maanantai 20. helmikuuta 2012

Harrastuskoira vai kotikoira?

Lueskelin yhtä keskustelupalstaa tässä aamusella. Ketjun aiheena oli se, että aloittajan koira oli loukkaantunut, eikä rakkaan harrastuksen jatkaminen ole enää mahdollista. Ketjun aloittaja oli masentunut ja surullinen tapahtuneesta ja myönsi olevansa tavallaan vihainen koiralleen tapahtuneesta. Keskusteluketjussa oli monenlaista mielipidettä. Jotkut kirjoittivat siitäkin, että ovat olleet samanlaisessa tilanteessa ja harrastuksen loputtua ovat myös ajautuneet ulos harrastuksen mukana tulleesta ystäväpiiristä. Jäin sitten miettimään, että miten minulle kävisi, jos en voisikaan enää harrastaa koirieni kanssa.

Käsitteinä harrastuskoira ja kotikoira eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Jonkun mielestä harrastuskoiraksi voi kutsua koiraa vasta siinä vaiheessa, kun sen kanssa kilpaillaan jossain lajissa tyyliin SM-tasolla. Toisen mielestä koira on harrastuskoira, kun sen kanssa harrastetaan koiranäyttelyitä muutaman kerran vuodessa. Oma määritelmäni on, että koira on kotikoira, jos sen kanssa ei käydä kodin ulkopuolisissa harrastuksissa. Koiran kanssa voidaan kuitenkin elellä aktiivistakin elämää käyden mökkeilemässä ja vaikka sienessä. Silloin tällöin kotikoiran kanssa voidaan harrastellakin jotain, mutta lähinnä omaksi iloksi, ei niinkään tavoitteellisesti. Meidän koirista Peto menee mielestäni tähän kategoriaan.



Viivi otettiin alunperin perheenjäseneksi, jonka kanssa harrastettaisiin jotain. Kun sitten kokeilin Vinkusen kanssa eri lajeja, jäin toisiin lajeihin koukkuun enemmän kuin toisiin. Pelastuskoiratoiminta osui ja upposi, koska olen aina viihtynyt luonnossa. Nyt saan sitten rämpiä pitkin metsiä koiran kanssa ja tehdä jotain hyödyllistä samalla. Viivissä olisi varmasti ollut potentiaalia moneen muuhunkin, mutta osaamattomuuttani pilasin monta juttua. Kohtalainen pelastuskoira siitä on kuitenkin tullut, tosin sen pieni koko asettaa omat rajoituksensa. Jos Viivistä ei olisi ollut harrastuskoiraksi, siitä olisi tullut rasittavat mutta rakas kotikoira. Hyvä, että löysimme Viivin kanssa meille molemmille sopivan lajin, koska tuo energiapakkaus olisi sohvakoirana todella rasittava. Se on nytkin välillä vähän raskas, vaikka sen kanssa harrastellaankin jotain. Jo muutaman päivän pötköttely saa aikaan huvittavia ja myös ei-niin-toivottuja energiapurkauksia.






Peto otettiin vuosi Viivin jälkeen isännälle metsästyskaveriksi. Pienellä ikäerolla mentiin useiden ihmisten varoitteluista huolimatta. Viivi oli vaan niin kiva koira, että piti saada toinen samanlainen mahdollisimman pian. Keksin monta hyvää syytä, miksi toinen koira piti saada. Silloin ne syyt tuntuivat järkeviltä, mutta aina elämä ei mene suunnitelmien mukaan. On helppo olla jälkiviisas ja todeta, että olisi kannattanut odottaa vuosi tai pari pidempään. Noh, Petskunen kuitenkin tuli ja kävin senkin kanssa perustottelevaisuuskurssit, koska mielestäni koiran pitää osata joitain perusasioita, oli se olemassa mitä tarkoitusta varten tahansa. Peto tuntui toimivan metsästyshommissa erinomaisesti ja täytti sille asetetut tavoitteet. Kunnes tuli armoton kutina ja ihottuma, joka tutkimusten jälkeen osoittautui allergiaksi. Great, meidän metsästyskaveri oli metsälle allerginen. Melkein vuosi meni, kun yritimme löytää Pedolla sopivaa lääkitystä ja ruokavaliota allergioiden ja virtsakiteiden vuoksi. Välillä kävi mielessä, että jos koira on tässä kunnossa parivuotiaana, niin miltäköhän sen tulevaisuus tulee näyttämään. Yrityksen ja erehdyksen kautta Petoselle kuitenkin löytyi sopiva lääkitys ja ruokavalio. Metsälle Peto pääsee edelleen ja Petskunen rrrrrakastaa metsässä juoksemista ja kaiken elävän jahtaamista. Ennen metsästyspäivää Peto saa vähän enemmän kortisonia ja metsälle sen kanssa ei voi mennä monena päivänä peräkkäin. Peto on vuosien varrella löytänyt paremmin kuin hyvin paikkansa meidän laumassa ja ainoana meidän koirista se nukkuu sängyssä meidän välissä.



Viivin kanssa pelastuskoiraillessa tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että haluaisin jonkun vähän isomman koiran jossain vaiheessa pelastuskoirailuja jatkamaan. Bordercollie oli ollut mielessä jo toistakymmentä vuotta. Nyt tuntui sitten siltä, että nykyisessä elämäntilanteessa ehtisin harrastamaan riittävästi aktiivisen koirankin kanssa. Ja kun Viivin kanssa oli jo vähän saatu kokemusta, niin bortsu saattaisi olla vähän helpompi harrastuskaveri monessa mielessä. Vuosien ruinaamisen ja suostuttelun jälkeen meille sitten tuli Leo. Haksahdin sitten tällaiseen rekkaamattomaan epäbortsuun vuosien taustatyön päätteeksi. Leon isä kuitenkin on tiedossa ja se on taustoiltaan melko työlinjainen. Eihän tämä nyt ihan suunnitelmien mukaan mennyt, mutta joka tapauksessa sain ominaisuuksiltaan sellaisen koiran mitä hainkin. Ja vähän enemmänkin, koska Leo on niin iso ;)



Jos tässä vaiheessa nyt sitten kävisi niin, että Leo loukkaantuisi tai sarastuisi muuten niin, että siitä ei olisikaan pelastuskoiraksi, niin mitä tekisin? Viivi jäisi vielä harrastuskaveriksi ja sen kanssa voi vielä olla muutama hyvä vuosi jäljellä. Neljättä koiraa en kovin kesken lähtisi ottamaan, kolmenkin kanssa on jo monenlaisia haasteita ajanpuutteesta puhumattakaan. Jos en voisi harrastaa nykyisiä lajeja, keksisin varmaankin uusia harrastettavia lajeja. Kotikoirankin kanssa voi puuhailla yhtä sun toista. Jos ei muuta, niin opetettavia temppuja maailmaan mahtuu. Vaikka minulla ei olisi pelastuskoiraksi sopivaa koiraa, roikkuisin varmaankin hommassa edelleen mukana jollakin tavalla. Tietenkin harmittaisi, ihan taatusti. Toisaalta tässä vaiheessa tuntuu, että tauko koiraharrastuksista ei olisi ehkä mikään katastrofi. Tiedä sitten, miten siinä käytännössä kävisi.

Otsikon kysymykseen vastaisin, että meidän koirat ovat kotikoiria, joiden kanssa harrastetaan. Ei ole tavoitteena SM-taso missään lajissa. Paljon kivampaa harrastella, kun ei ole verenmaku suussa.

1 kommentti:

  1. Meillä vanhempi on nykyään ihan vaan seurakoiran virassa, vaikka yleensä mukana treeneissä kulkeekin jotain pientä tekemässä, mutta sen kanssa ei ole mitään tavoitteita enää.

    Nuoremman taas otin nimenomaan harrastus- ja kisakoiraksi, ja jos se loukkaantuisi pahasti tai sairastuisi (ja tarvitsisi jatkuvaa lääkitystä, jolloin tulee antidopingsäännöt vastaan) niin, ettei sen kanssa voisi missään lajissa enää kisata, tuskin jaksaisin harrastaakaan enää, koska nimenomaan kisoihin tähtääminen rytmittää sitä harrastamista eli treenaamista ja ilman kisatavoitteita ei siten ole motivaatiota treenata. Siinä tapauksessa sekin siis jäisi ihan vain seurakoiraksi (joka ei meillä kuitenkaan tarkoita samaa kuin sohvaperuna) ja todennäköisesti ottaisin uuden pennun harrastustähtäimiin (ja ne seurakoiran virassa olevatkin pääsisivät edelleen hengailemaan treeneihin).

    VastaaPoista