keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kaikesta huolimatta...

Niin kovasti kun minä yritin ottaa varman päälle tuon Leon jalan kanssa... Nyt Leo on kuitenkin taas kolmijalkainen. Se alkuperäinen vaiva on ilmeisesti kyllä parantunut.

Polkuanturan haava näyttää hyvältä, eikä Leo tunnu aristelevan, vaikka olen painellut anturaa ja haavan kohtaa. Se on loukannut saman jalan nyt toisesta kohdasta. "Ranteen" kohdassa on joku pieni nirhauma, ei siis mikään iso haava. Mutta tietenkin Leo on nuollut haavaa ihan maanisesti, kun en heti huomannut asiaa. Lisäksi tassu punottaa jostain syystä sieltä tassun "sisältä", eli anturoiden välistä. En tiedä, onko se seurausta tuosta tassun nuolemisesta. Haava ja punotus ei ole tuntunut vaivaavan Leksaa pahemmin, enkä ole nähnyt sen nuolevan tassua kuin pari kertaa. Ilmeisesti se on kuitenkin nuollut jalkaansa aika hemmetin paljon enemmänkin. Eilen olin sen kanssa tokotreeneissä, eikä jalka vaivannut herraa yhtään. Kuitenkin illan mittaan se rupesi ontumaan jalkaa ja nukkumaan mennessä se ei astunut jalalla enää oikeastaan ollenkaan. Leo on nyt sitten taas tötterön kanssa melkein 24/7. Ehkä tuo pieni haava on nyt sitten kuitenkin tulehtunut. Soittelen aamulla todennäköisesti eläinlääkäriin, koska Leksa on ontunut nyt jo vuorokauden. Tai siis oikeastaan konkannut, koska Leo ei varaa jalalle painoa juuri ollenkaan.

Ihan vaan kuva tätä kirjoitusta piristämään



Voi huokaus! Kyllä tässä kai pitää taas katsoa peiliin. Olisi pitänyt huomata pieni haava heti, olisi pitänyt huomata, että Leo nuolee sitä ja olisi pitänyt laittaa heti tötterö takaisin päähän, eikä odotella paria päivää, että meneekö haava huonompaan suuntaan. Kyllä nyt harmittaa. Ihan jo tietysti sen vuoksi, että Leo raukkaparka on kipeä. Vähän kyllä siksikin, että jälkikausi olisi jo kivasti alkanut, mutta en pääse Leksan kanssa treenaamaan. Pääasia nyt on kuitenkin, että Leo tulee kuntoon. Kunhan tuo jalka saadaan paranemaan ja tötteröstä päästään kokonaan eroon (tällä erää), Leo täytyy hieroa. Tuon raskaan tötterön kanniskelu viikkokaupalla rasittaa varmasti niskaa. Ja Leo ei myöskään tötterönsä kanssa varo mitään, joten se törmäilee jatkuvasti vaikka mihin ja välillä niska kääntyy aika eksoottisiin asentoihin :(

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kevät!

Lunta on enää ylivähän muutamissa paikoissa. Muuttolintuja näkyy ja kuuluu jo ja Kyrönjoki tulvii. Aika varmat kevään merkit. Joissakin tapauksissa ehdottomasti iloisia asioita, mutta on keväässä huonojakin puolia. Kevättulvat ovat näyttäviä luonnon voimannäyttöjä, jotka valitettavasti aiheuttavat monille ihmisille suuria aineellisia vahinkoja. Monet ovat onneksi selvinneet säikähdyksellä, mutta myötätuntoisia ajatuksia niille, jotka eivät olleet yhtä onnekkaita :(

Omalla kohdallani kevät tarkoittaa pihan siivoamista. Päätän joka syksy, että kerään talvellakin koirien sonnat pihasta sitä mukaa, kun niitä tulee. Mutta se on vaan jotenkin niin helppo jättää keräämättä, kun valkoinen lumi peittää pihan ja se näyttää niin siistiltä. Kevät sitten paljastaa, että piha ei olekkaan ihan niin siisti. Eilen sain haravoitua noin puolet pihasta jo, kasat pitäisi vaan kärrätä pihan perälle. Osa numikosta on vielä niin märkää, että en lähtenyt sitä osaa raapimaan. Nyt sitten käteni paljastaa, että olen ilmeisesti laiska ihminen. Eikös sellaisen kämmeneen tule rakko?


Keräsin samalla lumen alta paljastuneen pullokokoelman samaan kasaan. Leon mielestä muovipullot on suurinpiirtein mahtavinta, mitä maailmasta löytyy. Se ottaa mukaansa melkein jokaisen pullon, minkä löytää. Joskus se yrittää jopa viedä muovipullon kädestäni, vaikka olen vielä juomassa siitä.


Illemmalla lähdin sitten vielä Pedon ja Leon kanssa metsälenkille. Leo pääsi siis mukaan ensimmäistä kertaa vähän yli kolmeen viikkoon. Uskaltauduin nyt testaamaan, miten jalka kestää. Ja kestihän se, haava näyttää edelleen hyvältä. Mielestäni Leo ei ontunut tai arastellut jalkaa millään tavalla metsässä. Illalla näin sen kotona kerran ehkä ontuvan. Sekin oli korkeintaan yksi tai kaksi askelta. Nyt aamulla en ole huomannut Leo aristelevan jalkaa mitenkään. Ehkä voin pikkuhiljaa huokaista helpotuksesta ja katsoa koekalentereita uudemman kerran tokon, haun ja jäljen osalta.Tai ehkä nyt pitäisi aluksi mennä niihin treeneihin ensin. Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että pääsimme tuon jalan kanssa paljon helpommalla, kuin mitä aluksi pelkäsin. Toivottavasti mitään takapakkia ei tule. Olihan tuo Leksa-mies eilen niin iloinen päästessään metsään :) Vaikka ainahan se on, vaikka olisi juuri edellisenä päivänä oltu metsässä. Itse olen myös todella iloinen, jos Leon kanssa voi taas mennä metsään ja remmilenkkeilyn saa jättää vähemmälle. Tuntuu, että tuo remmissä kulkeminen on opetettu meillä jokaiselle koiralle edellistä huonommin.


Peto tähystelee

"Heitä keppi!"



perjantai 19. huhtikuuta 2013

Jälkikausi avattu

Vetäisin kevään ensimmäiset jäljet keskiviikkona Viiville ja Leolle. Hyvin suunniteltu oli puoliksi tehty tällä kerralla. Tosiaankin siis vain puoliksi. Lähdin polkupyörällä etsimään sopivannäköistä metsäplänttiä jostain tästä meidän läheltä. Pari metsäsaareketta löytyikin ja lähdin lenkkarit jalassa tekemään ensin jälkeä Leksalle. Ensimmäinen esine (kenkä) aika alkuun, että Leo saa palkan jäljen nostamisesta. Sitten oli tarkoitus tehdä vähän pidempi pätkä ja laittaa toinen esine jäljen päähän. Vaan ei sittenkään... Metsäsaarekkeen keskellä olikin vielä lunta. Ja minä pikkutennareissa matkassa. Jätin sitten toisen esineen aika lähelle ensimmäistä (ehkä jotain 30 metrin päähän) ja lähdin etsimään edes kohtuullista reittiä pois metsästä. Hyppelin kiveltä toiselle sulia kohtia etsien ja pääsin melkein kuivin jaloin takaisin tielle. Sitten Viivin jälki toiselle metsäpläntille. Siinä ei ollut mitään erikoista, jostain syystä tulin vaan tehneeksi tosi lyhyen jäljen myös Viiville, vaikka hyvää metsää olisi jatkunut pidemmällekin.

Sitten polkupyörällä kotiin. Söin pikaisesti, paketoin Leon jalan ja pakkasin koirat autoon (Leo sen tötterönsä kanssa). Leon jalan haava on parantunut aika hyvin, mutta laitan siihen vielä siteen, jos lähden omaa pihaa kauemmas ulkoilemaa. Ihan vaan varmuuden vuoksi, että haava ei vaan aukeaisi uudelleen osuessaan johonkin terävään kiveen tai oksaan. Tötteröä on pidettävä, koska Leo yrittää edelleen nuolla haavaa, vaikka haava näyttääkin aika hyvältä. Olen ajatellut, että voin tässä vaiheessa suojata jalkaa vaikka viikon liian pitkään, jos vaihtoehtona on se, että haava aukeaisikin uudelleen ja paraneminen veisi monta viikkoa pidempään.

Ajoin ensimmäisenä Viivin jäljen. Jäljennostolle lähtiessä Viivi oli jostain syystä menossa koko ajan eri suuntaan, kun mihin yritin sitä saada. Jälki kuitenkin nousi ja Viivi lähti melkein juosten jäljestämään. Vinkuhan ei koskaan jäljestä tarkasti jäljen päällä, vaan menee vähän risteillen. Annoin sen nyt tehdä työtä omalla tavallaan ja yritin tulla narun päässä hiljaa. Aina Viivi kuitenkin löytää ne jäljelle jätetyt purkit, vaikka koko touhu näyttää joltain muulta kuin jäljestämiseltä. Intoa neitokaisella oli tällä kerralla tosi hyvin ja jälki ajettiin Viiville tutulla tyylillä. Eli tyylillä, josta minä en osaa juurikaan sanoa, että koska se on jäljellä ja koska ei. Kyllä siinä kuitenkin jotain pientä eroa on olemuksessa silloin, kun se etsii jälkeä ja kun se ajaa sitä. Seuraavalla kerralla teen Vinkuselle kyllä pidemmän jäljen ja purkkien väli on pidempi. Ehkä Viivin jäljestäminen myös rauhoittuisi, kun se ehtisi kunnolla rauhoittua siihen jäljelle. Nykyään teen sille lyhkäisiä pätkiä ja purkkeja on tiheässä.

Leon jälki sitten... Olin unohtanut talven aikana, millaista sen kanssa jäljestäminen on. Tyyppi vetää ihan täysiä. Otin alkuun kunnon jäljennoston (35 - 40 metriä) ja siihen pätkään mahtui semmonen tiheä kuusikko. Siellä taas mentiin silmät kiinni, kun Leo veti. Kuusikkoon meni vaan oranssi jälkiliina, eikä koiraa edes näkynyt. Noh, jälki löytyi ja Leo lähti (jos mahdollista) vieläkin intensiivisemmin vetämään. Veto taukosi, kun Leo tuli esineelle. Vähän vastahakoisen oloisesti se pysähtyi ja toi kengän minulle. Palkaksi vähän vinkupallon pureskelua, jälkiliinan selvittäminen ja jäljestys jatkui taas vauhdilla. Toisen esineen kohdalla Leolla oli niin kova vauhti, että se ehti mennä pari metriä esineestä yli ennen kuin pysähtyi ja rupesi etsimään esinettä. Muovipullokin tuotiin hienosti käteen saakka ja taas vinguteltiin lelua palkaksi. Siihen sen jäljen sitten piti loppua, mutta Leo halusi ihan ehdottomasti ajaa jäljen sinne tielle saakka. En malttanut käskeä sitä pois jäljeltä, kun toinen oli niin tohkeissaan. Tuli sitten vähän suunniteltua vaikeampi jälki näin kevään ensimmäiseksi, kun Leo jäljesti kiveltä lumelle ja siitä sulalle ja taas lumelle ja siitä kivelle, ryteikön läpi lumelle ja siitä vähän sulalle pätkälle jne. Kun lähestyimme tietä, heitin mielestäni ovelasti vinkulelun Leon yli jäljen loppupäähän. Näytti ainakin siltä, että homma meni täydestä. Leo vaan jäljesti ja yhtäkkiä eteen tupsahti vinkulelu :) Siitä se sai sitten kantaa lelua niin pitkään kun halusi. Vähän ennen autoa Leo pudotti lelun ja keräsin lelun mukaani. Jäljen loppumetreillä oli vähän säätöä, kun Leo haki jälkeä parissa ryteikössä ja jälkiliina kiertyi risukkoon. Aika hyvin Leo kuitenkin pysähtyy, kun käsken ja antaa selvittää jälkiliinan. Muuten jälki meni erinomaisesti.

Päätin tekaista molemmille vielä pienen esineruudun, koska jäljellä Leon kanssa oli mielestäni vähän siinä ja siinä, että malttoiko se pysähtyä esineille. Ajattelin kerrankin toimia ikään kuin ennaltaehkäisevästi. Tallasin ehkä 30 x 30 metrisen ruudun. Kengän jätin ruudun takarajalle ja muovipullon ruudun etuosaan. Viivin kanssa kävin aluksi nostamassa molemmat esineet, että ruutu tulisi samalla tallattua vähän paremmin. Viivihän ei edelleenkään oikein ilmaise esineitä, eikä tuo niitä minulle. Olen nyt sitten päättänyt harjoitella erikseen esineisiin reagointeja ja niiden ilmaisua/tuontia. Viivi reagoi esineisiin mielestäni aika hyvin ja etsiikin ne. Mutta sillä ei ole mitään ajatusta, mitä niille pitäisi tehdä. Voisin ottaa tämän kevään/kesän projektiksi esineilmaisun. Kunhan keksisin aluksi, miten Viivin saisi opetettua haukkumaan esineille. Vinkkejä otetaan vastaan :)




Leo ei ollut jostain syystä nyt oikein oikeassa moodissa esineruutua ajatellen. Se jäljesteli ruudussa niitä tallauksia. Pyysin Leksan takaisin ja lähetin uudelleen, josko se nyt olisi oikealla asialla. Ei ollut vieläkään, mutta annoin sen etsiä rauhassa. Se päätyikin aika lähelle kenkää, mutta ei kuitenkaan tuonut sitä. Näin, että se nosti jalkaa esineen lähellä. Se on yleensä merkki jonkinlaisesta epävarmuudesta, joten ajattelin vähän auttaa. Huutelin ruudun reunalta, että "tuo vaan", niin herran pään päälle syttyi lamppu. Leo paikallisti jo haistamansa kengän ja toi sen minulle. Ja taas sai vingutella lelua. Ajattelin ottaa sen ruudun etuosassa olevan muovipullon sitten reaktioharjoituksena. Kävelimme pullon ohi ja Leo haistoi sen, mutta ei lähtenyt etsimään. Kävelin sitten Leon kanssa vielä toisestakin suunnasta pullon ohi ja tällä kertaa Leo lähti sitä itse hakemaan ja toi sen minulle. Taas vinkulelun kanssa autolle.

Esineruudun perusteella voisin sanoa, että en harjoittele omien koirieni kanssa läheskään riittävästi esineitä. Pitääpä nyt ottaa sitä sitten kuurina tässä keväällä. Esineruutu on siitä kiva, että sitä pystyy hyvin harjoittelemaan ihan yksinkin, eikä se vaadi mitään isoja metsiä. Sitä siis ohjelmassa jatkossa, jäljestämisen lisäksi. Jospa sitä opettaisi myös Pedolle jonkinlaista esineilmaisua ihan aktivoinnin vuoksi. Se ei kyllä tuo minulle mitään, eikä myöskään hauku millekkään muulle kuin ulko-ovelle jonkun tullessa. Peto ei myöskään mene mielellään maahan. Yleensä Peto lelun saatuaan haluaa ainoastaan suolestaa niitä. Eli jos haluan ottaa Pedolle esineruutua aktivointina, niin Peto varmaankin menee sinne koirista aina viimeisenä. Tai sitten Petskulle pitää yrittää opettaa jonkinlainen nouto. Olen joskus tainnut aloittaakin sellaisen projektin, mutta keskenhän se on jäänyt.

Hakutreeneissä otin tällä viikolla Viiville liikkuvaa maalimiestä muistutuksena. Sitä pitää aina välillä muistaa harjoitella, vaikka Viivi sen kyllä osaakin. Tai ainakin sen pitäisi osata. Otin treeneissä kaksi maalia ja ensimmäinen meni hyvin. Ihminen käveli hiljakseen pientä rinkiä ja Viivi jäi sinne hienosti haukkumaan. Toinen etsittävä kävelikin vähän reippaammin. Viivi meni sinne hienosti ja meinasi haukkua. Ilmeisesti Vinku tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä tämä tyyppi ei olekkaan hukassa, kun kerran noin reippaasti ja määrätietoisesti kävelee. Pari kertaa Vinku kävi maalimiehelle heiluttelemassa häntäänsä, mutta tuli kuitenkin pois. Lopuksi maalimies sitten vähän auttoi Viiviä ilmaisussa ja kyllä sieltä haukkuakin sitten tuli. Mutta selvästi Viivin oli hankala haukkua, kun liikuttiin vähän kovempaa. Ehkä siksi, että Viivin haukkumiseen kuuluu olennaisesti jonkinlainen paikallaan teputtelu tai joskus jopa hyppiminen. Ja se ei pysy reippaasti liikkuvan ihmisen mukana, kun pitäisi pystyä teputtelemaan tai hyppimään. Kiva saada hakutreeneihin joku selvä teema tälle keväälle. Eli liikkuvat maalimiehet :)

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Kokeneemmilta oppia

Viikonlopun ohjelma oli tällä kertaa pelastuskoirakoulusta Vaasassa. Kouluttajina olivat kokeneet pelastuskoiraihmiset Virpi Nieminen ja Nina Pulli. Itselläni ei ollut koiraa mukana, olin vaan kuunteluoppilaana ja maalimieheilemässä. Jossain vaiheessa harmittelin, että en tullut ilmoittaneeksi Leksaa tänne mukaan. Nythän se ei olisi kuitenkaan päässyt mukaan tassuhaavan vuoksi, eli eipä sitten harmittanut enää.




Kurssi alkoi luennolla. Ainakin tässä vaiheessa tuntuu, että en saanut luennolla mitään suurempaa ahaa-elämystä. Jos päätän opettaa Leksalle kuitenkin jossain vaiheessa risteilyä, niin siihen kyllä sain useammankin erilaisen opetustavan tietooni. Ehkä tämän kurssin jutut olivat enemmän sellaisia, joista minulle voi olla apua kouluttajana, mutta oman koirani eteenpäin viemiseen en saanut juurikaan eväitä. Kuitenkin sain jotain sellaisia ajatuksia, joita voisin hyödyntää joskus tulevaisuudessa uuden pennun kanssa.

Käytännön harjoituksissa tehtiin varsinkin ensimmäisenä päivänä melko "kokeenomaisia" harjoituksia. Eli keskilinja ja maalimiehet n. 50 metrin päähän siitä. Olisiko sitten niin, että kurssin koirakot olivat sellaisia etukäteen pyytäneet? Ja/tai kouluttajat halusivat nähdä, missä vaiheessa mikäkin koirakko on. Lauantain treenien perusteella kouluttajat joka tapauksessa suunnittelivat jokaiselle koirakolle sunnuntain harjoitukset sen mukaan, missä kenelläkin oli eniten kehitettävää.




Sunnuntain harjoitusten perusteella itselleni jäi mieleen päällimmäsenä se, että perusteet on tehtävä jokaisen koiran kohdalla aina kunnolla. Jokaiselle koiralle pitäisi löytää se palkka, joka juuri sille koiralle parhaiten toimii. Kun palkkaus on kunnossa, niin koira on motivoitunut menemään maalimiehelle. Ja sillä mennäänkin jo aika pitkälle. Toinen juttu, joka pitää olla kunnossa, on se hallinta. Palveluskoiraliiton kokeissa sen merkitys on suurempi kuin Pelastuskoiraliiton, mutta jokaiselle pelastuskoiralle se on joka tapauksessa tärkeää tositilanteessa. Ei sen koiran tarvitse osata näyttäviä tottelevaisuusliikkeitä, mutta kun koira on hallinnassa, sen kanssa voi keskittyä siihen etsimiseen sen sijaan, että täytyy miettiä, pysyykö koira mukana tai siinä kohdassa, mihin se on käsketty. Se on sitten jokaisen koiran ja jokaisen ohjaajan yksilökohtainen juttu, että miten paljon palkkauksen ja motivointiin pitää panostaa ja miten paljon hallintaan. Nina kuitenkin painotti sitä monta kertaa, että riittävä hallinta on reilumpaa koiraakin kohtaan, kun se tietää tarkasti, mitä siltä halutaan. Silloin koirakin voi keskittyä tekemään parhaansa, kun sen ei tarvitse miettiä, mitä sen täytyy tehdä. Ja hallinta ei todellakaan laske koiran motivaatiota, jos palkkaus/motivaatio on kunnossa ja hallinta tehdään oikein. Jälleen kerran puhuttiin siitä minulle tutusta aiheesta, eli koiraa pitää komentaa tiukasti ja päättäväisesti, mutta ei saa suuttua. Ihan kiva kuitenkin huomata, että en ole ainut koiraharrastaja, jolla on tämän asian kanssa ongelmia.

Kurssilla keskityttiin aika paljon pelastuskoirakokeiden suorittamiseen ja mitä koirakolta vaaditaan kokeiden läpäisemiseen. Jonkin verran käytiin teoriassa läpi niitäkin asioita, mitä pelastuskoirakolta vaaditaan tositehtävissä. Itse olisin kaivannut enemmän niitä käytännön juttuja. Voi tietysti olla, että kurssin koirakot ovat etukäteen ilmoittaneet, että haluavat enemmän apua kokeisiin liittyviin asioihin. Ja ymmärtääkseni suurin osa osallistuneista olikin juuri kokeeseen menossa. Itse en kuitenkaan saanut tästä irti ihan sitä mitä olin etukäteen ajatellut. Kurssi ei kuitenkaan missään nimessä ollut "turha", ainahan sitä jotain oppii. Ja voihan se taas olla, että kun nämä asiat jonkin aikaa muhivat päässäni, niin hoksaankin jotain, mitä en vielä ole päässäni osannut yhdistellä. Kirjoitinkin tästä oman pääkoppani hitaudesta jokin aika sitten. Kouluttajat olivat joka tapauksessa huomattavan kokeneita ja osasivat lukea erilaisia koiria hyvin. Yhden treenin perusteella he pystyivät jo aika hyvin antamaan juuri sille koirakolle sopivia neuvoja. Koitin vähän kysellä neuvoja Leonkin ilmaisuongelmiin, mutta hankalahan se on koiraa näkemättä muodostaa käsitystä asiasta. Ehkä jatkan tällä jo aloittamallani tiellä, eli lisää kierroksia ilmaisuun.

Kurssin aikaan kotona zzZZZzZZ

torstai 4. huhtikuuta 2013

Hälytysryhmässä jo neljä vuotta

Viivi on ollut hälyryhmässä tänään päivälleen neljä vuotta. Kovin montaa "keikkaa" tuohon neljään vuoteen ei kyllä mahdu, mutta sitäkin enemmän treenausta. Havahduin itsekin tuossa reilu viikko sitten tähän tosiasiaan, että Vinkunen on tosiaan ollut hälykoira jo neljä vuotta. Uusi pelastuskoiratreeneihimme osallistuva kun sattui harjoituksissa kysymään, että onko Viivin hälykoira.



Viivin viimeisen läpäistyn loppukoeosion päivämäärä on jäänyt mieleeni monestakin syystä. Päivällä ajelin kokeeseen perhosia vatsassa. Oma suoritusvuoro oli joskus iltapäivällä ja koe meni läpi. Mahtava fiilis! Kun sitten ajelin kokeesta kotiin päin, äiti soitti, että meidän paappa on tosi huonossa kunnossa, eikä todennäköisesti näe enää huomista :`( Melkoinen suru valtasi mielen, vaikka toisaalta tiesin paapan itsensä olevan jo valmis lähtöön. Suuri persoona oli kuitenkin poistumassa tästä maailmasta. Olin menossa viettämään ystäväpariskunnan häitä vielä illaksi, joten ajatukset piti koota sitä varten. Sovimme äidin kanssa, että hän laittaa minulle tekstiviestiä, jos jotain tapahtuu. Voin sitten häissä itse valita hetket, kun katson puhelinta. Kotona sitten juhlavaatteet niskaan ja häitä tanssimaan. Joskus yöllä kävin sitten varovasti katsomassa puhelintani ja sieltä löytyi se odotettu suruviesti. Hammasta purren ja nieleskellen juhlin häät loppuun. En halunnut pilata muiden iloa kertomalla omista uutisista. Kaiken kaikkiaan kuitenkin melkoinen päivä, joka on tosiaan jäänyt mieleen, sanoisinko, katkeransuloisena.

Olen harrastanut Viivi-vinkusen kanssa näitä pelastuskoirahommia nyt yli kahdeksan vuotta. Yhteistyö Viivin kanssa sujuu melkoisen hyvin. Toki meillä parina on omat heikkoutemme, mutta mielestäni tiedän ne aika hyvin ja olen ne valmis myöntämään. Viivin kanssa työskennellessä voin kuitenkin nauttia tietynlaisesta varmuudesta. Minun ei tarvitse miettiä, että mitä alueita on katsottu ja mitä on vielä katsomatta. Tiedän melko tarkkaan, miten suuren alan Viivin nenä "kattaa" ja minkälaiset maastot sen kanssa täytyy katsoa tarkemmin. Näen korvien ja hännän asennosta, missä suunnassa on todennäköisesti jotain löydettävää ja missä löydettävää ei ole. Jos Viivi on käynyt poissa näkyvistä ja palaa takaisin luokseni, voin olla melkein 100-prosenttisen varma, että se ei käynyt etsittävän luona. Jos siellä olisi ollut ihminen, Viivi olisi kyllä haukkunut.

Vanha kuva, mutta tämä on vaan niin hauska


Viimeksi taidontarkastuksessa testaaja mainitsi, että hän pitää vähän vanhempien koirien työskentelytyylistä. Ylimääräinen häslääminen ja ryntäily loistaa poissaolollaan, koira tekee vaan rauhassa töitä. Tämän kirjoituksen tarkoitus on muistuttaa minua siitä, että minun täytyy nauttia tästä hetkestä Viivin kanssa. Voi olla, että saan tehdä sen kanssa hommia vielä muutaman vuoden tai sitten en. Just nyt on hyvä <3

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Pääsiäiskuvia


Tauon paikka


Ei sitte ollu hankikantoa tällä osuudella... Hiki!

Viivi lenkin jälkeen pestynä