perjantai 24. helmikuuta 2012

Turhautumista

Hemmetin flunssa! Oon ollu nyt viikon verran kipeenä ja koiria ei ole juuri lenkitelty. Oskari vei pikkukoirat yhtenä päivänä alkuviikosta lenkille, mutta Leo on juoksennellut vaan omassa pihassa ja ollut päivisin useamman tunnin ulkona häkissä. Oskarikin lähti keskiviikkoaamuna työmatkalle. Yllättävän hyvin tämä kotielämä on sujunut, vaikka en ole tehnyt koirien kanssa yhtään mitään. On ollut senverran äkäinen tauti, että olen oikeasti pötkötellyt vaan kokoajan. Edelleen on ihan järkyttävä yskä, eli en tiedä, miten pitkään tämä vielä jatkuu. Viivistä huomaa jo, että viikko on vaan maattu. Se tuntuu etsivän tekosyitä Pedon kurmoottamiseen, koska luonnollisesti tilanne on Pedon syytä.

Yleensä sairaana vien koirat autolla johonkin metsään juoksemaan ja laahustan itse perässä jaksamisen mukaan. Nyt ei ole sitäkään vaihtoehtoa, kun auto on rikki. Olen saanut huollosta kyllä vara-auton, mutta en ole viitsinyt laittaa siihen uutta karvaisempaa verhoilua. Ajattelin muutenkin, että saan oman autoni ehkä muutaman päivän jälkeen kotiin. Vaan ei, maanantaina se vietiin ja rakkine on korjaamolla edelleen.

Täytyy varmaankin huomenna vaan lenkittää koiria edes jollain tavalla. Vaikka eipä niille mikään lyhyt ja hidastempoinen remmilenkki riitä mitenkään. Ehkä kiedon koirat elmu-kelmuun ja vien ne vara-autolla metsään juoksemaan. Toinen kelmurulla matkaan mukaan ja metsälenkin jälkeen uusi kelmutus automatkan ajaksi. Vai olisiko sittenkin helpompi kelmuttaa auton penkit...

Tällä viikolla on kaiken lisäksi ollut ihan mahtavat kelit. Olen sitä sohvalla maatessa ikkunasta katsonut, niin.


Kuva ei ole meidän pihasta. Olisikin, niin pääsisi metsään kotiovelta.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Harrastuskoira vai kotikoira?

Lueskelin yhtä keskustelupalstaa tässä aamusella. Ketjun aiheena oli se, että aloittajan koira oli loukkaantunut, eikä rakkaan harrastuksen jatkaminen ole enää mahdollista. Ketjun aloittaja oli masentunut ja surullinen tapahtuneesta ja myönsi olevansa tavallaan vihainen koiralleen tapahtuneesta. Keskusteluketjussa oli monenlaista mielipidettä. Jotkut kirjoittivat siitäkin, että ovat olleet samanlaisessa tilanteessa ja harrastuksen loputtua ovat myös ajautuneet ulos harrastuksen mukana tulleesta ystäväpiiristä. Jäin sitten miettimään, että miten minulle kävisi, jos en voisikaan enää harrastaa koirieni kanssa.

Käsitteinä harrastuskoira ja kotikoira eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Jonkun mielestä harrastuskoiraksi voi kutsua koiraa vasta siinä vaiheessa, kun sen kanssa kilpaillaan jossain lajissa tyyliin SM-tasolla. Toisen mielestä koira on harrastuskoira, kun sen kanssa harrastetaan koiranäyttelyitä muutaman kerran vuodessa. Oma määritelmäni on, että koira on kotikoira, jos sen kanssa ei käydä kodin ulkopuolisissa harrastuksissa. Koiran kanssa voidaan kuitenkin elellä aktiivistakin elämää käyden mökkeilemässä ja vaikka sienessä. Silloin tällöin kotikoiran kanssa voidaan harrastellakin jotain, mutta lähinnä omaksi iloksi, ei niinkään tavoitteellisesti. Meidän koirista Peto menee mielestäni tähän kategoriaan.



Viivi otettiin alunperin perheenjäseneksi, jonka kanssa harrastettaisiin jotain. Kun sitten kokeilin Vinkusen kanssa eri lajeja, jäin toisiin lajeihin koukkuun enemmän kuin toisiin. Pelastuskoiratoiminta osui ja upposi, koska olen aina viihtynyt luonnossa. Nyt saan sitten rämpiä pitkin metsiä koiran kanssa ja tehdä jotain hyödyllistä samalla. Viivissä olisi varmasti ollut potentiaalia moneen muuhunkin, mutta osaamattomuuttani pilasin monta juttua. Kohtalainen pelastuskoira siitä on kuitenkin tullut, tosin sen pieni koko asettaa omat rajoituksensa. Jos Viivistä ei olisi ollut harrastuskoiraksi, siitä olisi tullut rasittavat mutta rakas kotikoira. Hyvä, että löysimme Viivin kanssa meille molemmille sopivan lajin, koska tuo energiapakkaus olisi sohvakoirana todella rasittava. Se on nytkin välillä vähän raskas, vaikka sen kanssa harrastellaankin jotain. Jo muutaman päivän pötköttely saa aikaan huvittavia ja myös ei-niin-toivottuja energiapurkauksia.






Peto otettiin vuosi Viivin jälkeen isännälle metsästyskaveriksi. Pienellä ikäerolla mentiin useiden ihmisten varoitteluista huolimatta. Viivi oli vaan niin kiva koira, että piti saada toinen samanlainen mahdollisimman pian. Keksin monta hyvää syytä, miksi toinen koira piti saada. Silloin ne syyt tuntuivat järkeviltä, mutta aina elämä ei mene suunnitelmien mukaan. On helppo olla jälkiviisas ja todeta, että olisi kannattanut odottaa vuosi tai pari pidempään. Noh, Petskunen kuitenkin tuli ja kävin senkin kanssa perustottelevaisuuskurssit, koska mielestäni koiran pitää osata joitain perusasioita, oli se olemassa mitä tarkoitusta varten tahansa. Peto tuntui toimivan metsästyshommissa erinomaisesti ja täytti sille asetetut tavoitteet. Kunnes tuli armoton kutina ja ihottuma, joka tutkimusten jälkeen osoittautui allergiaksi. Great, meidän metsästyskaveri oli metsälle allerginen. Melkein vuosi meni, kun yritimme löytää Pedolla sopivaa lääkitystä ja ruokavaliota allergioiden ja virtsakiteiden vuoksi. Välillä kävi mielessä, että jos koira on tässä kunnossa parivuotiaana, niin miltäköhän sen tulevaisuus tulee näyttämään. Yrityksen ja erehdyksen kautta Petoselle kuitenkin löytyi sopiva lääkitys ja ruokavalio. Metsälle Peto pääsee edelleen ja Petskunen rrrrrakastaa metsässä juoksemista ja kaiken elävän jahtaamista. Ennen metsästyspäivää Peto saa vähän enemmän kortisonia ja metsälle sen kanssa ei voi mennä monena päivänä peräkkäin. Peto on vuosien varrella löytänyt paremmin kuin hyvin paikkansa meidän laumassa ja ainoana meidän koirista se nukkuu sängyssä meidän välissä.



Viivin kanssa pelastuskoiraillessa tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että haluaisin jonkun vähän isomman koiran jossain vaiheessa pelastuskoirailuja jatkamaan. Bordercollie oli ollut mielessä jo toistakymmentä vuotta. Nyt tuntui sitten siltä, että nykyisessä elämäntilanteessa ehtisin harrastamaan riittävästi aktiivisen koirankin kanssa. Ja kun Viivin kanssa oli jo vähän saatu kokemusta, niin bortsu saattaisi olla vähän helpompi harrastuskaveri monessa mielessä. Vuosien ruinaamisen ja suostuttelun jälkeen meille sitten tuli Leo. Haksahdin sitten tällaiseen rekkaamattomaan epäbortsuun vuosien taustatyön päätteeksi. Leon isä kuitenkin on tiedossa ja se on taustoiltaan melko työlinjainen. Eihän tämä nyt ihan suunnitelmien mukaan mennyt, mutta joka tapauksessa sain ominaisuuksiltaan sellaisen koiran mitä hainkin. Ja vähän enemmänkin, koska Leo on niin iso ;)



Jos tässä vaiheessa nyt sitten kävisi niin, että Leo loukkaantuisi tai sarastuisi muuten niin, että siitä ei olisikaan pelastuskoiraksi, niin mitä tekisin? Viivi jäisi vielä harrastuskaveriksi ja sen kanssa voi vielä olla muutama hyvä vuosi jäljellä. Neljättä koiraa en kovin kesken lähtisi ottamaan, kolmenkin kanssa on jo monenlaisia haasteita ajanpuutteesta puhumattakaan. Jos en voisi harrastaa nykyisiä lajeja, keksisin varmaankin uusia harrastettavia lajeja. Kotikoirankin kanssa voi puuhailla yhtä sun toista. Jos ei muuta, niin opetettavia temppuja maailmaan mahtuu. Vaikka minulla ei olisi pelastuskoiraksi sopivaa koiraa, roikkuisin varmaankin hommassa edelleen mukana jollakin tavalla. Tietenkin harmittaisi, ihan taatusti. Toisaalta tässä vaiheessa tuntuu, että tauko koiraharrastuksista ei olisi ehkä mikään katastrofi. Tiedä sitten, miten siinä käytännössä kävisi.

Otsikon kysymykseen vastaisin, että meidän koirat ovat kotikoiria, joiden kanssa harrastetaan. Ei ole tavoitteena SM-taso missään lajissa. Paljon kivampaa harrastella, kun ei ole verenmaku suussa.

torstai 16. helmikuuta 2012

"Voimakas tyyli"

Olen ollut tämän viikon talvilomalla. Halusin heti alkuun jonkinlaista lomatuntua, joten lähdin pienelle reissulle viimeperjantaina töiden jälkeen. Joillakin ihmisillä on tapana tarkistaa autosta esimerkiksi öljyt ja rengaspaineet ennen pidempää reissua. Mutta mulla ei ole ollut sellaista tapaa. Tästä lähtien on.

Kun ajelin kohti Turkua iltapimeällä, totesin, että toinen ajovalo on pimeänä. Onneksi ehdin ajaa edes osan matkasta valoisalla. Pahoittelut niille, joiden perässä ajelin pitkät päällä. Mutku ei nähny muuten. Rengaspaineet sun muut olivat kunnossa. Onneksi ongelmat öljyn kanssa tulivat vasta maanantaina, kun ajelin Vaasasta koiratreeneistä kotia kohti. Nyt auto on oletettavasti kunnossa. Siitä oli joku tiiviste mennyt pois paikaltaan ja öljyä oli roiskunut... johonkin. En ole todellakaan mikään autonero, osaan tankata, tarkistaa öljyt (silloin kun muistan) ja vaihtaa renkaat. Niin ja lisätä ilmaa renkaisiin ja lasinpesunestettä pissapoikaan. Nyt saan sitten harjoitella sitä öljyjen katsomista vähän enemmänkin lähitulevaisuudessa, kun auto on tarkkailun alaisena.

Turussa olin perjantaista maanantaihin ja lauantaina käväisin Somerolla Leon kanssa paimennusharjoituksissa. Kyllä tuo Leksa vaan osaavissa käsissä toimisi. Harjoitusten vetäjä sanoi pari minuuttia harjoitusten aloittamisesta, että hän tykkää Leon tavasta paimentaa. Sillä on kuulemma juuri sellainen voimakas tyyli, josta tämä vetäjä pitää. Leo tarkkailee lampaita koko ajan ja ennakoi niiden liikkeitä luonnostaan hyvin. Se, mitä Leo ei edelleenkään osaa, on se lampaiden taakse kiertäminen riittävän kaukaa ja lampaita katsomatta (se on ymmärrykseni sitä flankkaamista). Harjoitustilat eivät sopineet oikein hyvin sen kiertämisen opettamiseen, joten harjoittelimme vaan kuljettamista. Leo kiihtyy edelleen, jos se pääsee liian lähelle lampaita. Sen kanssa täytyy vaan olla nopea käskemään maahan. Teimme taas sitä "aja" ja "maahan" -harjoitusta. Eli Leo sai ajaa lampaita minua kohti, mutta heti jos vauhti kiihtyi, käskin sen maahan. Kouluttajan mukaan Leolla on tosi hyvä maahanmeno ja mun täytyy osata hyödyntää sitä. Näissäkin harjoituksissa Leo vähän haukkui minulle, kun käskytin liikaa ja typerästi. Leo kun tietää itse, mihin suuntaan sen pitäisi mennä, että lampaat pysyvät kasassa, niin jos minä käsken väärään suntaan, siitä tulee tahtojen taistoa. Ja haukkumista. Yritin tällä kerralla vähän katsoa, mihin suuntaan Leo haluaa ja käskytin siihen suuntaan. Vähän helpompi totella, kun ohjaaja antaa järkeviä käskyjä. Itse kun en edelleenkään osaa lampaita juuria lukea.

Samaan aikaan edistyneempi ryhmä harjoitteli pellolla paimennusta. Hekin tulivat kouluttajineen tauolle samaan paikkaan, jossa meillä on harjoitukset. Jotkut olivat kiinnostuneita Leon taustoista. Itselle tulee tuon paimennuksen kanssa aina välillä aika epätoivoinen olo. Mutta kun paimennuksesta enemmän tietävät ovat sitä mieltä, että Leo vaikuttaa lupaavalta, niin se on kuin balsamia haavoille. Tällä sitä taas jaksaa keväällä innostua asiasta ainakin hetkellisesti. Edelleen vaan olisi se kokenut kouluttaja ja lampaat haussa. Parin kaverin kanssa olemme kyllä yrittäneet vähän viritellä jotain. Mutta se on vasta niin virittelyasteella, että ei siitä sen enempää.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Blogin tilastoja

Kurkkasin pitkästä aikaa blogin tilastoja. Ajattelin sitten, että kirjoitampa tännekkin asiasta jostain. En kyllä tiedä, kiinnostaako nämä tilastot mun lisäksi ketään, mutta...

Kaikkien aikojan eniten luettu kirjoitus on ollut Operaatio käsilläseisonta vol. 2. Varmaankin siksi, että laitoin siitä Facebook-sivulleni linkin. Toiseksi suosituin kirjoitus on ollut se, jonka otsikossa mainittiin palomiehet. Ihmiset ovat varmaankin olleet pettyneitä, kun blogista ei löytynytkään kuvia näistä mainostetuista palomiehistä... Voisin luvata, että kun seuraavan kerran mainitsen ostikossa sanan "palomies", niin liitän juttuun edes yhden palomiehen kuvankin. Ja kun nyt kirjoitin sanan jo monta kertaa, niin joku hakukone saattaa ohjata tähän kirjoitukseen. Laitetaan siis jonkinlainen kuva ihan vaan sen vuoksi :D

(kuva täältä)


Blogillani ei ole mitään kovin suurta lukijakuntaa. Eniten kävijöitä (309 lukijaa) tähän mennessä blogi on kerännyt viimevuoden toukokuussa. Mikähän siellä on niin kiinnostavaa ollut... Yhteensä lukijoita koko blogin olemassaolon aikana on ollut noin 2 750 kappaletta. Luulisin, että itse olen kasvattanut tuota kävijämäärä aika rutkasti ;)

Suurin osa tulee sivuille meidän kotisivujen kautta. Vanhan blogin kautta tulee myös jonkinverran. Googlen kautta tähän blogiin päätyy kävijöitä eniten, kun hakee Viivin, Pedon ja Leon nimellä eri tavoin (esim. viivi peto leo tai viivi, peto ja leo yms). Vähän erikoisemmillakin hakusanoilla päätyy meidän blogiin, esimerkiksi sanoilla:

kurahousut: Tällä hakusanalla perille on löytänyt useampikin kävijä. Olen käyttänyt sanaa, kun olen kertonut Leon lörinäkakkapäivistä. Että voipi olla, että hakusanan kirjoittaja ei etsinyt ihan sitä tietoa.

hirvikoiralla. punainen haava jalassa: Sorppa, meillä ei ole hirvikoiraa. Mutta koirilla on kyllä useampaankin otteeseen ollut punainen haava tai jopa useampi sellainen jalassa. Tosi harvoin muunvärisiä :D

kirsti pälli: Kuka se on? En tunne, enkä ole tietääkseni kirjoittanut sennimisestä henkilöstä koskaan. Pälli on voinut mennä joskus ja siitä olen saattanut kirjoittaa. Eipä varmaan löytänyt hakemaansa tämäkään etsijä.

kivikaatopaikka: Joo, me käydään siellä joskus lenkillä. Talvella ei käydä, kun siellä on se kuuluista Laihian kunnan pulkkamäki. Lisäksi kivikaatopaikan päällä on pururata ja koirien omistajathan tietävät, että koiran kanssa sinun ei pidä pururadalle menemän. Kesäaikaan se on aika paha, mutta talvella koiran kanssa pururadalle eksyminen voi johtaa vakavampiinkiin yhteenottoihin. Tuttavan koiraa hiihtäjä on joskus yrittänyt seivästää suksisauvallaan, kun tuttava oli kävellyt liian lähellä hiihtolatua. Pohjalaisen etusivulla oli pari viikkoa sitten vallan etusivulla kuva, kun hiihtoladulla oli hevosenkakkaa. Se on vakava asia se. Niin vakava, että etusivulle se täytyy painaa.

Olin myös yllättänyt, että blogissa on niin paljon ulkomaalaisia kävijöitä. Muutaman vahinkolaukauksen toki ymmärrän, mutta jenkkien maastakin jopa 97 kävijää on käynyt kurkkaamassa meidän blogia. Venäjältä 58. Varmaan joku niiden tiedustelupalvelu tutkii suomalaista elämäntapaa ja yrittää löytää meidän heikkoja kohtia. Tiedoksi vaan, että suomalaisilla ei ole niitä. Jos ollaan joskus vähän yksinkertaisia, niin sisulla paikataan.

Eiköhän siinä tullut ne tärkeimmät. Seuraavalle kerralla taas koirajuttuja vähän enemmän.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Osteopaatilla ja takkiostoksilla

Leksa-poika pääsi puolisentoista viikkoa sitten osteopaatin käsittelyyn. Se on vähän niin kuin hierojan ja niksauttelijan välimuoto. Ymmärtääkseni osteopaatti tekee aikalailla samaa, kun niksauttelija, mutta ilman sitä niksauttelua. Eli "lukot aukaistaan" venytyksillä ja mitään naksumisia ja rusahteluja ei kuulu.

Osteopaatti löysi Leon ristiselästä yhden jumin, joka aiheutti oikeaan takajalkaan rajoittuneen liikeradan. Myös selässä oli jumi siinä kohdassa, joka hierojallakin jo todettiin kipeäksi. Olen jopa itse huomannut, että selässä on ihmeellisen tuntuinen kohta. Niskassa oli myös jumitusta, mikä ei ole mikään ihme. Leo kun ei osaa vieläkään kulkea remmilenkeillä vetämättä ja välillä se saa niskaansa aikamoisia nykäisyjä.





En yhtään ihmettele sitä, että joku oli kutsunut osteopaattia voodoo-mieheksi. Käsittely näytti melkein noituudelta. Käsittelijä laittoi toisen käden Leon ohimolle ja toisen hännänjuureen. Siinä hän sitten piti käsiään ja sulki silmänsä. Leon silmistä näki, että sillä oli jotain tuntemuksia. Tämä toistettiin muutamaan kertaan. Sitten laitettiin kädet selän jumikohdan päälle ja taas pidettiin siinä. Leolla taas pyöri silmät päässä. Sama juttu niskan kanssa. Lisäksi koiraa venyteltiin jonkinverran tavallisennköisesti. Reilu puolin tuntia käsittelyä ja takajalka liikkui jo paremmin. Koirakin näytti hoikistuvan pari kiloa käsittelyn aikana. Käsittelyn jälkeen Leo nukkui koko illan ja melkein seuraavan päivänkin. Koko viikonlopun Leo oli normaalia väsyneempi. Erikoinen kokemus! Ja osteopaatti suositteli toistakin käyntikertaa, koska ei saanut vielä kaikkia jumeja pois. Voipi olla, että tässä helmikuun aikana menemme vielä uudelleen.



Pedolla on ollut pari talvea Hurtan fleecepusakka. Olen tykännyt tuosta takista tosi paljon. Se on helppo pukea koiran päälle ja pitää hyvin lihakset lämpimänä rajoittamatta kuitenkaan liikkumista. Materiaali pitää hyvin tuulta ja jonkinverran myös vettä. Takki oli vaan melkoisen hintava, enkä ole malttanut ostaa meidän muille koirille samanlaista. Mutta nyt nuo ovat tarjouksessa Mustissa ja Mirrissä. Nyt sitten Leo ja Viivikin saivat uudet pusakat. Leon menoa uusi takki ei haittaa, mutta Viiviä Haittaa (isolla H:lla). Viimeviikon pakkasilla puin yhtenä päivänä kaikille koirille vaatetta päälle ja lähdin viemään remmilenkille. Pojat liikkuivat vaatteista huolimatta ihan hyvin, mutta Viiviä sai hinata mukana. Käännyin sitten jo noin sadan metrin jälkeen takaisin ja vein Viivin kotiin. Lähdin sitten lenkille vain poikien kanssa.

Eilen kaikki karvatit pääsivät sitten pitkästä aikaa kunnon juoksulenkille, kun pakkanen vähän hellitti. Viivikin pystyi liikkumaan uudessa takissaan melko hyvin. Piti sen tietysti venkuloida ja aurata lunta kuonollaan vähän väliä, mutta juokseminenkin onnistui. Vaan eipä se Viivin touhu ihan kokonaan ollut filmaamista. Kun kotona riisuin kaikilta takit pois, Viivillä oli vähän hiertymiä etujaloissa ja nivusissa. Nivusia olivat hiertäneet takin takajaloille tarkoitetut kuminauhat. Etujalkojen etupuolella oli pientä punotusta hihansuista johtuen. Parin tunnin päästä punotusta ei kyllä enää näkynyt. Liikkuukohan Viivi sitten jotenkin eri tavalla verrattua Leoon ja Petoon. Pedolla takki ei ole ikinä hiertänyt, eikä Leollakaan tunnu mitään tuosta takista tulevan. Pitää vähän katsoa Viivin takin säätöjä, jos sen saisi istumaan paremmin.

Tekstiilikolmoset