen koirakon alueella ja päästin Leksan vapaaksi. Innokkaasti se lähtikin, mutta sitten se jäi pyörimään ja hyörimään. Näytti siltä, että Leo jäljesti. Kytkin sen jälkiliinaan uudelleen ja Leo lähti jäljestämään. Mutta jäljestäminen ei edennyt, Leo vaan pyöri ja hyöri. Seurailin sitä jonkin aikaa, mutta katsoin sitten taskulampulla, että maassa näkyi vaan jäniksen jälkiä. Ja tein sitten (typerästi) sen päätelmän, että se alunperinkin lähti jäniksen hajun perään. Vaikka ei se ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Palasimme omalle alueelle ja ilmoitimme johtoon, että olemme palanneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Myöhemmin kävi sitten ilmi, että toinen etsittävä oli kuin olikin siellä suunnassa, mihin Leo merkkasi. Ja hän oli kävellyt n. 150 metrin alueella edestakaisin ja jo alueelle mennessä tehnyt pari paluuperät ja silmukat. Olisi pitänyt taas luottaa koiraan. Ei Leo ole koskaan mitään jäniksiä jahdannut. Hämäännyin vaan siitä, kun lumessa oli todella paljon jälkiä ja Leo hyöri juuri siinä. Ehkä se sitten oli kadottanut sen ihmisen jäljen ja yritti vaan löytää sitä uudelleen kaikkien häiriöiden seasta.

Noh, tienvarsitarkastuksen jälkeen menimme maaston puolelle. Siinä etsintäsuunnitelmaa tehdessä kuulin pari pamausta ja mietin mielessäni, että "eihän tässä lähellä pitäisi olla mitään ampumarataa". Ei sitten tullut mieleen, että kertomuksen mukaan toinen etsittävistä oli lähtenyt jänismetsälle, eli hänellä on ase mukana. En siis ilmoittanut pamauksista johtoon. Torvi! Itse maasto-osuus meni mielestäni hyvin. Leo pysyi koko ajan sopivalla etäisyydellä ja tuli aina, kun kutsuin sitä. Lisäksi se kävi säännöllisesti itse katsomassa minua. Yhdessä kohdassa Leo yritti tarjota minulle keppiä leikkimistä varten. Kun sanoin, että "loppu", niin Leo jatkoi töitä. Olimme olleet maastossa reilun tunnin, kun johdosta ilmoitettiin, että voimme tulla pois. Sen tunnin aikana Leo ei kertaakaan näyttänyt mielestäni siltä, että sillä olisi ollut kummemmin mitään hajua tai muutakaan. Vähän se aktivoitui, kun kävimme tutkimassa lintutornin ympäristöä ja siellä näkyikin paljon ihmisten jälkiä. Leo ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että sillä olisi ollut mitään vahvempaa hajua.

Loppupalaverissa selvisi, että Leo tosiaan oli jo siinä alkuvaiheessa ollut menossa toisen maalimiehen luo, mutta vein sen itse pois. Sen lisäksi meidän läpikäymillä alueilla ei ollut mitään löydettävää. Senverran olin kuitenkin itse tilanteen tasalla, että olisin mennyt vielä takaisin sille alueelle, jossa Leolla oli ollut se haju. Sanoin suunnistajallekkin metsässä joskus loppuvaiheessa, että se kohta on ollut ainut, missä Leo on reagoinut. Siinä etsinnän edetessä tajusin itsekin, että se Leon merkkaus oli kyllä aika selvä. Varsinkin, kun se ei missään muussa vaiheessa reagoinut mihinkään yhtä voimakkaasti. Vaikka niitä jäniksen jälkiä oli alueellamme koko ajan paljon.

Että aina sitä opittavaa vaan riittää. Ja joka ikisessä hälytysharjoituksessa olen saanut todeta, että olisi pitänyt luottaa koiraan. Jostain syystä en vaan luota siihen vieläkään... Typerä ihminen! Hyvää tässä treenissä oli se, että Leo työskenteli omasta mielestäni sopivalla etäisyydellä oli todella hyvin kuulolla koko ajan. En sitten tiedä, olisiko Leo kadonnut taivaanrantaan hajun saadessaan. Mutta ainakin tyhjällä alueella se työskentelee juuri niin kuin haluankin. Olisi vaan jo korkea aika löytää se luottamus, koska selvästi koirassa ei ole oikeastaan mitään vikaa.

Kooste vuodesta 2013

Ajattelin, että en tee mitään kummempaa koostetta tai tavoiteseurantaa viimevuodesta. Se ei mennyt ihan putkeen monilta osin, enkä aluksi nähnyt mitään syytä muistella koko vuotta. Mutta kun sitten sivuutin ne negatiivisemmat jutut, niin löytyihän vuodesta 2013 myös paljon hyviä juttuja. Päätin tehdä sitten kuitenkin jonkinlaisen koosteen sillä periaatteella, että koosteesta ei saa tulla mikään "yhden ihmisen kasvukertomus" ;)

Tammikuu

Bologin perusteella sairastin perinteisen vuosiflunssani tammikuussa, joten nähtävästi jouduin pitämään harrastuksistakin jonkinlaisen tauon. En muista tammikuusta harrastusten osalta mitään erikoista. Pihapiirietsintää meillä oli, mutta siitä ei ole mitään raporttia. Ilmeisesti kaikki meni hyvin.

Kaverini perheeseen tuli uusi pentu, joka kävi meilläkin kylässä. Peto yritti astua sitä ja Leo pelkäsi 3-kiloista murisevaa karvakasaa. Itse totesin, että vaikka pentu oli valloittava tapaus, en itse haluaisi sellaista omaa arkeani sekoittamaan. Taidan olla edelleen samaa mieltä.

Koirat hierottiin kahteen kertaan. Peto oli eniten jumissa, Leolla oli normaaleja pikkujumeja. Viivin alaselkä oli jumissa, kuten oikeastaan aika. Ei kuitenkaan mitään hälyttävää.

Helmikuu

Tokossa Leon kanssa tehtiin aika paljon häiriötreenejä. Jonkinlaista edistymistäkin oli havaittavissa, mutta häiriöherkkänä Leksaa ei saatu kokonaan jättämään häiriöintiä huomiotta. Joitakin häiriöitä se kuitenkin kestää, esimerkiksi luoksetulon nameilla ja leluilla miinoitetun kentän läpi. Kun juokseen tarpeeksi kovaa, ei ehdi melkein huomata häiriöitä ollenkaan ;) Lisäksi Leon kanssa treenailtiin lähes viikottain myös koko avoimen luokan liikkeet putkeen joko ilman palkkaa tai yllättävissä kohdissa palkaten.

Viivi koetteli hermojani olemassaolollaan myös helmikuussa, mutta sehän on jokapäiväistä. Samalla Vinkuselle tulee kuitenkin myös naurettua eniten kaikista koiristani. Tämä on asia, joka ei varmasti tule muuttumaan koskaan Viivin eliniän aikana. Eikä varmasti senkään jälkeen, eiköhän tämä koira ole sellainen "legenda jo eläessään" -tyyppinen.

Peto vietti normaalia kotikoiran elämää lenkkeillen ja peiton alla nukkuen.

Maaliskuu

Leo kävi tokokokeessa ja sai tuloksen AVO1 175/200. Tämä oli se meidän koe, josta saatiin seuraamisesta 10 pistettä ja jonka jälkeen en ole menny kokeeseen, koska emme voi enää ikinä saada seuraamisesta 10 pistettä :D Kokeessa tuli esiin kuitenkin sellainen ongelma, että Leo ei noussut yhdenkaan makaamisen jälkeen istumaan yhdellä käskyllä. Huomasin treenanneeni istumaannousuja tosi vähän ennakoinnin välttämiseksi.

Minulla oli talviloma ja tein pitkiä metsä- ja peltolenkkejä koirien kanssa. Pitkälle ilolle tuli sitten loppu yhdellä peltolenkillä, kun Leon polkuanturaan ilmestyi kunnon vekki. Mihin lie siellä pellolla sitten juoksi. Itse epäilin jonkinlaista kattopellin kulmaa, koska pellolla oli lumen alla yksi purettu lato.

Maaliskuun lenkeillä huomasin, että Viivin kuulossa on selkeästi jotain vikaa. Se jopa eksyi meistä muista pari kertaa ihan päivänvalossakin. Siihen saakka olin kuvitellut, että Viivin näössä saattaisi olla vikaa ja se sen vuoksi eksyy joskus pimeällä. Ilmeisesti Vinku-neiti kadottaakin meidät siksi, että se ei kuule meitä tai sitten se ei hahmota, mistä suunnasta ääni tulee. Näin tämän selvästi yhdellä peltolenkillä, kun oli poikennut pellolta metsän puolelle. Näin sieltä metsästä, kuinka Viivi juoksi meidän jälkiä edestakaisin päätään käännellen. En huutanut Viiviä ja ihan vaan tarkkailin sen touhuja. Kyllä se ajan kanssa sitten laski päänsä alas ja jäljesti meidän luo.

Haussa yritin ajaa sisään Leolle karvapatukkaa palkkana. Halusin sille ilmaisuun lisää potkua ja ajattelin sitä tulevan, kun Leksa saadaan kunnolla saalisvietille. Viivin kanssa treenailin paljon niin, että en tiedä, missä etsittävät ovat. Koska monet perusjutut sujuvat sen kanssa, yritin keksiä sellaisia treenejä, joissa menään vähän epämukavuusalueelle. Lisäksi tehtiin jonkinverran pistoja motivaation nostattamiseksi.

Huhtikuu

Avasin jälkikauden ja tein Viiville ja Leolle metsään jäljet lumipälviä kierrellen. Viivi juoksi oman jälkensä purkilta purkille. Yritin pitää vaan Viivin jälkiliinan löysällä ja kävellä sen perässä. Sain jälleen todeta, että en osaa kyllä yhtää lukea, koska neiti on jäljellä ja koska ei, mutta jotenkin se vaan ne jäljellä olevat purkit löytää. Len jäljestä oli tullut vähän aiottua haastavampi, koska yritin kierrellä lumisia kohtia. Leo yllättikin jäljestämällä innolla myös sen suunnitellut loppupalkan jälkeen senkin osan, kun oli tullut metsästä pois kiveltä kivelle hypellen. Huomasin, että Leo taisi vaan tykätä haasteesta ja päätin tehdä sille vaikeampia jälkiä. Niin tämä jälki mentiin vielä jalka paketissa, että melkein kokonaan parantuntu tassuhaava ei vaan aukeaisi uudelleen.

Olin huhtikuussa myös kuunteluoppilaana pelastuskoirakurssilla, jossa kouluttivat Nina Pulli ja Virpi Nieminen. Olin vaikuttunut kouluttajian koiranlukutaidosta, kokemus näemmä tuo varmuutta. Muuten en saanut kurssilta mitään uutta maatamullistavaa juttua. Ehkä mieleen syttyi kuitenkin pieni ajatus siitä, että pitäisiköhän opettaa Leolle risteilyä.

Leon jalkaepisodi jatkui sillä, että anturassa ollut haava parani, mutta tassun sisään, anturoiden väliin tuli jonkinlainen rupi. Imeisesti tassu oli hautunut paketin sisällä vähän liikaa. *huokaus*

Peto jatkoi edelleen oloneuvoksen hommia ja tärkeää varpaidenlämmittäjän virkaa.

Toukokuu

Hakutreeneissä Viivi treenasi liikkuvia maalimiehiä ja Leksan palkka vaihdettiin vinkupallosukkaan. Tämä palkka toimi Leolle erittäin hyvin ja ilmaisuun tuli ihan uutta potkua. Tein kaikille koirille jonkinverran jälkeä, jopa Pedolle. Hälytreeneissä Viivi sai tehdä ison etsinnän teollisuusalueella mittarin näyttäessä hellelukemia. Huomasin, että vaikka Viivi ei metsämaastossa enää teekkään töitä haluamallani teholla, niin tuollaiset teollisuusalueet sopivat sille erittäin hyvin.

Olin toisena järjestäjän yhdistyksen haku- ja jälkikokeessa ja se tuottikin töitä. Kahden kilometrin koejäljen suunnitteleminen on muuten vähän eri juttu, kun yhden kilometrin jälki. Itse koepäivänä oli myös melkoinen helle ja osaksi sen vuoksi päivä ei ollut kovin onnistunut kokelaiden kannalta. Onneksi hyväksyttyjäkin suorituksia nähtiin. Ja ainahan sitä oppii niistäkin suorituksista, jotka eivät mene ihan niin hyvin. Päätimme yhdessä, että epäonnistuneet suoritukset johtuivat savupiippuilmiöstä ja että sitä on treenattava tietoisesti.

Kesäkuu

Kuukausi, jossa riittikin tapahtumia. Minä pakkasin tavarat ja koirat ja muutin Vaasaan. Ja heti muuttoa seuraavalla viikolla oli Kuopiossa Pelastusopiston kurssilla Leon kanssa. Viivi ja Peto olivat hoidossa kavereilla. Tästä yhtälöstä seurasikin sitten yhtä ja toista.

Leon ja minun viikko Kuopiossa meni hyvin. Opin todella paljon uusia juttuja hausta ja jäljestä sekä Leosta. Ihana olla reissussa noin hyvähermoisen koiran kanssa. Leksan kuppi ei mennyt nurin mistään ja se pystyi tekemään töitä myös haastavammissa olosuhteissa vaikeuksitta. Omakin pää pysyi kasassa ja oli oikestaan ihan kiva päästä hetkeksi pois "tilanteesta" ja ajatella jotain ihan muuta.

Viivin hoitopaikassa oli mennyt oikeastaan kaikki hyvin, mikä oli minulle yllätys. Ensimmäisenä yönä se oli ollut rauhaton, mutta sen jälkeen neiti oli rauhoittonut. Peto sensijaan oli aiheuttanut hoitajilleen enemmänkin harmia kaivautumalla ulkotarhasta useampaan kertaan, repimällä yhden näyttelyhäkin ja siinä samalla vähän itseäänkin sekä kakkaamalla verta. Peto palautui hoidosta laihtuneena antibioottikuurin ja eläinlääkärilaskun kera. Herra kärsi stressiperäisestä suolistotulehduksesta ja oli laihduttanut itsensä melkein luurangoksi, vaikka se oli kyllä syönyt kaikki mukaan annetut ruuat hyvällä ruokahalulla. Hoitopaikkaa ei voi kyllä mitenkään syyttää mistään. En osannut itsekään antaa mukaan kummoisia hoito-ohjeita, koska Peto ei ole ollut juuri koskaan hoidossa, enkä tiennyt sen ahdistuvan noin paljon. Onneksi Petsku kuitenkin parani melkein päivässä, kun se pääsi tuttuun ja turvalliseen seuraan, eli kotiin minun, Viivin ja Leon kanssa.

Käväisin Leon kanssa haun loppupäiväkokeessa ja se meni läpi arvosanalla erinomainen. Tähän voi vaan todeta, että Kuopio opettaa. Tuollaiselle viikon kurssille pitäisi vaan päästä joka vuosi. Lisäksi järjestin myös hälytyshrajoitukset ja innoissani yhdistin siihen kaikki Kuopiossa opitut hankaluudet samaan treeniin. Treenien osallistujilta ei juuri tullut kiitosta, mutta yön yli nukuttuaan hekin taisivat huomata, että oikestaan ne vaikeat asiat olivat kaikki sellaisia, joita pitää vaan harjoitella lisää.

Heinäkuu

Viivi täytti yhdeksän vuotta ja Peto kahdeksan. Pikkuiset harmajat seniorini <3

Olin heinäkuun alussa kuunteluoppilaana Juha ja Susanna Korrin tottiskurssilla ja mieleen muistui jälleen satatuhatta asiaa, joihin pitäisi kiinnittää huomiota tokoa treenatessa. Se perusasia, eli palkkaaminen, on asia, jota ei vaan voi korostaa liikaa.

Heinäkuussa tehtiin lomareissu kokoonpanolla kaksi ihmistä ja viisi koiraa. Näillä katastrofin aineksilla saatiin kuitenkin aikaan ihan mukiinmenevä reissu siitäkin huolimatta, että melkein koko reissun ajan satoi vettä.

Jälkeä tuli treenattua aika paljon. Leon kanssa teemana oli harhajälki ja siinä sitä riittikin pähkinää purtavaksi. Leo tuntui vaihtavan harhalle melkein aina, kun sellainen vaan tuli vastaan. Jälkien ikiä sun muuta vaihtelemalla saatiin aikaan kuitenkin onnistuneitakin harjoituksia.

Minä kävin elämässäni ensimmäistä kertaa Ikeassa, jee!

Elokuu

Leo suoritti hyväksytysti perusjälkikokeen pimeäosuuden. Arki kolmen koiran yksinhuoltajana alkoi sujumaan jo ihan kivasti ja minä pidin tuparit. Peto sai jälleen antibioottikuurin, koska tällä kertaa sitä oli purrut joku ötökkä nivusiin. Siinä elokuu muutamalla lauseella (tämä kooste näköjään vähä kuihtuu loppua kohti...)

Syyskuu

Leo läpäisi haun loppukokeen pimeäosuuden ja siitä tuli hälykoira nykyisten hälykriteerien mukaan. Eli yhdesta lajista loppukoe ja toisesta peruskoe suoritettu hyväksytysti. Ainakin yksi tämän vuoden tavoite tuli saavutettua.

Lenkillä tuli pariin kertaa vastaan sama koira irti ja siitä alkoi tähän päivään saakka kestäneet ohitusongelmat koirien kanssa. Eipä tiennyt tyttö syyskuussa, että tästä tulee jatkossa arkea paljon hankaloittava juttu... Kun omat taidot ja hermot eivät riitä näissä tilanteissa, niin koirat keksivät sitten itse sen omasta mielestään parhaan tavan hoitaa nämä jutut :(

Lohtajan leiri oli jälleen Vattajan hiekkadyyneillä. Aina yhtä mukava ja omalta osaltani onnistunut viikonloppu. Viikkotreeneissä Leo teki isona treeninä kahden kilometrin jäljen. Se oli jälleen niitä treenejä, joista oppii tosi paljon. Eli että ei mennyt ihan kaikilta osin putkeen. Sinänsä jälki oli hyvä "tasontarkastus" ja sitä myötä harjoitus, jonka jälkeen taas tietää monta uutta treenattavaa asiaa.

Lokakuu

Ostin oman asunnon ja muutin. Oikeastaan tämä asuntokauppa ja  muutto oli koko kuukauden tapahtuma siinä mittakaavassa, että juuri mitään muuta kerrottavaa ei olekkaan. Niinno, hakutreeneissä kävi ilmi, että Leo on ruvennut jossain välissä vähän tökkimään maalimiehiä. En tiedä, oliko tuo ensimmäinen kerta, mutta silloin tämä ongelma tuli minun tietooni.

Marraskuu

Tämän kuukauden suurin asia oli se, että koirat eivät sopeutuneet uuteen asuntoon "ihan sukkana", vaan ne olivat haukkuneet työpäivieni aikana ihan sikana. Kun uusi naapurini tuli tämän kertomaan, niin siitä alkoi sitten melkoinen projekti. Kolme sitruunapantaa ja muutamaa viikkoa myöhemmin homma oli jo aika hyvin hanskassa. Sataprosenttisen hiljaista en saa tästä laumasta koskaan, mutta haukkuminen saatiin siedettävälle tasolle.

Marraskuun loppupuolella alkoi sitten oma jalkavaivani. Tulehtunut takareiden lihas ja jäinen tie eivät yhdistelmänä ole kovinkaan toimiva.

Joulukuu

Kuun alkupuoli meni jalkavaivan kanssa otellessa. Sain lenkitettyä koiria miten kuten ja käytyä tokotreeneissä. Maastotreenit jäivät väliin, koska en halunnut rasittaa jalkaani liikaa. Kuun loppupuoli olikin kaikista koiraharrastuksista lomaa, joten keskityin koirien lenkittämiseen. Jalan kanssa pystyi liikkumaan ja jotakuinkin normaalisti, vaikka kyllä se jokaisen lenkin jälkeen oli kipeä.

Vuoden loppua kohti koirien kanssa treenaaminen tuntui jäävän vähän taka-alalle kaikkien muiden juttujen vuoksi. Keskityin enemmän vaan pitkiin lenkkeihin ja omaan hyvinvointiin. Ehkä oli jo aikakin vähän hidastaa ja antaa omalla kropalle ja mielelle pieni funtsaustauko.

Mitä vuonna 2014?

Jaa-a, hyvä kysymys. Kadonneen tokomotivaation etsintä voisi olla yksi tavoite. Leon kanssa haluaisin päästä jäljen loppukokeen päiväosuuden läpi, koska uusien vaatimusten mukaan kakkoslajista suositellaan sitä. Hausta olisi hyvä suorittaa taidontarkastus ainakin Leon kanssa. Viivin kanssa en oikein tiedä, että jättäisinkö sen eläkkeelle, vai yrittäisinkö vielä pitää sillä kokeet voimassa. Sen näkee varmaan tässä kevään mittaan, että miltä sen eläminen ja oleminen alkaa näyttämään. Peto saa viettää leppoisia eläkepäivä ja lämmittää mun varpaita sängyssä. Arjen haasteena olkoon ihan vaan tämän hundkarusellenin pyörittäminen ja ratkaisun etsiminen ohitusongelmiin.

"Kaikki mulle heti nyt" koiraharrastuksissa

Nyt seuraa avautumista. Vuodenvaihteessa tehdään usein treenisuunnitelmia ja yhteenvetoja edellisen vuoden treeneistä. Ehkä siitä syystä olen viimeaikoina keskustellut paljon eri ihmisten kanssa siitä, miten eri tavalla eri ihmiset etenevät harjoituksissa. Jotkut treenaavat seuraavaa koetta tai kilpailua varten, jotkus alusta saakka sitä ylimmän tason koetta tai kilpailua varten. Ja jotkut ajattelevat siitäkin pidemmälle. Itse harrastan tätä pelastuskoiratoimintaa ja tokoa, mutta varmasti sama asia näkyy muissakin harrastuksissa.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa toko, koska siinä on niin selkeää, mitä liikkeitä täytyy osata missäkin luokassa. Yhä edelleen monet tuntuvat harjoittelevan liikkeet yksi luokka kerrallaan, vaikka ymmärtääkseni "suuressa maailmassa" tästä ajattelutavasta on jo luovuttu. SM- ja MM-tason tokoilijat opettavat pennulle alusta saakka jo korkeimman tason liikkeiden osia myös. Tietysti jos tavoitteena onkin vain esimerkiksi se TK1, niin miksi kannattaisi opettaa koiralle tunnistusnoutoa, ruutua tai merkkiä? Itse kuvittelen opettavana Leolle jo ylemmän tason juttuja, vaikka en tiedä, päästäänkö tällä minun räpellyksellä ikinä mihinkään EVL:ään saakka. Tuntuisi vaan kovin tylsältä hinkata samoja juttuja vuodesta toiseen. Ja tällä koulutustavalla pystyy muuten kätevästi myös välttelemään jotain asiaa, joka ei suju ;) Meillä esimerkiksi tunnari on ollut rikki jo ainakin vuoden päivät. Sen sijaan, että keskittyisin siihen, olen opetellut nyt merkille lähettämistä. Tosi kätevää :D Joka tapauksessa Leo tuntuu tykkäävän kovasti siitä, että keksin uusiakin juttuja treeneihin. Vaikka toisaalta se kestää kyllä toistojakin ainakin jonkin verran ja tykkää myös siitä, että se tietää ja osaa sen asian, mitä siltä pyydetään.

Toinen juttu, joka mietityttää on se, että missä vaiheessa kannattaa mennä kokeeseen. Jotkut menevät siinä vaiheessa, kun koira osaa suunnilleen vaadittavat asiat ja koe menee ehkä läpi. Toiset menevät vasta sitten, kun koira osaa tosi varmasti vaadittavat asiat ja kokeeseen lähdetään hakemaan sitä parasta mahdollista arvosanaa. Kummassakaan tavassa ei varmaankaan ole mitään vikaa. Koettahan voi pitää tietynlaisena tasomittarina, jonka jälkeen tietää, mitä asioita pitää treenata. Näin varsinkin silloin, jo itsellä on vielä vähemmän kokemusta lajista. Tai sitten niitä voi pitää vain välietappina sitä korkeinta asettamaansa vaatimustasoa kohti. Pelastuskoirahommissa olen Viivin kanssa aikanaan mennyt sillä periaatteella, että mennään kokeeseen katsomaan, että menisikö koe läpi. Leon kanssa taas olen pyrkinyt tekemään niin, että kokeen pitäisi mennä läpi helposti, koska olemme harjoitelleet jo paljon vaativampiakin juttuja. Toisaalta en ajattele asiaa ihan noin mustavakoisesti kuitenkaan. Tietysti minulla on Leon kanssa se etu, että olen jo käynyt Viivin kanssa useissa kokeissa (koska jouduin tekemään varmaan melkein kaikki koeosiot useampaan kertaan. Kun ei mennyt läpi) ja tiedän tarkemmin, mitä koiralta odotetaan ja mitä ohjaajalta. Lisäksi olen osannut Leon kanssa välttää ainakin joitakin sudenkuoppia, joihin Viivin kanssa olen pudonnut vuosien varrella. Tosin Leon kanssa on löytynyt ihan uudenlaisiakin kuoppia, että ei tämä homma ole mennyt ihan kuin siellä Strömsössä. Olen joka tapauksessa Leon kanssa jo kokeneempi ja senkin vuoksi koekirja näyttää hienommalta.  Mutta kun katsotaan sitä ajanjaksoa, minkä aikana olen suorittanut kokeet, niin Viivin ja Leon aikataulussa ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi kovin suurta eroa. Tosin Leon kanssa on siinä ajassa tehty myös jälkikokeet, joita Viivin kanssa ei ole tehty ollenkaan. Pointtina on kuitenkin se, että kumpikin tapa johti suunnilleen samaan lopputulokseen suunnilleen samassa ajassa. Tavallaan.

Kun nyt sitten puhutaan tuosta, että millä aikavälillä toivottuun lopputulokseen voi päästä. Pelastuskoirahommissa tämä onkin mun lemppariaiheita. Monet aloittelevat harrastajat näkevät kokeneempia koirakoita vain viikkotreeneissä ja he kuvittelevat, että treeneissä nähtävä suoritus on syntynyt niiden viikkotreenien ansioista. Ja siitä heille sitten syntyy käsitys, että kun käy koiran kanssa puoli vuotta peko-treeneissä kerran viikossa, niin sitten voi mennä kokeisiin. Ei todellakaan näin! Meinasin tipahtaa, kun tajusin joidenkin ajattelevan näin. En ollut edes kuvitellut, että jollakin voisi olla sellainen mielikuva. Se johtunee siitä, että olen itse omistanut koiran tai koiria 13-vuotiaasta saakka ja sitä myötä minulle on syntyny jonkinlainen käsitys, että missä ajassa koiralle voi opettaa asioita. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että monet ihmiset hankkivat sen ensimmäisen koiransa aikuisena ja aloittavat harrastamiset vasta sitten. Heillä ei vaan ole minkäänlaista käsitystä, että kuinka paljon työtä esimerkiksi tokossa jo pelkästään alokasluokan liikkeiden opettaminen voi vaatia. Ja että ennen liikkeiden opettamista pitäisi osata palkata ja motivoida koiraa. Sen jälkeen opetetaan liikkeiden osat ja sen jälkeen kokonaiset liikkeet. Ja vasta sitten voi odottaa, että se koko alokasluokan homma voidaan vetää koiran kanssa läpi. Ja jos olet kerran onnistuneesti saanut vedettyä ne alokasluokan liikkeet jotenkuten läpi, niin sekään ei vielä tarkoita, että voisit mennä kokeeseen ja tulla sieltä kotiin 1-tuloksen kanssa. Ehei, vaikka se kotona osaa, niin se ei tarkoita, että homma sujuu aina ja joka paikassa. Lisätään tässä vaiheessa kuvioon vielä häiriöt ja jännittävä ohjaaja.

Nyt päästää sitten tuohon otsikon aiheeseen, eli Kaikki mulle heti nyt. Nyt on sitten treenattu vähän sinne päin, yhdistetty liikkeen osat liikkeiksi liian nopeasti ja yritetty sitten runnoa tavalla tai toisella läpi ne alokasluokan liikkeet. Kotona tai hyvässä tapauksessa edes siellä tutulla hallilla. Mennään kokeeseen ja kaikki menee päin persettä. Koira haistelee maata ja katselee maisemia, eikä tee edes sitä, minkä sen piti varmasti osata. Jep, mulle on käynyt näin tokossa moooonta kertaa. On sitten tullut treenattua vääriä asioita. Ja minä jännitän kokeissa ihan sikana. Ymmärrän kuitenkin, että näitä asioita täytyy vaan harjoitella lisää ja ehkä minäkin vielä joskus opin. Noh, toko on minun kohdallani ehkä väärä vertauskuva, koska siinä lajissa en ole edennyt hetkeen mihinkään. Mutta pointti ehkä tuli selväksi. Mutta kun otetaan se aloitteleva harrastaja, joka on nyt treenannut mielestään oikeita asioita ja ihan oikein ja kuitenkin koe menee päin persettä. Koira on huono tai kouluttaja on huono, hän on joka tapauksessa tehnyt kaiken oikein tai niin kun on käsketty. Typerä laji, typerät kouluttajat, lopetan koko harrastuksen. Ei tästä tule mitään, eikä tämä laji ollut meitä varten. Näin paljon vaivaa ja kaikki se aika (ehkä max puoli vuotta) on mennyt hukkaan. Puuh!

Olen pelastuskoirahommissa nimikkeeltäni kouluttaja, mutta en varsinaisesti koe olevani sellainen. En ainakaan hyvä kouluttaja. Mutta motivaatio minulla on kuitenkin ollut kohdallaan viimeaikoihin saakka. Nyt ei vaan meinaa enää jaksattaa ja huvittaa. Jollakin tavalla pitäisi saada treeneihin sellainen yhdessä tekemisen meininki, jossa kaikki todella panostaisivat toistensa koiriin yhtä paljon ja kaikki olisivat oikeasti iloisia toisten koirien etenemisestä. Lisäksi jokainen treenaaja treenaisi kotona ja/tai muissa seuroissa mitä tahansa, joka kehittää yhteistyötä oman koiran kanssa ja opettaa sekä koiraa että ohjaajaa toimimaan yhdessä. Ehkä jokaisen koiraohjaajan (lajista riippumatta), varsinkin aloittelevan, pitäisi käydä ihan ensiksi jonkinlainen motivointi- ja palkkauskurssi. Olen tähän saakka vähän vastustanut sitä, että meillä treenavilla pitää olla ennen treeneihin tulemista joku tietty tulos jostain koiraharrastuslajista (esim. BH), koska mielestäni tämäkin harrastus on parasta aloittaa jo heti pentuna. Mutta ehkä minun täytyy miettiä tätä uudelleen. Näyttäisi siltä, että olen kääntämässä takkiani tässäkin asiassa. Pian musta tulee varmaan semmonen koiraharrastaja, joita itse pidin ihan natseina omaa harrastusuraani aloittaessani? Mistähän  se löytyisi se kultainen keskitie?

Yritän tässä vuodattaessani kuitenkin pitää mielessä, että itse olin yhdeksän vuotta sitten se aloitteleva koiraharrastaja, joka ei tiennyt oikein mistään mitään. Minut otettiin kuitenkin iloisesti vastaan ja jaksettiin neuvoa ja opastaa. Aluksi ilmaannuin vain viikkotreeneihin ilmoitettuna aikana, enkä ollut todellakaan suunnitellut itse harjoituksiani. Olin muistaakseni kuitenkin tehnyt kotona niitä asioita, joita kouluttajat olivat neuvoneet tekemään. Ja kävin lisäksi tottelevaisuusharjoituksissa Viivin kanssa. Yritin myös harjoituksissa toimia muiden koirien kanssa niin kuin oli neuvottu, vaikka en todennäköisesti aina ymmärtänytkään, miksi mitäkin tehtiin. Että pitäisikö tässä nyt kuitenkin vähän höllätä pipoa ja muistaa ne omatkin lähtökohdat?

Joulutauko ohi

Harrastusten joulutauko on nyt sitten virallisesti ohi. Pelastuskoira- ja tokotreenit pyörähtivät käyntiin ja kyllä tauon jälkeen treenaaminen olikin kivaa! Koirilla näytti olevan myös virtaa vaikka muille jakaa. Vaikka melkein ainahan niillä on...

Tokossa tein Leon kanssa seuraamisia, merkkiä ja paikkamakuuta. Niin joo, pari kertaa otettiin muistutuksena myös hyppyä. Seuraamista teen Leon kanssa oikeastaan joka kerta, vähän vaan eri juttuja kullakin kerralla. Ja sillä ajatuksella, että seuraamisessa on oltava oikea vire, tehtiin minkälaista kuviota tahansa. Nykyään vire pysyy kyllä oikeastaan aina. Toki treeneissä palkka on aina vähintäänkin taskussa ja Leo tietää sen. Tuntuu kuitenkin, että edistystä on tapahtunut. Merkkiä (eli siis sitä EVL:n ohjatun noudon ja ruudun merkkiä) olen opettanut uutena juttuna Leksalle. Jos lähettelen Leoa samalla merkille eri suunnista, niin homma sujuu. Sen vuoksi luulin vähän aikaa, että Leksa on jo tajunnut jutun. Mutta ei sittenkään, Kun merkkiä siirretään tai lähetän Leksan eri tötsälle, niin se ei ümmarra. Vähän sama juttu kun ruudunkin kanssa. Jos käyn ensin näyttämässä, että "näetkö, tämä tässä", niin se onnistuu. Tai sitten toisella kerralla, kunhan Leo on ensin löytänyt sen halutun kohdan. Eli jotakin se ei nyt noissa tiettyyn paikkaan lähettämisissä ymmärrä. En kyllä tiedä, mikä se juttu on ja miten se korjataan. Yritin ennen ensimmäistä lähetystä kyllä kertoa, mihin sen haluan ja jopa viisoa oikeaan suuntaan. Lähetänkin vasta sitten, kun Leo näyttäisi katsovan oikeaan suuntaan. Mutta ei, ensimmäinen lähetys menee melkein aina mönkään. Kai sitä täytyy vaan tehdä vielä vähän helpotettuja treenejä sillä tavalla, että käyn tai apuohjaaja käy näyttämässä ensin, mihin minä haluan Leksan menevän. Olen todennäköisesti vaikeuttanut harjoituksia vaan liian nopeasti?

Paikkamakuut ovat edelleen vähän rauhattomia. Välillä Leo on rauhaton vain aluksi, mutta rahoittuu sitten ja makaa sen jälkeen ihan rauhassa. Joskus taas alku menee hyvin, että Leo kyllästyy jossain siinä 1,5 minuutin kohdalla ja venkoilee vähän aikaa. Makaa kuitenkin silloin yleensä loppupätkän aika rauhassa. Sillä ei tunnu olevan merkitystä, että olenko näkyvillä vai piilossa. Jos puutun venkoiluun (yleensä kieltämällä), niin Leo yleensä lopettaa haistelun/pään kääntelyn tai mitä se sitten olikin tekemässä. Seuraavalla kerralla aiomme kokeilla sellaista, että liikkeenohjaaja huomauttaa Leksalle venkoilusta. Jos se vaikka tulisi siihen tulokseen, että kuka tahansa voi huomauttaa haistelusta, niin täytyy olla skarppina riippumatta siitä, missä minä olen. Toinen ratkaisu olisi varmaan edelleenkin se leuka maassa makaaminen, jonka opettaminen jäi silloin joskus kesken hyvän alun jälkeen. Jotenkin kai tuli jotain muita opetettavia asioita ja tämä pääsi unohtumaan. Pitäisi vaan jatkaa sitäkin.

Hakutreeneissä tein nyt ensimmäisellä kerralla pistoja sekä Viivin että Leon kanssa. Viivi-vinkulaisen treenin tavoitteena oli ihan vaan motivaatio. Tehtiin pistot "haamuina" (eli etsittävä tulee esiin piilosta ja heiluttelee käsiään niin, että koira näkee hänet. Sitten etsittävä menee takaisin piiloon. Sen jälkeen koira päästetään juoksemaan piilolle) ja Viivi juoksi niin kovaa kuin kintuistaan pääsi. Jopa niin, että ensimmäisellä pistolla se kompastui johonkin kuoppaan, meni kuperkeikan ja jatkoi sen jälkeen juoksua. Viivillä oli hauskaa, joten treenin tavoite taisi toteutua.

Leon kanssa pureuduttiin siihen tökkimisongelmaan. Maalimiehet ohjeistettiin, että jos Leo yrittää tökkiä, sitä kielletään. Palkka annetaan, kun Leo haukkuu hyvin ja sopivalla etäisyydellä. Otettiin tämä harjoitus pistoina vähän niin kun sen takia, että pistoja tehdessä Leo on enemmän kierroksilla ja silloin ongelma saadaan esiin ja päästää kertomaan, että tökkiminen ei ole ok. Ja homma toimi kuin junan vessa... siis siinä mielessä, että ongelma saatiin esiin ja siihen päästiin puuttumaan. Teimme neljä pistoa ja jokaisella kerralla Leo yritti tökkiä. Viimeisellä pistolla maalimies ehti kieltää ennen jokaista tökkäisyä, eikä Leo ehtinyt koskemaan maalia ollenkaan. Ja muutenkin tökkimisyrityksiä oli vähemmän. Treenipalautteessa maalimiehet olivat vähän sitä mieltä, että Leo ei töki mitenkään kovaa eikä aggressiivisesti, eikä siihen ehkä olisi pakko puuttua ollenkaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, ett puututaan nyt kerranki heti, eikä sitten vasta, kun asiasta on tullut jo ongelma. Eli tällä linjalla jatketaan. Palautteessa ehdotettiin myös suorapalkan kokeilemista. Laitan sen mietintään. Ehkä Leksaa voisi tosiaan välillä palkata ihan vaan siitä, että se pötkähtää makuulle oikealle etäisyydelle. Jos sitä nyt ehtii palkata siinä kohdassa, eli ennen haukun aloittamista. Mutta joo, jos joskus vuosi sitten oli ongelmia huonon ja ponnettoman ilmaisun kanssa, niin se asia on nähtävästi korjattu. Ja viety sitten tyypillisesti vähän yli sille toiselle puolelle. Kuvittelenko vaan, vai olenko oikeasti tosi huono näissä vireasioissa :D

Jees, mutta se treeneistä. Muuten ei ole tehty mitään kovin kummoista, tutustuttu vaan lisää lenkkimaastoihin. Nyt olen löytänyt jo muutaman semmosen aika hyvän peruslenkin ja sitten joitakin vaihtoehtoja pidemmille lenkeille. Viivi se ei arvosta oikein remmilenkkejä tai sitten remmikävely (ja valjaat ehkä?) sattuvat sitä johonkin paikkaan. Perjantaina kaikki koirat taas hierotaan, joten katsotaan tuoko se helpostusta tuohon Viivin käytökseen. Se on ollut nyt varmaan jo ainakin reilun viikon ihan kärttyinen ja jotenkin haluton lähtemään lenkille. Ruoka kuitenkin maistuu jo toisesta päästä tulee normaalia tavaraa, joten en ole ollut mitenkään erityisen huolestunut. Mutta jos hieronnassakaa ei löydy mitään erityistä syytä Viivin käytökselle, niin täytyneet mennä vähän tarkempiin tutkimuksiin. Pääsääntöisesti kuitenkin valtakunnassa kaikki hyvin. Naapurin mukaan haukkumistakaan ei ole ollut ainakaan häiritsevässä määrin, joitakin satunnaisia haukahduksia ainoastaan.