keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tottelemattomuuskoe

Kerrotaan nyt tämänkin, ettei koko homma olisi yhtä glooriaa... Tämä oli siis tarkoitettu sarkasmiksi, jos joku ei hiffannut.

Avoimen luokan tokokoe Mustasaaressa VAS:n hallissa. Tuomarina Tiina Heino

Paikalla makaaminen: 6 pistettä. Rauhaton oli, vinkui ja vaihtoi asentoa. Ainut tekosyy, jonka voin yrittää esittää, on se, että viereinen koira lähti heti alussa ja juoksi kehän ulkopuolella pienen kunniakierroksen. Mutta en voi oikeasti laittaa tätä senkään piikkiin.

Seuraaminen taluttimetta: 5 pistettä. "Oli siinä muutama hyväkin pätkä". Viimeinen perusasentokin jäi tekemättä + suurimman osan ajasta Leo oli jossain takananani.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 0. Tämä on ainut, josta oli vähän eri mieltä, mutta tässä konkurssissa sillä ei ole mitään väliä. Alun seuraaminen paskaa, meni maahan luullakseni melko hyvin, mutta haisteli maata. Kun palasin koiran viereen, suunnittelin tökkääväni sitä kevyesti jalalla. Mutta en sitten kuitenkaan koskenut koiraan. Tuomarin suunnasta katsottuna näytti siltä, että koskin. Sen vuoksi 0.

Luoksetulo: 7. En edes muista, mikä tässäkin meni perseelleen. Varmaan ei pysähtynyt riittävän nopeasti ja saattoi se lopun perusasentokin olla vino.

Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0. Huomasin itsekin, että sanoin käskyn ihan ihmeellisellä äänensävyllä. Jatkoin kävelyä kuitenkin taakseni katsomatta ja siellähän se Leo sitten köpötteli perässä. Eipä se ole vielä ikinä jättänyt pysähtymättä, mutta nyt jätti. Ihan on vika ohjaajassa, joka oli tässä vaiheessa jo ihan hiilenä. Ajattelin keskeyttää koko kokeen, mutta jostain tuntemattomasta syystä jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Noutaminen: 9. Piste meni noutukapulalle murahtamisesta. Ehkä tämä vielä tästä...

Kauko-ohjaus: 8. Yksi kaksoiskäsky toisessa istumaannousussa. Vähän jo pääsin toivomaan, että ehkä kannatti sittenkin jatkaa koesuoritus loppuun. Mutta...

Estehyppy: 0. Hyppy-käksyllä Leo singahti hyppyesteen ohi. Jäin katsomaan suu auki, kun Leo juoksi kehän kulmalle ja nosti jalkaa. Siinä vaiheessa sain ääneni auki.

Kokonaisvaikutus: 5. Tuosta pissimisestä lähtee pisteitä, eikä se meidän kokonaisvakutus varmaan muutenkin jäänyt mieleen positiivisena.

Yhteensä pisteitä 96/200. Huonoin tulos ikinä. Tuomari sanoi, että koira selvästi osaisi liikkeet, mutta meidän yhteistyö ei toimi. Taisi sana "johtajuusongelma" myös vilahtaa jossain välissä. Siitä sitten naama nurinpäin hakemaan kamat ja koira autoon. Ei paljon naurattanut ja jäin auton viereen vähän kokoamaan itseäni. Pienen itsetutkiskelun jälkeen takaisin halliin palkintojenjakoon hakemaan koekirjaa.

Olin luvannut, että Leo voi olla EVL:ssä myös häiriökoirana, eli vielä piti herra hakea takaisin halliin hengailemaan. Yritin saada itseni vähän paremmalle mielelle ennen kuin menemme takaisin kehään. Paikallaistumisessa jäin näkyville ja Leo meni maahan jossain puolessa välissä. Emme ole harjoitelleet paljon paikallaistumista, mutta makuullemeno johtui kyllä siitä, että Leo halusi haistella maata paremmin. Paikkamakuussa Leo meni kyllä hyvin maahan ensimmäisellä käskyllä ja pötkötteli sen neljäminuuttisen, kun olin piilossa. En tiedä, mitä teki ja miten makasi. Nousi myös ensimmäisellä käskyllä istumaan. Että ihan ehkä hyvä, että meidän piti kuitenkin vielä mennä kehään ja edes joku onnistui edes jotenkin.

Pahimman masennuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että olen treenannut Leon kanssa ihan liian vähän kisarutiineja ja palkkaamattomuutta viimeaikoina. Tiistain tokotreeneissä sitten keskityinkin siihen, että tein muutaman liikkeen putkeen ja sitten vasta palkka. Ja seuraamispätkiä tein niin, että palkka ei ollut minulla, vaan jossain kauempana. Yritän saada nyt iskostettua itselleni sellaista mielialaa, että en turhaudu liian helpolla, jos joku liike ei onnistu. Jotenkin minun pitäisi myös saada kerrottua Leolle, että useamman liikkeen jälkeen saa isomman palkan. Ja liikkeet pitää tehdä, vaikka palkkaa ei olisikaan ihan siinä välittömästi saatavilla. Yritän nyt pitää mielessä, että tuo epäonnistunut koe oli vain yksi koe ja seuraava koe on sitten ihan oma juttunsa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Pimeäjälki, osa 2

Sunnuntain tokokoe meni meidän osalta ihan hemmetin huonosti. Kerron siitä jollakin toisella kerralla, kun "haavat ovat hieman arpeutuneet". Hah! No en ota asiaa ihan noin raskaasti, mutta aika paljon kyllä harmittaa.

Tokokokeen sijaan kerron jälkiharjoituksista, johon suuntasimme kaverin kanssa sunnuntai-iltana taivoitteenamme harjoitella jäljestämistä pimeässä. Tekaisimme jäljet Leolle ja Viiville sekä kaverin kahdelle koiralle. Viivin jälki oli noin 100 - 150 metriä kolmen purkin kera. Leon jäljestä sovimme, että se olisi jotain 500 - 1000 metriä, enkä tietäisi, montako esinettä jäljellä on. Itse tein kaverin toiselle koiralle n. 500 metriä pitkän jäljen ihan kökköön maastoon.



Ensimmäisenä ajettiin kaverin ensimmäisen koiran jälki. Sen jälkeen oli Viivin vuoro. Neitikoira jäljesti kivasti, viimeistä purkkia se kyllä haki ilmavainulla. Ehkä Viiville voisi tehdä välillä vähän pidempiäkin jälkiä. Jotenkin tuntuu, että homma on lähtenyt sujumaan, kun olen oppinut olemaan kommentoimatta Viivin jäljestystä. Ja vähän on tullut luottoakin. Eipä siitä sen enempää.

Sitten seurasi se minun tekemäni jälki kera ihan paskan maaston. En jaksa edes laskea, montako kertaa koiran ohjaaja ja minä yhteensä olimme jossain kolossa tai rähmällään maassa. Jäljestyksen tuiskeessa sain myös jonkun risun silmääni ja siitä johtuen toinen silmäni on tällä hetkellä melkein puoliksi punainen. Ei ollut helppo jälki meille ihmisille. Koirakin turhautui, kun koko ajan joku makasi mahallaan maastossa ja piti odottaa. Siitäkin huolimatta kaikki kolme esinettä nousivat ja koira meni jäljen alusta loppuun saakka.



Leon jäljennostoalue oli ihan järkyttävä. Kun jälki nousi, jouduin käskemään Leon maahan, koska "suunnistajani" oli pudonnut risukasan alla olevaan kuoppaan, eikä meinannut päästä ylös nauramiseltaan. Kontaten ja ryömien sieltä kuitenkin noustiin ja pääsimme Leonkin kanssa jäljestämään. Jälki meni paremmin, koska maasto oli huomattavasti kivempi. Liukastuin ehkä vain pari kertaa, enkä kaatunut vissiin kertaakaan. Kuusi esinettä ja arvioimme mukaan jälki oli ehkä jotain 800 metrinen. Kaikki esineet löytyivät ja tämäkin jälki päästiin melkein onnellisesti loppuun. Autoille kävellessä suunnistaja kaatui ja löi polvensa kiveen.




Eikä siinä vielä kaikki. Nukkumaan mennessä tunsin kipua oikeanpuoleisessa pakarassa. Yöllä heräilin useamman kerran, enkä meinannut saada oikeaa jalkaa oikein sopivaan asentoon. Aamulla koko oikea nivunen oli sitten jo sen verran kipeä, että kävelemisestä tuli kylmä hiki pintaan. Vaan töihin sitä oli kuitenkin lähdettävä oikea silmä puoliksi punaisena ja oikeaa jalkaa raahaten. Ihan hyvä ratkaisu, koska työpäivän loppupuolella nivusesta kuului pieni rusaus ja sen jälkeen kipu on ollut merkittävästi vähäisempää. Myös punainen silmäMUNANI oli loppumaton vitsailun aihe. Esimerkkinä "Voisitko millään olla vilauttelematta sitä munaasi" ja muita yhtä aikuismaisia letkautuksia.

Kaikkea ne ihmiset metsään dumppaavatkin...


Viikon sisään olen nyt tehnyt pimeäjälkä kahdesti. Saldona todennäköisesti pilalle menneet parinsadan euron kengät, verenpurkauma silmässä ja kipeä nivunen. Säärissä noin tusina erikokoisia ja -näköisiä mustelmia sekä kaveri, joka ei todennäköisesti lähde jäljestämän pimeään enää ikinä tai ainakaan todella pitkään aikaan. Kerrassaan mainio harrastus!

torstai 18. lokakuuta 2012

Tämmöstä tällä kertaa...

Kerrotaan aluksi hyvät uutiset. Kävin Viivin kanssa siellä kurkkukaula-spesialistilla ja neidin nielu on ihan kunnossa. Turvotus oli ilmeisesti tulehduksesta johtuvaa. Nyt kun tulehdus on selätetty ja turvotus laskenut, nielu näytti siltä miltä sen pitääkin näyttää. Eläinlääkäri ihan näytti minulle Viivin kurkkua ja osoitteli, mikä osa on mikäkin. Ainut, mikä kurkussa oli huomauttamisen arvoista, oli kurkun kansi. Se oli hieman turvonnut, mutta ei ole syytä huoleen. Samaa näkee kuulemma usein hirvikoirilla metsästyskauden jälkeen, kun koira on haukkunut paljon. Eli Viivin kurkun kansi on varmasti sitten aina turvonnut. Ehkä satunnainen röhinä ja kuorsaus sitten johtuu siitä. Syytä sitkeään nielutulehdukseen voi vain arvailla. Tällä hetkellä kuitenkin neiti on kunnossa ja se on hyvä :)

"Katsokaa, terveellinen kurkku!"

Eilen sain mielestäni ihan huipun treeni-idean: Tekaisen noin puolentoista kilometrin jäljen tähän kotonurkille. Otin oikein ja piirsin jäljen Retkikartan sivuille. Kyllä vaan, melko helposti tuohon lähimetsään saa semmosen jäljen, pitää vaan ylittää pururata jotain kolmesti ja yksi tie kertaalleen. Tulisipa hyvä treeni, paljon tienylityksiä. Tänään sitten tuumasta toimeen, pimeällä. Siinä saa samalla itselleen pimeäsuunnistustreenin pimeäjälkitreenin lisäksi. Yhdistin vielä yhden hyödyn tähän reissuun: Otin Viivin mukaan, kun menin tekemään jälkeä. Lenkittyy sekin samalla. Siinäpä Leolle pohdittavaa kerrakseen. Homma ei nyt sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan...

Jälki lähti ihan kivasti. Päädyin vähäsen eri suuntaan, kun oli tarkoitus. Mutta ehkä vain jotain 50 metriä. Kukapa nyt tuttuun metsään kompassia mukaan ottaisi, niin. Löysimme Viivin kanssa todennäköisesti supin pesänkin siinä matkan varrella. Neiti oli ihan tohinoissaan. Ensimmäinen esine jäi aika lähelle supin pesää. Matka jatkui rattoisasti Viiviä perässä hinaten (se supi ilmeisesti ihan asuu siinä kolossa...). Tällä kertaa jälki jatkui aikalailla etukäteissuunnitelman mukaan. Jätin toisen esineen about 650 metrin kohdalle jäljelle. Se 1,5 kilometrin puoliväli lähestyi hyvää vauhtia. Piti vaan mennä pururadan ja yhden talon välistä. Otsalampun valossa katsoin, että siinä on pieni niitty, pitkää heinää. Eteenpäin vaan ja molskis! Ei se ollutkaan niitty vaan joku sellainen heinittynyt lampi. Siinä sitä sitten oltiin noin polvia myöden vedessä ja Viivi haraa vastaan kaikin voimin.Neitikoira kainaloon ja ketterästi pois sieltä lammesta. Kenkä tarttui varmaan viidesti johonkin risuun, kun etenin kohti "heinikon" reunaa. Tsiisus! Onneksi en kaatunut veteen, koska puhelin oli tietenkin taskussa (täytyyhän tämä jälki saada tallennettua). Kuivalle maalle päästyä riisuin kengät ja kaadoin niistä enimmät vedet pois. Yritin puristella vaelluskenkiäni, että se kaikki imeytynyt vesti tulisi pois. Ei tullut. Kengät jalkaan vaan ja kotia kohti. Kävelin pätkän pururataakin koiran kanssa. Melkein toivoin, että joku kansalaisaktivisti tulisi avautumaan minulle, että koiria ei saa kävelyttää pururadalla. Siitä kohtaamisesti olisi saanut varmaan mukavan jutun paikallislehteen. "Koiranulkoiluttaja repi silmät päästä lenkkeilijältä" tai jotain siihen suuntaan. No, ei tullut ketään vastaan, kun käpsyttelin kengät loiskuen kotiin. Vaan eipä minua näin helposti lannisteta. Kuivat vaatteet ja kumpparit päälle, koira vaihtoon ja takaisin. Haha! Luulittepa, että jälki jäi ajamatta.



Yllä kuva koottuine selityksineen. Sininen on Viivin kanss tehty jälki ja punainen Leon kanssa ajettu. Ajattelin, että onneksi jätin toisen esineen ennen kahluuallasta. Jäljen voisi lopettaa siihen. Jälki nousi aika kivasti ja lähdimme matkaan. Kuva sanoo, että olisimme alun jälkeen menneet pitkästi jäljen vieressä ja mihin sattuu. Itse väitän muuta, koska ohitimme juuri oikeat kivet ja yhden kiintorastin Leon kanssa kuten olin ohittanut Viivinkin kanssa. Ehkä GPS ei pysynyt ihan mukana. Leo löysi ensimmäisen esineen ennen supin pesää, mutta pyörimme pesän lähettyvillä parit kierrokset. Kuvassa ei näy niitäkään silmukoita, joten ei tainnut paikannus tosiaan toimia tuolla ryteikköisellä harjulla. Leo muuten löysi myös sen supin pesän ja pysähtyi tuijottamaan sitä. Ehkä siellä oltiin kotona? Jälki-käskyllä Leo kuitenkin unohti supin ja jatkoi hienosti jäljestämistä. Tuo metsä on täynnä polkuja ja jouduin jälkeä tehdessä kävelemään monta kertaa polkuja pitkin. Niissä kohdissa Leo hidasti vauhtia ja teki tarkemmin töitä, hienoa! Jälki meni pari kertaa hukkaan, mutta ensimmäisen hukan kohdalla Leo löysi itse takaisin jäljelle. Mielestäni emme käyneet jäljestä noin kaukana, kun kuva väittää. Toinen hukka tuli pian, kun olimme melkein (tutun) talon takapihalla. Ehkä siellä oli jälkiä, tiedän että kyseisen talon poikalapset kulkevat paljon tuolla metsässä. Leo oli ihan väkisin menossa talon pihaan, joten vein sen oikeaa jälkä kohti. Hyvin Leo nostikin jäljen uudelleen, mutta se jäljen lopuksi tarkoitettu esine missattiin. Se varmaankin jäi juuri tuohon kohtaan, jossa emme olleet jäljellä. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun olimme jo aika lähellä lampea. En sitten oikein keksinyt, että miten jälki kannattaisi lopettaa. Sanoin sitten Leolle vaan, että "Hyvä poika, loppu". Sitten mietin, että annanko sille loppupalkan, vai pitäisikö se ohitettu esine mennä etsimään. Päädyin jälkimmäiseen ja lähdimme pöyrimään sinne suuntaan, missä esine on. Eihän sitä sitten löytynyt sieltä pimeästä, kun tulimme eri suunnastakin. Ehkä olisin tunnistanut paikan oikeasta suunnasta katsottuna, koska painoin mielestäni tarkasti yksityiskohtia mieleen esineen paikasta. Annoin sitten vaan Leolle sen vinkupallon ja lähdimme kotia kohti. Ei tuo palkkaus nyt mennyt taiteen sääntöjen mukaan. Käytetään tähän sitä lempilausettani koirankoulutuksessa: "Ei se kerrasta rikki mee".

Tyyppi on ihan rikki


Pikkuruisista vastoinkäymisistä huolimatta olen aika tyytyväinen tähän koitokseen. Tiedän, että tuolla metsässä liikutaan aika paljon, joten häiriöhajuja oli varmasti. Sekä ihmisten että eläinten. Leo teki hienosti töitä, vaikka selvästi sillä oli monessa kohdassa vaikeuksia. Leo nosti jalkaa jäljellä muutaman kerran ja sitä se ei yleensä tee. Taisi se ravistellakin pari kertaa. Näitä reaktioita tuli juuri niissä kohdissa, kun jälki meni polkua pitkin. Parissa kohdassa Leo joutui tarkastamaan jonkinverran, että missä kohtaa olin poistunut Viivin kanssa polulta. En tiedä, miten Viivin mukanaolo vaikutti jälkeen. Oliko se helpompi vai vaikeampi sen vuoksi?

Kyllä nyt voi mennä nukkumaan tyytyväisin mielin. Huomenna on sitäpaitsi perjantaikin, jee! Luulen, että viikonlopun ohjelmaan ei kuulu pimeässä jäljestämistä ;)

tiistai 16. lokakuuta 2012

*Glup*

Däääääm! Taas se tuli! Jännitys nimittäin. Nyt eletään tiistaita ja sunnuntaina olen menossa tokokokeeseen. Ja tänäaamuna mä sitten keksin, että nyt voisin aloittaa jo jännittämisen. Onhan edellisestä kokeesta jo aikaa. Ja se oli se edellinen koe, joka meni melko kökösti. "Apua, nytkin varmaan menee ihan penkin alle!" "Paikkamakuu ei ainakaan onnistu!"

Yksi suuri jännityksen aiheuttaja on meidän viimeviikon tokotreenit. Ensimmäinen kerta hallilla sitten viime talvikauden. Kun otin Leon autosta hallin pihassa, se hyppi ilmaan ja haukkui. Hallissa tein seuraamista. Leo haukkui. Jääviä liikkeitä. Haukkui. Kaukokäskyt. Haukkui. Hyppy -> haukkui paljon. (No mutta muuten hyppy meni oikein.) Niinjoo, ja paikkamakuu. Pysyi paikallaan, mutta vinkui tosi paljon. Kuulemma välillä myös huusi suu auki. Ihan omasta toiveesta otettiin paikkamakuu ensimmäisenä, koska kokeessakin se on ekana. Tämän viikon treeneissä otan kyllä vimppana paikkamakuun, että saisi ehkä oikean mielentilan jäämään koiran mieleen. Ehkä. No meni meillä joku hyvinkin. Toisella kierroksella otin Leolle ruutua. Kerran läheltä muistutuksena oikea paikka. Sitten kaukaa ruutuun lähetys ja Leo juoksi juuri oikeaan paikkaan vauhdilla ja HAUKKUMATTA, pysähtyi käskystä kuin seinään ja meni käskystä maahan. Kävin palkkaamassa ruudussa, jätin Leon makamaan ja otin vielä loppuosan liikkeestä. Meni täydellisesti. Ymmärsin sitten lopettaa meidän treenit siihen ja lähteä kotiin. Ehkä meille molemmille jäi hyvä fiilis viimeiseksi mieleen. Kaikesta alun katastrofaalisuudesta huolimatta.



Kun tässä nyt on jännittäminen aloitettu, niin tuo Viivin eläinlääkärireissu voisi mennä samoilla jännityksillä. Vaikkakin tällä hetkellä tilanne on se, että Viivi on huomattavasti paremmassa kunnossa. Ehkä sen kurkku tosiaan oli tulehduksen jäljiltä turvoksissa, koska nyt se on parantunut melkein normaaliksi ihan muutamassa päivässä. Viikonloppuna en muista sen "snorklailleen" kertaakaan tai korkeintaan ehkä yhdesti ihan vähän. Ja vaikka päätin edellisessä kirjoituksessa, että en ota sitä vielä treeneihin mukaan, niin muutin mieleni. Ei ehkä fiksua, mutta Viivi oli sunnuntaina raunioilla mukana ja treenasi vähän normaalia kevyemmin. Ei kakonut eikä nieleskellyt kertaakaan ja oli ihan tohkeissaan. Viivi on viimeksi treenannut oikeasti joskus alkukesästä. Sillä ei ole koskaan ollut vielä näin pitkää treenitaukoa. Ja motivointikeinona se on näköjään ollut ihan erinomainen ;) Myös eilen Vinkunen pääse treeneihin mukaan, eikä oireilua näkynyt nytkään. Huomenna mennään joka tapauksessa lääkärille näyttämään kurkkukaulaa. Eipähän tarvi jälkeenpäin harmitella, jos oireet tulevatkin takaisin.


perjantai 12. lokakuuta 2012

Tilannekatsaus

Ja päivitysväli sen kuin pitenee... En tiedä, mihin kaikki mun aika menee, mutta jotenkin nämä päivät ja viikot vaan vilisee. Ja tuntuu, että mitään en ehdi. Tällä viikolla mulla on muutenkin kökkö-työvuoro klo 9 - 17. En ymmärrä, miten jotkut ihmiset pystyy aina olemaan töissä viiteen saakka ja ylläpitämään muutakin elämää.

Leon kanssa on treenailtu normaalisti kaikkea, koska Leo ei ole onneksi sairastellut. On oltu normaaleissa viikkotreeneissä ja raunioilla. Raunioilla olen harjoitellut umpipiiloja ja hyviä ilmaisuja helpompien piilojen kanssa. Metsässä peitettyjä maalimiehiä ja hyviä ilmaisuja. Tuntuu, että tällä hetkellä nämä kaksi eivät sovi yhteen. Leolla kestää aika pitkään ennen kuin se aloittaa haukkumiseen pressuun kääriytyneen ihmisen luona. Se haistelee ja yrittää kaivautua pressun sisään. Ei hyvä. Ensiviikon treeneissä otamme nyt pari askelta taaksepäin peitettyjen maalimiesten kanssa ja yritämme saada ilmaisun kuntoon myös niissä tapauksissa, että ihmistä ei näy. Muuten olemme yrittäneet saada Leksan ilmaisuun lisää "p****lettä", että se ilmaisisi hyvin myös ollessaan epävarma. Siihen lääkkeenä on ollut aktiivisemmat maalimiehet, jotka leikkivät Leon kanssa ja saattavat vähän myös härnätä sitä lelulla. Jos Leon saisi haukkumaan maalilla asenteella "Tänne se vinkupallo p****le!", niin se kantaisi paremmin myös vaikeissa tilanteissa. Nykyään Leo tuntuu haukkuvan enemmän sen vuoksi, että se on opetettu haukkumaan maalimiehellä. En tiedä, osaanko selittää eroa. Joka tapauksessa uusi tilanne tämäkin minulle. Viivin haukkuun kun ei ole ikinä tarvittu lisää röyhkeyttä ja vaativuutta, se osaa luonnostaan komentaa ihmisiä ja vaatia palvelua :)



Sitten Viivi-Vimpulan kuulumiset. Kolmen antibioottikuurin, yhden nenäpunkkisatsin (kaikille koirille), kolmen elänlääkärikäynnin ja yhden rauhoituksen jälkeen Viivin kakomiseen ja rykimiseen löytyi selitys. Rauhoituksessa oli tarkoitus katsoa Viivin kurkunpää ja nielurisat tarkemmin. Vaan löytyikin jotain muuta, nimittäin pehmeä ja pitkä kitalaki. Vaiva on yleisempi lyhytkuonoisilla koirilla. Kun soitin asiasta Viivin kasvattajalle, hän ei ollut kuullut tätä vaivaa olleen aikaisemmin yhdelläkään parsonilla. Kyseessähän on siis synnynnäinen rakennevika, joka Viivillä olisi olut syntymästä saakka. Sain elänlääkäriltä jatko-ohjeeksi ajan varaamisen asiasta enemmän tietävältä eläinlääkäriltä. Ensiviikolla siis tiedossa todennäköisesti toinen rauhoitus ja kurkkuun katsominen. Kitalaesta voidaan leikata tarvittaessa pala pois. Mutta kuten sanottua, vaiva ei ole parsoneille tyypillinen ja Viivillä olisi pitänyt olla se koko elämän. Toki se on aina kuorsannut ja röhissyt jonkinverran, eli saattaa sillä joku vika siellä kurkussa ollakkin. Mutta voimakas oireilu alkoi vasta vähän reilu kuukausi sitten, tuskin se kitalaki sinne yhtäkkiä syyskuussa kasvoi. Nielussa oli kyllä todennäköisesti alussa tulehduskin, koska ensimmäisellä reissulla koko kurkku oli todella punainen. Ehkä tulehdus turvotti nielun jotenkin? Mene ja tiedä, katsotaan nyt ensin, mitä "spesialisti" sanoo.



Peto jäi nyt sitten agilitysta pois. Olen harkinnut sitä jo jonkin aikaa ja kun Pedon hyppyhalukkuus tuntui vähenevän, päätin jättää lajin. Talvikaudella Peto olisi joka tapauksessa paljon pois kylmän sään vuoksi. Edelleen Petskunen menee pääasiassa innoissaan radalla, mutta välillä se tuntuu välttelevän hyppyjä. Okei, olen itse TODELLA huono ohjaaja ja osa hyppyjen missaamisesta on ehdottomasti huonosta ohjauksesta johtuvaa. Mutta välillä Peto tuntui menevän hypyistä ohi, vaikka ohjasin selkeästikin hypylle. Vauhti myös on hidastunut, koska saatan juosta joskus pidemmällä suoralla samaa vauhtia Pedon kanssa. Uskon, että Pedolla on ainakin selkä kipeänä ja huonot hypyt sekä hidas vauhti johtuvat siitä. Ja jos pikkukoiranen tulee agilitystä kipeäksi, se ei voi olla hyväksi sille. Vaikka Peto itse mielellään varmasti agiliitelyä jatkaisikin.



Tällä hetkellä siis treenailen pääsääntöisesti vain Leon kanssa. Tietenkin pikkukoirat ovat edelleen lenkillä mukana ja Viivin kanssa jatketaan pelastuskoirailua, jos/kun tuo kurkkuasia saadaan kuntoon. Otin Viivin tällä viikolla treeneihin mukaan ja se sai etsiä pari ukkoa. Ajattelin testata, että miten homma sujuu ja voiko Viivin ottaa treeneihin mukaan jatkossa. Reippaasti se meni ja haukkuikin maalimiehillä. Ääni vaan kuulosti käheältä. Viivi palkattiin heti parin haukun jälkeen varmuuden vuoksi. Jos haukkuminen tuntuu kuitenkin jollakin tapaa epämiellyttävältä. Toisaalta Viivi kyllä haukkui autossa yhteensä ainakin vartin ennen omaa vuoroaan, eli... Neiti on nyt joka tapauksessa kokonaan treeneistä pois tai jos se pääsee mukaan, niin tehdään vaan jotain pientä. Fiksumpaa varmaan olisi jättää pikkuneiti kotiin, että sille ei jää mitään sellaisia fiiliksiä, että etsiminen tai haukkuminen tuntui epämiellyttävältä. Se kun kuitenkin saattaa välillä pysähtyä kesken juoksemisen kakomaan ja "snorklaamaan".



Tässä siis tämänhetkinen tilanne meidän laumassa. Peto on puolieläkeläinen. Metsästämään se pääsee mukaan, mutta muuten se koristaa pääasiassa sohvaamme ja on lenkeillä mukana. Viivi on sairaslomalla, mutta pääsee myös lenkeille mukaan. Leo on ainut, jonka kanssa harrastan tällä hetkellä aktiivisesti. Mutta ehkä tuo Viivikin tuosta vielä. Kun se saadaan kuntoon, aloitan treenailun varovasti ja katson, onko se vielä hälytyskunnossa.